ILOUUTINEN!

 Sunnuntai toi tullessaan sisälleni tyyneyden. Osasin hyväksyä osalleni asetetun taakan ja kivun. Tunsin, miten minun pysähtymiselleni oli syy. Kuin opastus, viitta, joka osoitti oikean suunnan. Jotta osaisin avata juuri oikean oven, etten kulkisi ohi. Sanoja, joihin pukisin tunteeni tuossa sunnuntaini hetkessä, niissä ohikiitävissä  sydämelleni lasketuissa sanoissa ja sävelissä. Ei sellaisia sanoja ole. Kyynelten pehmeydessä oli lupaus siitä, että saan olla turvassa. Hyvä olo hyrisi sisälläni.

 Niinpä tuon voimani turvin kuljin maanantaina lääkäriin. Varmana siitä, mitä tuleman piti. Toiveikkaana siitä, että josko kuitenkin. Tiesinhän, että Hän olisi kuullut lukuisat rukoukset,  jotka jo toivat osalleni ilon ja kiitoksen. "Sattui niin ONNEKKAASTI.....normaalisti, mutta NYT...." Tohtorin viisaissa sanoissa soi minulle kuin kaikuna kiitos korkeammalle! Kun suljin tuon oven ja astuin hissiin, en enää mahtunut ihoni sisään:) Nostin käteni kiittämään ja annoin huuliltani luvan sanoille, joissa lauloi ylistys, kiitos, kunnia Hänelle. Vain Hänelle. Ei se ollut onnekkuutta. Se oli sitä suurta rakkautta, jonka turvissa saan astua uuteen päivään. Päivä toisensa jälkeen. Se oli Hänen kättensä työtä.

Kuin vuoripuro, minä pulputin iloni ilmoille. Se kupli ja hyppi sydämelläni ja tahtoi päästä kuuluville. Jaoin iloni ystävän kanssa, rakkaan kanssa. Siinä hetkessä sain ylleni pehmeät hiutaleet, joiden laskeutuessa poskilleni, muistin samanlaisen hetken kuukauden takaa. Miten hiutaleiden viileässä hyväilyssä viipyikin niin hellä rakkauden kosketus. Niiden alla seisoin sydän iloa laulaen. Illalla sain kuulla lapseni suusta, kelle kiitos kuuluu. Tyttökin kiitti ja kertoi hoksanneensa, kuka on voittaja! Niin. Nyt minulla on edessäni neljä viikkoa, joissa vierelläni asuu hiljaisuus. Sain avata sen oikean oven. Nyt otan aikaa kuunnella sydämelleni puhuttua. Laulun sanat" Riko minut, jotta ehjäksi tulla saan..." täyttyivät kohdallani. Tästä tulee hyvä tammikuu. Helmikuu jaksaa odottaa omaansa.