maanantai 8. marraskuuta 2010

Sydämen ikkunat




Lauantaina saimme virvoittua sanasta ja sävelistä. Ystäväni isä avasi laulunsa sanoin ja tunnelmin minun sydämeni ikkunat. Miten sen voisi toiselle sanoiksi pukea, sen tunteen, kun on pakahtua. Kun jokin toisen jakama saa sisimpäni liekin lepattamaan. Kun se hyväolo pulppuaa kyynelinä kuin ylitsevuotavainen lähde.  Tyttönen kummasteli, että miksi äiti itket? Vierellä vanhempi, viisaampi löysi rakastavalla lämmöllään sen lapselle sanoiksi:  Meidän silmämme ovat pieniä ikkunoita, jotka pitää silloin tällöin pestä. Hymy ja ymmärrys lapsen kasvoilla tavoitti minutkin. Niinhän se on. Puhtaista ikkunoista näkee taas kirkkaammin.....
Illan pimeydessä  sytytimme omat pisaramme kaipauksen valomereen. Heille, jotka asuvat muistoina vierellä.
 Kaipaan päästä Hänen lähelleen. Tahdon tuntea Hänen rakkautensa. Haluan heittäytyä Hänen huolenpitoonsa. Mikään ei voi minua estää. Kun luotan. Kun heikkonakin vahvistun Hänen kuulemisestaan. Eilen oli hetki, jolloin sain kääntää kyynelten kastelemat kasvoni ja nähdä vierelläni ystävän. Toisen, jonka kanssa yhdessä voi kantaa niin kiitoksen kuin anomisen Hänen kasvojensa eteen. Saa riemuita ja itkeä yhdessä, silloinkin kun toinen on kaukana. Silloinkin. Tämä yhteys on lahja, jolle ei voi määrittää arvoa. Se on Häneltä annettu.
 Tänä aamuna sydämeni ikkunoissa paistoi aurinko. Viivyin hiljaisuuteni sylissä sisintäni kuunnellen. Laskin käsivarsilleen lepäämään uupuneen ystävän. Läheltä ja kaukaa. Silitin siipiensä suojiin surevan. Nostin kasvojensa eteen kaipaavan. Kiitokseeni käärin osalleni annetun. Piirsin kuvaksi ,puin sanoiksi. Kaikellani kannoin jokaisen. Itsenikin.  Hänen viisauteensa, voimaansa ja kirkkauteensa. Lakkaamatta. Väsymättä.
 Kun nyt käänsin kasvoni. Puhdistetuin sydämen ikkunoin. Läpi ikkunan. Hymyilen. Heikkona olenkin vahva. Minulla on niin paljon. Hän, joka eilen itki ja iloitsi vierelläni. Hänen päiväänsä pyydän auringonsäteitä. He, jotka aamulla lähtiessään hihkaisivat HEIppasensa. Heille jokaiselle lähetän ripauksen rakkauttani juuri tähän hetkeen. Jokaiselle lähellä, kaukana, tutumpana, etäämpänä. Sinullekin siellä. Haluan kutoa iloisen raidan tämän päiväsi mattoon. Teen sen Hänen rakkautensa voimalla. Sormeni toistensa lomaan sulkien.
"Olkaa toivossa iloiset, ahdistuksessa kärsivälliset, rukouksessa kestävät."
"Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa."
Tästä on hyvä jatkaa tätä päivää....

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Jomotusta ja odotusta

 Onkohan se niin, että kun mieli haavoittuu ja sydänala saa kolhun, heikentyy fyysisestikin. Ihminen on kaikkineen hauras kokonaisuus. Särö lähtee leviämään. Niinpä kai, sillä heräsin tähän aamuun aivastusten saattelemana. Kurkkukipu oli ottanut oman paikkansa ja harteilla viihtyi ilkeä juilinta.
 Toisaalta sanotaan, että positiiviset ajatukset vahvistavat. Niinpä. Olenkohan milloinkaan työssäollessani selvinnyt marraskuulle asti ilman syysflunssaa. En. Siispä tässä tautipahasessa on plussapuolensakin. Hurraa vuorotteluvapaa! Käännän kiitokseksi kolotukseni.Ystävän yllättävä aamupuhelu sai suupieliini hymynhäivän. Siispä suunta ylöspäin ja uusi kuppi kuumaa. Postipoikakin oli tipauttanut tilaamani levyn laatikkoon juuri parahiksi tähän harmauteen. Ensimmäisen kappaleen nimi SAVE ME FROM MYSELF osui. JA hoiti.
 Kulmikas olo alkaa hiljalleen pehmetä. Uskomattoman pienet seikat hoivaavat ja hellivät. Kääntävät suunnan. Maisemaa hallitseva harmaa tasaisuuskin tuntuu lupaukselta. Harmaan harmonisuudessa on jotain voimakasta ja uutta enteilevää. Odotusta suuresta. Olen syntynyt marraskuussa. Taipuvainen harmaisiin aatoksiin, mutta lupauksiin luottava. Ehkäpä juuri siksi piti eilennä rientää kurkistamaan Adalmiinan Helmeen. JA tuoda uusi tähtönen valonpilkuksi pimeyteen. JA toivottaa uutukainen nisseherra puusohvalle vanhan pariskunnan rinnalle.
 Osalleni aiottu, kohdalleni tänään tarkoitettu syyskolotus oli helpompi ottaa vastaan nämä ilonpilkut vierellä.
 Kunpa aina jaksaisi puntaroida asioista myös sen kääntöpuolen. Jättää murehtimisen huomisesta huomiseen. Ottaa vastaan kaikellansa kohdalleen tarkoitetun. Hyväksyä nurjan ja oppia oikean. Poimia pienet jyväset eikä heti hanakasti tarttuisi kokonaiseen. Uskaltaisi luottaa, että kaikella on aikansa ja paikkansa. Tarkoituksensa. Ymmärtää eikä vain hokea. Seisahtua ja avata sydämensä. Ottaa oikeasti sisälleen pienet ihmeet. "Ei minulta mitään puutu...." - ymmärsin sen taannoin. Ei terveyttä, ei sairautta. Ei onnea, epäonnea. Ei ystävää, ei vihamiestä. Niin. Siitähän tässä on kyse. "Hän virvoittaa minun sieluni...." Kunhan otan vastaan.
 VAlon ja valkoisen odotus saa harmaudesta uudenlaisen taustan. Turhaan tässä märehtiä tautipahan takia. Miten hyvältä tuntuukaan näiden köhäpäivien jälkeen huhkia itsensä hikeen kuntosalilla. Ja palkita itsensä eucalyptushöyrysaunan hoitavalla höyryllä.
Uusi kupponen kuumaa. Kun kietoo sormensa kupin ympäri ja sulkee silmänsä, voi tuntea pienen lämmön läikähdyksen. Ikkunan takana purnukassaan maksaruohot jakavat osan punastaan. Peiliin kurkatessa sen huomaa nenänpäässä. Uuden aivastuksen jälkeen uusi kuppi kuumaa ja ajatukset ylöspäin. Kyllä tämä tästä taas.

maanantai 1. marraskuuta 2010

MArrasmietteissä

 Omenapuu luovutti lehtensä. Riisui itsensä paljaaksi. Valmistautuu ottamaan valkean lumitaakan syliinsä. Minä olen viime päivinä tuijottanut tuota puuvanhusta ja tuntenut oloni yhtä tyhjäksi. Joskus kovat sanat satuttavat, riisuvat pehmeyden harteilta ja saavat olon tuntumaan paljaalta, hauraalta. Lähelläni on minulle tärkeä ihminen. Niin lähellä, että sanoilla satuttamista on vaikea hyväksyä. Kovasti koetan kääntää sen tuoman kovan möykyn sisälläni valkeaksi lumihunnuksi oksilleni. Yritän. Antamalla anteeksi. Yrittämällä ymmärtää.
 Kun ilo jättää hyvästit hetkeksi. Kun liekin antama lämpö hiipuu. Kun taivaanranta täyttyy harmaasta. Kun aamun sarastuksessa viipyy vierelle asettunut alavire. Silloin käännän kasvoni kohti korkeinta. Odotan.
 Täytän tyhjyyden toiveikkuudella. Syvyydestäkin huudahdan puoleesi. OSoitan jokaiselle pienelle ilolle oman paikkansa. JOtta unohtuisi, jotta pienenisi ja pois jo kipaisisi tuo kurja tunne. Jotta pettymys peittyisi lumeen.
 KAikella on aikansa. Niin uskon. Ja luotan. JA merkityksensä.
 Piirrän harmaudelleni rajat. Siirrän sen sivummalle ja päätän ottaa ilolle isomman tilan. Taas.
 JOs pitäisi luonnehtia itseään, olisi ensinnä mielessä: Iloitsen ISOSTI ja suren SUURESTI.
 MArraskuu alkoi harmaana. Silti sen saapumisessa on lupaus valosta ja ilosta. Se tuo joulukuuta lähemmäs. Neitokaisemme hihkaisi aamusella: nyt on jo marraskuu, pian tulee lunta! Seisahduin ajatuksiini. Niin. Pian tulee valkeus. Työnnän hiljalleen taaemmas muiston mustista sanoista. Kun on tullut loukatuksi, alkaa siitä matka kohti eheytymistä. Elämässä kaikella on tarkoituksensa. Taakka tuo tullessaan uuden toiveikkuuden.
Sytyttelin sisimpäni lyhtyihin uudet liekit.

torstai 28. lokakuuta 2010

Pienen tytön valtakunnassa kaikki hyvin

Onkohan jokaisessa pikkuisessa tyttösessä ripaus prinsessaa? Meidän prinsessa roikottaa mekkoaan seinällä ja tahtoo ylleen ihan jotain muuta:)
Onkohan jokaisella prinsessalla oma pieni kirjasto? Tällä yksilöllä on lukemiseen intohimoinen suhde.
Sai valita kaksi löytämistämme vanhoista opetustauluista omaan valtakuntaansa. Ihastui ikihyviksi. Ja laulaahan tyttö tuo laulussaankin, että ....kaloja pojalla kaksi.....

Onkohan pikkuriikkisten tilpehöörien tarkkaan omiin koloihinsa järjestely sisäsyntyistä prinsessoille? Oma taitoni siinä tuntuu kadonneen. Vai kutsutaanko sitä laiskuudeksi:)
Riihipirtin prinsessan laukussa lukee: My Father is the King of Kings.
Ja onhan tuo. Siihen on hyvä luottaa. Ja turvata. Joka ilta. Joka hetki.
Erityisen suhteensa enkeleihin on tämä neitokainen perinyt äidiltään.
Arvaatkos mitä rasiat kätkevät sisäänsä? Onkohan muiden prinsessojen äideillä semmoisia "hiuslenkkien pitää sopia vaatteiden sävyyn"-neurooseja?

Omien läksyjen jälkeen alkaa jokapäiväinen nukkejen ja nallukoiden koulu. Onkohan jokaisessa prinsessassa pikkuinen ripaus opettajaa?
  Joka ilta olen kiitollinen siitä, että tässä valtakunnassa kaikki on hyvin.
Tänään prinsessa pääsee ihastelemaan tervehtynyttä ystävän pikkuista ihmettä!
Pientä prinssiä.

keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Hiljalleen...................

Hiljalleen.....Pitää keräillä tyhjenneet ruukkuset talvisäilöön. Malttaa jättää jäähyväiset puutarhatuoleille ja kuiskata niille, miten hyvältä tuntuvat kesän muistot. Poimia viimeiset myöhäiset omenat oksiltaan ja luvata tyttöselle leipomistuokio. Omenapiirakkaa. Siistiä leikkimökki ja vilkuttaa sinne talveksi jääville asukeille iloiset huiskutukset. Kääntää loputkin kasvimaasta ja suostua ostamaan salaatti marketista. Hiljalleen....
Hiljalleen.....Hiippaili jostain luokseni tuttu vanha polvikipu. En odotellut visiitille, vaan tähän vierelle se asettui ja otti paikkansa. Lupaa kysymättä vieraakseni kipaisi. Kestitsen sitä tovin, vaan sitten häädän matkoihinsa. Kylmäpussia ja Buranaa sille tarjoilin. Mukisematta murkinoi ja mutisi omiaan.
Hiljalleen.....On Riihipirtin pihamaalla huiskittu haravilla. On tanssitettu ja viiletetty valssista sambaan. ISolla porukalla ja väliin pienemmällä. Kukin taidoillaan ja voimavaroillaan. Yhdessä. JA enää tammivanhus pitelee piukasti otteessaan lehtiään. Ei malta luopua. Omppupuusta nuori herra eilennä kiipesi ravistelemaan viimeiset maahan leijailevaiset. Kauneimmat keräsimme talteen kirjan väliin kuivumaan. Salaisuus. Siksi vaikenen lehtien määränpäästä:)
Hiljalleen..............Huokaisen. Sain tähän aamuun hyviä uutisia. Ystäväni kaikkein pikkuisin pääsee sairaalasta kotiin. Minun pikkuiseni, tuo ekaluokkaa askeltava laululintunen, on iltaisin muistanut. Koko lapsenuskollaan hymysuin pyytänyt. Ja luottanut. Joka ilta olen liikuttunut. Ja kiittänyt. Huomenna pääsemme tuota pienenpientä katsomaan.
Otetaan käyttöön
varastoon viety lämpö.
Miksi säilöä
pahan päivän varalle,
kun voi tuhlata tänään?
(Anna- MAri KAskinen)

lauantai 23. lokakuuta 2010

Elämän kourassa iso ja pieni

 
 Miksi. Sitä olen viime ajat kovasti pohtinut. Miksi meille kasataan taakkaa kannettavaksi, vaikka voimat jo olisivat kovin vähäiset. Miksi. Miksi minä saan iloita omien päivieni kulusta. Nyt on ollut sen aika. Miksi toiselle tuossa ihan lähellä valo ei otakaan syttyäkseen.  On helpompi tarjota ojennettu käsi kun itsekin tietää miltä tuska tuntuu. Sen muistaa. Se kohottaa ilonkin isompaan mittaan. Nyt kun on sen aika.
 Tämä uuden runokirjani ja lempikynäilijäni runo kosketti:
Emmekö voisi enemmän
kuunnella viestiä kärsivän
hoivata toisiamme,
kulkea vierellä ystävän
silloin kun hetkisen tahtoo hän
vaeltaa seurassamme?
Emmekö voisi herkemmin
kuunnella korvin avoimin
kipua hymyjen takaa?
Ihmisen osa on yhteinen.
Vuoroin me kannamme painon sen.
Emmekö voisi jakaa?
 Kun tarttuminen kaikkeen on voimanponnistus. Kun kaikki tuntuu vain kaatuvan. Voi toiselle annettu sana olla kahva. Avata uuteen luottamukseen. Kuka ennalta voisikaan tietää voimiensa määrän. Nyt jo näen paremmin omani. Vuosienkin taa. Eteenpäin vain luotan. Mihin asti riitän, avaan sydämen kuulemaan.
 Uusi pieni elämä taistelee vahvistuakseen. Kuiskaan. Huokauksessani on iso pyyntö. Anna pienen ihmisen elämään tarvittava voima. Toinen pieni tahollaan kaipaa kuiskausta omaa. Puhalla parantava tuuli matkaan.
 
 
 Miten suurta voikaan pieni olla. Miten kevyeksi muuttua kestämätön. Vaiteliaisuudessakin on vastaus. Kovin mietteliäänä olen yhä. Ymmärtämätön. Mutta luottamukseni on luja. Horjumaton.
Ole siipenä suojaavana. Silloin kun sinua toinen tarvitsee.

torstai 14. lokakuuta 2010

Eilinen valo valaisi tämänkin päivän!





Pehmeä syyssade saatteli aamulla matkaan kotoalähtijät. Kolmasluokkalaisemme puki urhoollisesti ylleen sateenkestävää ja eväsreppu selässään läksi intoa puhkuen koko päivän retkelleen. Ekaluokkalainen nautti kukkasaappaistaan. Seiskaluokkalaisen suu mutristui toviksi, mutta polkupyörän selkään kiipesi tyytyväisempi tyttö kosteudenkestävässä takissaan. Lukiolaisemme on kestosäyseä jokasäänmenijä. Minä jäin pitämään seuraa tyhjälle talolle.Sateessa oli lupaus................

Eilisen valo ja auringon säteiden syysleikki muistuivat mieleeni. Laitoin teeveden kiehumaan. Rakkaan viime viikolla tuomat ruusut leikkelin varrettomiksi ja asetin kulhoon kellumaan. Virpi Vilponen ja HAnna-Maria Helenius keinuttivat minua lauluillaan. Lepäsin vahvoilla käsivarsilla. Sisimmässäni säteili eilispäivän aurinko ja tätä hetkeä valaisi kynttilän hento liekki. Miten voikaan vain oleminen hoitaa näin!
 Istahdin sohvan pehmeyteen sulkemaan silmäni, sulkemaan sormeni sormien lomaan. Saattamaan sydämeni pyynnöt luottaen matkaan. Jos pukisin sanoiksi kaiken tuntemani tuossa hetkessä, riittäisi vain yksi sana: kiitos.

Aamuun pysähtyminen siivitti tätä päivää. Antoi olemiseen tyyntä tyytyväisyyttä. Asetti ajatukset eilisen valoon. Laski olkapäille luottamuksen. Osoitti olemisen onnellisuuden. Silitti poskea ja kuiskasi: rakastan sinua. Minä ammensin hetkestäni. Huoleni heitin, murheeni mursin. Sinun avullasi. Vain Sinun.

                        
Pikkuisen pomppivien ruusukuvien mukana lähetän tähän päivääsi ilonläikähdyksen !