Hiljainen malttamattomuus

Uutukainen vuosi piirtyy eteemme säie kerrallaan kuin uutta lupaavat sanat puhtaan paperin pintaan, päivä ja hetki toistensa perään. Kuin askeleeni eilisessä aamussa, jälkinä metsäpolun koskemattomuudessa, yöllä sen ylle ripotellun lumihunnun valkeassa viattomassa nukassa. Vailla kiirettä vuoteni saa luvan punoutua kutojansa viisaissa käsissä eteeni. Kaikki on valmista, suunniteltu ja vastaanotettavaksi aseteltu, ennalta mietitty, parhaakseni pohdittu. "Mitä lupauksia äiti teit",  kysyi neidoksi ehtinyt tyttöseni päättäväisyyttä äänessään. Ystävänsä kanssa olivat listanneet omiaan rivin toisensa perään. "Lupaan olla lupaamatta mitään", lausahdan hauras hymy poskieni kaarissa. "Ja pitää itsestäni niin hyvin huolta kuin osaan", jatkan ja muistan miten vaikea oli työntää mielen uumenista pois tarve luvata ja jo ennalta tietää, miten moni hetki menettäisi merkityksensä pakon edessä, täytymisen tuivertaessa yli tyynen sydämen. Yhtäällä käy kuhina, uuden edessä tavaksi tullut. Yksi toisensa jälkeen kirjaa tiedoksi, onko talvi- vaiko kevätihminen, nauttiiko punaisesta vaiko tumman alla jo uuteen kasvuun kurottelevasta vihreästä. Kaipaako valkoisen lumoa, puuttuvia hankia kimmeltävine timantteineen vaiko hiljaa tykönään haaveilee auringon lämmöstä maailman toisella laidalla. Lupaan sittenkin. Lupaan tarttua kulloiseenkin hetkeeni, jotten kadottaisi niistä ainuttakaan, menettäisi yhtäkään osalleni jaettua onnen hippua. Tänään ammensin aamun raukeudesta, annoin lempeälle laiskuudelle luvan kyhnyttää kerallani. Hipaisin ohikulkiessani kuusen oksistoissa keinuvia koristeita, joista jokaisella on tarina kerrottavanaan. Kaivauduin sohvan mutkaan kuin turvallisen sylin lämpöön  kahvikupposeni kanssa, kuuntelemaan muistoista nousevaa. Päätin pujottaa kuluneeksi askelletut tossut jalkaani ja astuin pehmeiden sadepisaroiden suukoteltavaksi, ulos, uuden päivän raikkauteen. Halusin olla , halusin mennä ja kulkea itseni hikeen, juosta kiinni aatosteni kulun.

 "Sinä annat minun askelilleni avaran tilan, minun jalkani eivät horju." Ps.18: 37  

Lumiutu oli tipotiessään. Se oli käväissyt jakamassa pellon aavaan hetkeksi valon. Jalkojen alla muutama yöpakkasen koskettama laikku sai jarruttamaan, ettei askel lipeäisi, ote herpaantuisi. Yhtäkkiä sydän soitti tuhansien ajatusten sinfoniaa tasaisen harmaan aamutaivaan alla. Koitin kuunnella jokaisen kantaatin huolella, iloita, surra, toivoa, luopua, löytää. Voi, mikä tuntojen ja tunnelmien baletti sisimmässäni pyörikään askelteni tahdissa. Maisema ympärilläni oli hauraan harmaa, mutta siltikin sävyjä täynnä! Tämä hetki, oivalsin, juuri nyt ja tässä oli se, jonka haluan vuodessani olevan. Iloita ja kiittää, huomata ja havaita jokaisen päivän ihmeet. Ohitseni käveli vieras, itseäni aavistuksen iäkkäämpi , pysähtyi jakamaan hymyn ja lausahti: Meillä onkin kovin erilainen vauhti. Jouluherkkuja sulattelen, kuulin sanovani sen kummemmin miettimättä syvyyttä sanoilleni. Voi eihän teillä, virkkoi ja toivotti hyvyyttä päivääni, kulkuuni, vuoteeni, yllättävä ystävällisyys äänessään. Ei kehossani ehkä, mutta mielessä, ajatusteni uumenissa, sen ymmärsin. Paljon sulateltavaa. Läpikäytävää. Anteeksi annettavaa, pyydettävää, luotettavaa, ihmeteltävää. Aikojen takaa ponnahti mennyt kipeä äkisti pintaan, raapaisi irti ylleen kasvaneen arven. Sanot, että olet sama eilen, tänään ja huomenna. Itsekin halusin olla. Kelvata, riittää. Itsenäni, heikkouksineni, kipuineni, säröineni, iloineni. Suunnitelmassasi. Ja juuri sitä saan nyt olla. 

Ps. 36:10 "Sillä sinun tykönäsi on elämän lähde, sinun valkeudessasi me näemme valkeuden." Menneen himmennyt kipu hiipi vierelleni jättääkseen minut sitten tyystin, kulkemaan uutta armon vuotta vailla vaateita olla muuta kuin olen. Käänsin katseeni mäen päällä siintävän metsikön ryhdikkään varmoihin ääriviivoihin. Valo piti löytää pimeän takaa,  horisontti hahmottaa sadeudun piilosta. Jokin suli kuin  sateen suukottama jää askeleitteni alta. Saan iloita onnestani vailla syyllisyyttä. Se valo, joka tänään pysyi pilvitaivaan piilossa, loisti kohdallani tuossa hetkessä  runsaammin kuin kesätaivaan kirkkaus. Se nosti katseeni näkemään rosoisen kauneuden, totuuden, joka ei himmene, ei häviä. "Ikiajoiksi on armo rakennettu, sinä olet perustanut uskollisuutesi taivaisiin" Ps. 89:3                                                             

Uusi kasvaa kaiken aikaa, nousee esiin ajallaan. Kaikelle on tilansa, ikioma paikkansa, tarkoituksensa. Hiljainen malttamattomuus olemuksessani huokaisen pimenneen illan syvään rauhaan: Tässä ja nyt on kaikkein paras. Kanssasi. Sinun, joka olet luvannut kulkea vierelläni kaikissa päivissäni. 

Joulun lapsen valo

"Tämä majatalo on viimeinen toivomme", lausui levollisesti roolissaan suloinen oppija-Joosef. Vierellään raskaasta matkasta väsynyt puoliso, pikkuisen epävarma, mutta niin tarmokkaasti osansa hoitanut oppija-Maria, joka ajoittain poimi flyygelin takaa katseeni ja antoi hymyni tarttua rohkaisuksi olemukseensa. Muistelen juhlan kauniita hetkiä ja kiitos sipaisee poskiperää, kutittaa lempeästi jättäen hennon hymyvanan mietteliäisyyteeni. Mikä lahja onkaan eteeni ojennettu! Miten ihmeellisesti omat askeleeni johdatettu. Saan askeltaa matkaani niin juhlassa kuin arjessa viisaimman opastajan valossa. Tietäen, että vaikeankin taipaleen päässä häämöttää aina oikea ovi. Se, jonka takaa löytyy toivo!

Pimennyt taivas saatteli eilisessä minua ja rakasta. Kuljimme taskulamppuinemme, koira seuranamme sateisen metsän sylissä. Ilta oli hiljainen, maisemassa tuivertanut tumma tuuli ei yltänyt luoksemme. Havupuvuissaan puut olivat suojanamme. Sammalpeitteiset kalliot jylhinä seininämme.  Pimeys kulki edellä, seurasi perässä, riitti kaikkialle. Hennot valovanat piirsivät metsäpolun jalkojemme alle. Viitoittivat turvallisen reitin, tutun, mutta tumman taivaan alla turvattoman maaston halki. Keskellä metsää seisahduimme ja sammutimme lamput, olimme vain, tuokion aivan vaiti. Rakkaan hengitys piirsi ilmaan pehmyitä suortuvia omieni lomaan, ympärillä oli vain hiljaisuus ja syvä pimeä. "Minä olen maailman valo", sanat nousivat sydämelleni tuossa ihmeellisessä hetkessä, aavistus jotakin pyhää kutsui silmiin vaimeat kyyneleet. Miten totta! Valo, jonka kajastuksessa mikään pimeä ei ikinä piilota viittansa uumeniin, vaan askelille löytyy avara tila. Valo, jonka turvin näkee kulkea eteenpäin, vaikka pimeys olisi miten liki. Sytytimme lamput jatkaaksemme kotiin. Ääneti kuljettujen askeltemme alla keikkuivat taskulamppujen kajot. Sydämissämme se rakkauden valo, josta hellästi muistutit. Sinä, jonka syntymää juuri juhlimme.  

Joulukuusen kynttilät tuikuttavat lämpöä ja rakkautta tämän illan pimeään. Iltaani, jossa nyt istun mietteineni. Rakkaat ovat tahoillaan, olen yksin enkä silti ikinä vain minä, vaan sinä minussa. Kuiskaan hiljaa tummenneen illan utuun kiitollisuuteni. Hymyillen saattelen vaatimattomat sanani matkaan. Sipaisen hiussuortuvan ohimolta. Ikkunan takana syvyys on mustaakin mustempi, mutta valo on sielläkin yhä.

   

Huokaan ja huomaan

 Kun askeleeni ihmisvilinän läpi kuljettivat kohti ryhdissään yhä seisovaa, sykki sydän kuin korkeuksiin kohoava kantaatti, heräävän kevään ylistys! Ensimmäisten kyynelteni noro kasteli posken ennen kuin käsi ehti koskettaa rosoisen kiven iäkästä pintaa. Huokausten tulva, itkun taukoamaton virta, pauhuksi paisunut parku, miten monen vuoden elämänkulku ja sen keskellä minä! Äänten taukoamaton äärettömyys piirsi ympärilleni vahvat ääriviivat. Suuni sanoitti tutun rukouksen Raamattuni lehdiltä, Isä meidän vuoti huomaamatta hiljaisuudeksi vierelleni. Itkin, pyysin, kuuntelin, kannoin pulppuavan puron ehtymättömyys olemuksessani. Muistin maata jalkojeni alla. Vuodatin itsekkäätkin kyyneleet, katosin hetkeeni kadottaen kaiken muun. Huomaamatta ketään. 

 Eilisessäni askelsin tuttua jokivartta toisenlaista maisemaa. Ajatuksissa hiven hiljaista tyynen pinnan väreilyä ja hetkittäin pauhaavan kosken lailla ryntäävät pyynnöt. Kulkiessani annoin ajalle tilaa. Seisahtelin, jotta silmä ehti löytää kohtaloita, elämien kulkureittejä, karttoja tuntemattomiin sisimpiin. Hymysin ylpeyttä olemuksessaan kantavalle , jaoin ääneen aatoksen vanhukselle, ihmettelin nuoren rakkauden selkeää elekieltä, aavistelin ahnaan kiireen alta karkuun juoksevaa. Hätkähdin rumia suustaan sylkevää. Liikutuin lapsen riemusta kiven molskahtaessa joen pintaan. Poimin ja ammensin kuvitellen, mistä kukin juuri siinä hetkessään lausuisi kiitoksen tai parahtaisi pyynnön. Laitoin rakkaalle viestin, miten paljon välitän ja jatkoin reipas raukeus olemustani ravistellen. Jokin outo kosketti, hipaisi kuin poutapilvi kevättaivaan sineä. Väsymys päivän puhteista pyyhkiytyi pois ja onnelle jäi ikioma pesätila.

 Miten katson, siten näen. Liian herkästi annamme kiireen kuristaa. Suljemme itsemme hetkien ulkopuolelle. Eilisaamussani seisoin oppijoitteni edessä, pienin oppijanuppu rinnallani. Halusi kertoa muille kotona istuttamastaan pääsiäisruohosta. Hiljaisuus säesti sanojaan, kertoi sitten-ja sitten-sanoilla ketjuttaen kaikki vaiheet. Hymy soi kasvoillani. Sydämemme voisi olla kuin multa, johon Taivaan Isän sanansiemen saisi juurtua. Milläs sitä kastelemme, utelin. "Ystävällisyydellä, kauniilla sanoilla, välittämisellä, luottamisella, auttamisella" viisaus pienten ihmistaimien vastauksissa kutsui kyynelhelmet silmieni nurkkiin ja muistutin, miten olenkaan heistä iloinen. Hiljainen huokaus kaikkea käsissään pitävän suuntaan ja varmuus, ettei mitään tärkeämpää voisi olla kuin se, että jää tila tarttua hetkiin. Huomata hyvyys. 

Saman taivaan alla meistä jokainen. Se, jonka sydämeltäni poimin päivittäin. Hän, jonka hetki sivuuttaa minut ihmisvirran vuotaessa vieritse. Lähellä, etäällä. Uskot tai et, on jossain joku sydän, jolta nousee huomaava huokaus puolestasi. Poutasini peittyi viileyden viittaan, jolle harmaa ojensi vaatteensa tänään. Silti se valo on yhä siellä, kätkettynä näyttääkseen juuri oikealla hetkellä sen, mikä voi reitittää elämällesi uudet ihmeelliset polut.

Askelissasi uusin silmin

Havahduin yön hetkiin, kun kuu piirsi tummaan taivaaseen kirkkaan aukon. Valo, joka aamussa laajeni kylvettämään koko maisemaa! Sydän itki tuokion. Pettymys jälleen saapuneesta ja voimat vieneestä taudista. Sade vaikeni varhain jakaen sijan hiljaisuuden kulkea luokseni. Tyydyin hyväksymään osalleni osuneen. Suruhämärän rinnalle kiipesi syvä rauha, kiitollisuus siitä, mitä joskus saa, kun malttaa olla pyytämättä, odottamatta ja vain luottaa polkujen kuljettavan oikeisiin mutkiin. Sydämelle nousi muisto vain hetken kulun  takaa: "Emme taida päästä järvelle", muistan ensimmäisenä ajatelleeni, kun sade rummutti maisemaa yllään harmaiden pilvien paksu verho. Yhdessä kannoimme ensin kiitoksen sateesta, jota tuo maa niin kaipasi pyytäen vielä, josko pilvet työntyisivät ja saisimme keinua niillä aalloilla, jotka kauan sitten sanallaan tyynnytti hän, jonka askelissa saimme viikon matkan taittaa. Askelissa, joiden perässä haluan päivissäni pysyä. Niiden suuntaan kulkien jokainen tumma pilvi työntyy ajallaan syrjään antaen valon maalata uusia teitä.

Aamupeilini vierellä keikkuu kyltti: joka aamu on armo uusi. Askelteni tahti Pyhän maan auringon lämmittämillä kivetyksillä rytmitti sydämelleni uutta ymmärrystä tutuille sanoille. Yksikään silmukka ei kutoudu päiviini sattumanvaraisesti,  kaiken olet edeltäkäsin suunnitellut vain , jotta saisin sen, mitä tarvitsen. Kun omat silmäni löytävät pelkkää pimeää, valon vahvat käsivarret kantavat, eivät salli upota tummiin uumeniin. Ja kun itse ahmin valon yltäkylläisyyttä, se ei ehdy, ei haalene, enenee vain pesten puhtaammaksi kuvaasi kaikessa, minkä katse kiitollisuutta laulaen poimii. Sain kohdata vanhuksen, sokean ,yksinäisen, omiensa hylkäämän. Lapsesta asti nähnyt ympärillään ilottoman pimeyden, kunnes kohtasi sen valon, joka täytti sydämen. "Vaikka silmilläsi et näe mitään, sydämesi silmin näet enemmän kuin minä  tai kukaan ympärilläsi", kuiskasin ja siunasin ihmistä, jolla inhimillisin silmin nähden ei ollut mitään, mutta jonka elämän täytti vilpitön ilo uudesta armosta jokaisessa aamussaan. Jokin pieni ymmärryksen taimi juurtui siinä hetkessä minuun, kun astelin loitommas ankean peltiasuntonsa kulmalta. Taivutin hattuni liertä , kätkien silmäni paisteelta, jonka tuo kohtaamani tuntee vain lämpönä karheilla tummilla poskillaan. Toisinaan siinä, ettei ole mitään, voikin olla aivan kaikki. 

Annan katseeni sukeltaa ikkunan takana viipyvään valomereen. Pellon pintaan piirtyy muurien sävy. Tutussa maisemassa, mieleni muurien suojissa lepäävät muistot useilta keväiltä. Kun valo alkoi voittaa pimeää. Juuri nyt tunnen, ettei mikään voisi olla paremmin, ei toisin. Suljen silmäni ja annan sydämen kuunnella, kuinka pihakoivun oksistoissa visertävät siivekkäät. Muistelen toisenlaista puuta ja sinne kiivennyttä. "Tule alas", saat kaiken vain ottamalla vastaan. Yhdeksän vuotta sitten minäkin kiipesin, kuuntelin kutsua ja laskeuduin tarttumaan ojennettuun käteen. Elämänmittaiseen valoon. Ja matka jatkuu...

Rakkautta harmaassa

Utu ja harmaus tuudittavat tunteja eteenpäin. Tasainen tikitys mittaa ajan askeleita, kiireettä nyt, kun ajalla ei ole väliä. Olo on aivastusten vavisuttamana voimaton ja väsynyt. Piiloudun peiton reunan alle ja hymyilen puhelimen näyttöön pompanneille kuville. Oppijajoukko vilkuttaa ja vaivuttaa minut onnelliseen väsymykseen. Uni saa ottaa tilaa tahtomansa tarpeen verran. Edessäoleva viikko jakaa vapaata. Ajalle tuntuu kasvaneen siivet. Uuden kasvun ja unelmoinnin aika! Valo piirtää hiljaisia kaariaan, nauttien ja varoen kuin pelkäisi rikkovansa pinnan, jolta huolenpito heijastuu. Tänään sen pehmyen kosketuksen  jäljiltä harmaaseen jää värehtimään läikkiä, kuin vesilätäköitä lapsuudesta. Niitä hyppimällä valloittamisen ja riemun räiskyviä pieniä lampia kura-aavan keskellä! Jos jaksaisin, hyppelisin lapsen lailla, kiljuisin tuokion kiitollisuutta, rakkaudenpunaiset saappaat varpaiden suojana! Yhden unelman päähän on matkaa enää viikko. Voi miten odotus kutkuttaa sisimmän eteisessä, vastaa kaiun lailla sydämen lauluun. Malttamaton kuin lapsen riemu. Suuremman kosketuksen alla on suunniteltu, siihen luotan. Saan astua samalle kamaralle kuin kauan sitten hän, joka nyt päivissäni kantaa silloin ,kun itse ei jaksa. 

Arjen pitsi kutoutuu vähästä. "Olet super" lukivat sanat kortissa, jonka arkea jakava ihanuus antoi. Pussin uumenista sujahti esiin heijastin, jossa teksti "Sankariainesta". Itkisikö vai antaisi naurulle riittävästi tilaa?! Olen onnellinen, kun viereltäni löytyy ihmisiä, joiden ajatteleminenkin kutittaa poskiperiin hymyviivaston iloisimpien sävelten tahdeille! Oppijoiden joukko, joka kanssani saa työn tuntumaan tanssilta, jonka askelilla on riittävä tila. "Mulle tuli sanaton olo", lausahti yksi alkuviikon aamussa kuunneltuaan, kun olin muistuttanut, miten samoin kuin maalaamansa omakuvat, ovat he itsekin jokainen omanlaisiaan, ainutkertaisia ja mittaamattoman arvokkaita, kalliimpia kuin suurinkaan timantti! Luojansa siveltimen piirtojen jäljiltä juuri sellaisiksi tarkoitettuja. Huipputyyppejä!Rakkaita! Kotona hän, joka muistaa sanoa, että rakastaa. Katselen pihakoivujen oksien taivaan tasaisuuteen piirtelemiä viivoja ja näen niissä ihmeellisen onnen. Siinä ne ovat tyynellä ja myrkysäällä, kasvattamassa uuden vihreän vuosi toisensa jälkeen, jakamassa hehkuvat värit syyskylmenevään iltaan ja kantamassa valkean taakan talven pakkasilla. Samoin on hän, jonka rinnalla matkaani taitan, hän, jolle jaksan yhä uudelleen kuiskata: niin minäkin sinua. Ja nuo omat, isoksi kasvaneet, kotona ja kotoa lähteneet.  Kun tänään käyn ajatustyötä ja aikaa on, ehdin vuodattaa muutaman kyyneleen piirtämään poskelle pienen lammikon, onnen loiskahtaa! Rakkaus asuu luonani.

Et huolta vailla luvannutkaan kaiken olevan. Mutta kannat, kun lasti omilla oksilla on liian raskas. Rakkauttakin voi paikata, uskon niin. On hän, jonka viereltä vieraannuin. Tänään on hyvä päivä pyytää voimaa ja viisautta uudenlaisen alun kohtaamiseen. Repäisen itseni irti enkä anna pelon hämmentää. Nyppään kiinni jääneen syysmuiston, puhallan sen kieppumaan, etsimään paikan, sillä aikaa on! "Se on sitä, että Taivaan Isä ei koskaan hylkää", muistuvat lapsen sanat , hänen, joka kerta toisensa jälkeen viittaa ja hymyillen toistaa asiansa, kerta toisensa jälkeen kuin muistuttaen minuakin. Ei hylkää lastaan.

Punainen nenä ja vuotavat silmät. Vartaloa vavahduttavat aivastukset. Kupin uumenista esiin työntyvä mentholin tuoksu. Hihansuuhun sujautettu nenäliina. Tautimokoma. Harmittaakohan sitä, että tänään päätin olla tästä flunssasta kiitollinen. Kaiken olet lähellemme laskenut, kaikki on käsissäsi viisaasti mitattu. Päivää jäljellä. Vaimea varjoon vajonnut valo löytää ojennetun kämmeneni. Annan sen tarttua ja saatella piiloon, hetkeksi lepäämään , kunnes kotiinsaapuvien äänet täyttävät hiljaisuuteni ja rakkauden lammikko roiskii reunojensa yli. Niin paljon hyvää riittää työntämään pois palan tummaa.

Uusia alkuja

Pysähtyneen päivän turvallinen hiljaisuus ympärilläni huomaan tapailevani ajatusteni haikuja. Muistelen. Kuuntelen, miten menneisyys ja tämä hetki ojentavat kättä toisilleen. Varoen, vaiti, vaalien, ettei mikään enää saisi särkyä. Kutsua esiin kyyneleitä, joiden lohduttomuus satutti sisimmän syrjää.

Äänetön hetki.

Sisimmän syvä rauha.

Harmaan takana.

Jokin pieni hauras pyrkii nousta esiin, tilaa etsien, luokseni löytäen, lähelle. Seisoin tuokion ääneti hämärtyvässä maisemassa. Katselin kauas , taakse puiden ryhdikkään rivistön. Pakkaseen polkuaan piirtävä hento pilvi kertoi, että hengitän. Olin tuokion kuin en olisi, antauduin utuun, joka pyyhki pois menneen murheen ojentaen eteeni uutta orastavaa. Hymyilen uusille unelmille, ihmisille, joista päiviini pulppuaa ilo. Pellosta esiin työntyvät viljan korret näen selvemmin etäämpää. Elämääni istutetut uudet alutkin. Muistutan arjessani oppijoitani usein: joskus liian läheltä ei näe lainkaan. "Kahden vaaksan päästäkö taas", viisaasti muistavat peruutellessaan pöydän reunan taa sormet ojennettuina mittaamaan, pienet janoavat katseet suuntaani käännettyinä, luottaen. "Kahden", kuiskaan ja pohdin onnea , joka on juuri siinä. Se, jonka näkee astuessaan loitommas.

Tasaisen harmaaksi sanoitetaan arki usein. Ammennan ikkunan takana levittyvää aavaa, jonka värittömyydessä hehkuu satojen sävyjen syvä sinfonia. Ei onnea, ei sattumaa, vain armon alle asettuneena koettua johdatusta on päiviin piirtynyt. "Miksi", muistan huutaneeni puoleesi. Kunpa oppisi luottamaan, ettei järjen pääteltävissä, silmin havaittavissa ole aina se, minkä parhaaksi osallemme katsot. "Älä pelkää, usko ainoastaan" ovat sanasi soineet moniin korviin, omiani en enää  suostu ummistamaan. Janoan kuulla, kaipaan havaita. Oksistoissa uusien silmujen sisään piirrettynä on jo kaikki. Raskaan takana siinsivät parhaat alut. Mustaksi tummunut pehmyt ilta saattelee sanojani. Tiedän, että olet siinä, viisaissa käsissäsi kaikki, mitä tarvitsen ja enemmän. Uusien alkujen edessä saan olla pieni ja avuton. "Hyvin kaikessa käy", kuiskaat ja sydän vavahtaa sen rakkauden alla, joka voi ja kantaa, kykenee. Hiljalleen vahvistaa.

Oksiston uumenissa, kuuran kosketuksen alla on aina uusien silmujen joukko, kevättä kuulostellen, kohti valon avaamaa kauneutta kurkottaen. Jokainen vaikea, riisuttu, rikki revitty, riivitty ja pois heitetty hetki saa kasvattaa uutta. Lauantaivalon lempeä muisto leikkii kasvoillani nostattaen häivähdyksen hyvää siihenkin, missä kirvelee, kutittaa, punoittaa. En suostu enää pelkäämään, en epäröimään, etteikö jokaisen sallimasi vaikean takana siintäisi kirkkaimman iltataivaan rusko. Uusien alkujen kimppu kuin nippu rakkaan ojentamia tulppaaneja maljakossa. Jakamassa rakkautta. Ihmeellinen yksinäisyys illassani päättyy nyt. Rakas saapuu ja sanoo, miten paljon merkitsen. Sekin, mikä yhä on rikki, paikkautuu. Tiedän, sillä jokainen koettelemus on ratkaistu jo. Kynttilän vaimea valo leikkii vierelläni. Suljen silmäni ja painan pääni kiittämään. Niin vähässä on enemmän kuin osasin joskus aavistaa!

Tiedät sen kipeän, jota yhä kannan. Sen, joka vielä satuttaa. Polvistun eteesi ja hymyilen: onneni on olla tässä ja nyt. Odottaa ja luottaa, rakastaa.

Hymähdän hyvän tuulen hyväillessä. Kaipasitko oikeasti? Sanoillani kun osaan kertoa vain sen, mitä sydän tuntee! Sinä, joka jaksoit odottaa, olen sinusta iloinen! Jokaiseen päivään asettuu se, mikä on tarpeeksi.

Hyvyyden suojaan!♥

Hennosti jokin koputtaa huulteni oveen ,kuuntelen hetken vaiti ulospyrkivää. Hauras sanojen säie kutoo ajatelmien kaarta silmukoiksi , osaksi suurempaa kaunista kudelmaa. Viikkoni on ollut kuin nupustaan aukeava hyvä. Sydämen syvyyksistä pulpunnut kiitosmieli kuin kedollinen kukkaloistoa! Nipistän itseäni poskesta ja irvistän pienelle kivulle. Ei, ei tämä ole unen onni! Pehmyt sateen sävel soittaa sinfoniaansa, pientä ja vaatimatonta, silti vahvaa. Se nostattaa hymyn tanssimaan kiitosvalssin kaaria  poskiperiin. Tässäkin pehmyessä päivässä kaikki saa uuden pinnan. Kalliokuopan lätäkkö peilaa tuttujen koivujen vilkuttavat käsivarret. Näen niiden nousevan kohti harmaan esiripun taakse piiloutunutta horisonttia. Se on vaiti, hiljaa. Kuulee kuiskaamani: kiitos, että olet hyvyyden lähde, ehtymätön, väsymätön, kaiken kauniin antaja. Saan olla nuppu, valoon kurkottaen, sitä suukottaen. Läheisyydessäsi kaunein kastepisara! Oksistosi suojissa. Rakastettuna.

Halasin pientä ponnaripäätä, kummityttöstäni. Nimensä veroinen, Kukka! Kedon kaunein, herkin ja herttaisin. Jään pohtimaan lapsenkaltaisuuden arvoa, tavoiteltavaa, toisinaan niin kovin vaikeaa. Oman sydämenikin haavoissa arpeutunutta. Katkeroitumatta kuljetut askeleet viitoittavat kohti toisenlaista hyvää. Vilpitön tahto levittää ympärilleen hyvyyden siemeniä on joskus liian kapea, mutta valaistu polku, viitoittamasi. Ja miten onkaan kasvu ihmeellistä! Se, mitä kylvät, saat niittää! Viisaat sanat viikkoni varrelta muistuvat mieleeni ja ymmärrän syvemmin. Haluan avata ikkunoita Luojan maailmaan! Kohdata jokaisen pienen ja suuren sydämeni silmät kirkkautta tuikkien. Tahtosi minua kohtaan on hyvä, olet luvannut. Ja se on!

Tuuli tuivertaa vihreän äärettömyyden keskellä. Pienimmälläkin on paikkansa, vahvana vartensa vähyydestä huolimatta. Olet arvokas, ainutkertainen. Kuvakseni minut suunnittelit ja tienviittani valmistit parastani tahtoen. Kaiken minä voin, vähäisyydessäni riittävä ja vahva, kunhan jaksan luottaa. Sinä pidät huolta. Minun on helppo luottaa, olet niin hellinyt ja hyvän määrä osallani  ollut ylitsevuotavainen. Kuin lapsi hihkun ja ihmetellen katselen, kuinka punarinta pyrähtää kalliokuopan reunalle juomaan. Huomenna pyrähdän pilvien halki ja levähdän kaukana kotoa, rakkaat vierelläni. Kirkkaiden vesien äärellä. Ja sielläkin sinä olet!