maanantai 31. joulukuuta 2012

VAnha vaihtuu uuteen

Olen kulkenut pienet askeleeni. Saanut valmiiksi vuoteni kulun. Tänään taivas tuntui lepäävän lähellä maata. Se suukotti sateellaan valkeutta, joka yhä viipyy maisemassa, jonne pehmeä harmaa teki itselleen pesän. Kuurakyyneleet sulivat puiden oksista ja paljastivat ne odottamaan uutta. Kuulin niiden itkussa liikuttuneen kiitoksen. Menneen vuoden tuokiot juoksevat ajatusteni läpi. Vilkutan niiden iloisille ihmeille. Hymyilen hauraille säikeille, jotka kasvoivat voimakseni. Nyökytän ymmärtäen ylipääsemättömiltä tuntuneille mäille. Lupaan luottaen astua uuteen ,joka jo kuiskii kulman takaa.
Pidän pienuuden helmasta yhä kiinni. Tarjoan käteni hauraudelle. Huomaanko kaiken suuren keskeltä pienimmät elämän helmiäiset? Ainakin haluan. Pysähdyn hyväksymään ,vaikken ymmärtämään yletäkään. Kuin lapsi lupaan luottaa. Edessä on  ainutkertaista elämätöntä elämää. Puhdas sivu kääntyy pimenneen illan painuessa mailleen. Mitä siihen piirtyy, on vain kirjoittajansa tiedossa.

Lasten riemu, karvakaverin ihmetys, on pian eriväristen pienten kiteiden räiskyvä tanssi tummuneella taivaalla. Vähäisin raketein toivottaa rakas lasten kanssa hyvästit vanhalle vuodelle. Tähtisadetikkujen loistolla toivotan uuden tervetulleeksi sulkemaan meitä syliinsä. Kuin kylmään veteen sukeltava sula tina ,olen valmis Valajani käsiin itseni luottamaan. Uskollinen on rakkaudessaan Hän, joka tuntee tieni, jolle itse vasta nostan jalkani tapailemaan askeleita.

VAnha vaihtuu uuteen. Mennyt kättelee seuraavaa. Siunaus saakoon siivittää kulkuamme. Isä, annathan rakkautesi sateen koskettaa. Annathan tarttua käteesi tiukasti. Annathan valosi viitoittaa polkuni. KAikellani kiitän jokaisesta vuoteni murusesta. TÄssä olen, valmiina jatkamaan. Voimassasi. Olethan vahvasti läsnä silloinkin, kun itse kuljen harhaan. Sinä olet. Ja siksi minä olen onnellinen.

perjantai 28. joulukuuta 2012

Hyvän sylissä♥

Joulusta jäi hyvä mieli. Tänään tunnistin haikeuden haeskelevan osoitettaan luotani. Jonkinmoinen luopumisen tuska nostaa päätään. Vaellan kodin jouluasua yhä kosketellen, hennosti hipaisten ja hymyten enkä haluaisi ollenkaan vielä ajatella eteenpäin. Esikoinen saapuili eiliseen ja vielä tähänkin aamupäivään. Illalla pelailivat veljekset wii-jalkapalloillen ja tänään menivät kaikki neljä omaani sekä esikon armas ulkokentälle luistimet ja mailat mukanaan. Ilo poikasen silmissä säkenöi . "Mä voitin!" Olivat pelanneet ja viilettäneet peräkkäin, vierekkäin ja sylikkäin! "Mä pääsin kolan kyytiin!" hihkui tyttönen, kun isoveli oli kyytinyt välillä neitoa vauhdilla pitkin kenttää. Neitosen silmissä ihailu itseään isompaa kohtaan. "Ovat ne aikamoisia aarteita, lapsesi." lausahti äiti aattoillan päätteeksi. Ovathan nuo. Kaikki neljä. Pian kääntyy vuosikalenteriin uusi puhdas, alkava lahjaksi annettu vuosi elämässä. Yksi pyyntö nousee yli kaiken muun. Pidä jokaisesta huolta. Levitä siivet suojiksensa. Jokaiselle.

Sylienkelin sain kokoelmiani täydentämään. Esikko se minulle antoi. Myhäili tänään lähteissään, kun tiukasti halattiin. Tuntee äitinsä. Halauksen voimaa olen pohtinut. Kun itsensä avaa sulkeakseen toisen ihmisen läheisyyteensä, mahtuu pieneen hetkeen suunnattoman suuri huolenpito, hellyys, lohtu. Joskus mietin kyyneleitä. Miten niissä virtaa monia tunteita. Liikutuksen läikähdyksen tuntee ensin sydänalassa ,kunnes se tihkuu hiljaisina kyynelpuroina pintaan. Suru ja kaipuu viiltävät sisimmän poikki haavan, joka hiljaa vuotaa kasvavaa kyynelvanaa. Jokainen kyynel puhdistaa, pyyhkäisee pois jotakin, jonka tilalle jää täyttymistään odotteleva uusi tunne. Uuden enkelini edessä tiedän vuodattavani vielä monta hyvää kyyneltä. Olet minulle rakas ,kuiskasin sen saadessani ja sitä katsellessa kuulen pojasta mieheksi kasvaneen halauksen sisältä :niin sinäkin.

Rakas läksi kyytimään poikasta yökylään mummolaan, josta pääsee helpommin aamusella kiekkoiluunsa. Neitosen kyydin bussipysäkille, josta nousi kulkemaan yökylään ystävän luo. Uusi pipo keikkui päässä ja uuden takkinsa alla hyrisi tyytyväisyyttä tuo ihan kohta 16-vuotias tulisieluinen , mutta niin suloinen neito. Kohdallensa on osunut hurjasti hyvää kuluneen vuoden saatossa. Tähtituokioita valtavasti! Asioita, joiden uskon lujasti olleen johdatusta sekä kuultuja huokauksia. Itsekin kääntyy asioitaan asettamaan kantaviin käsiin. Pikkuisin hääräilee ja hyräilee. Tuo kaikessa hyvää huomaava lausahti viisaita äidilleen. "Hymyile, äiti" vinkkasi, kun erehdyin huokaisemaan ääneen, että näytänpäs kamalalta:) Suklaa sulaa suussa ja iltaan mahtuu villasukkastelua. Äiti oli puikotellut jokaiselle uutukaiset joulupakettiin. Taidan kuiskia erityisen kiitoksen korkealle läpi tummuvan iltataivaan. Lausahdan luottavani kaikessa viisauteensa. Ristin sormeni kertomaan, että rakkautensa näkyy halauksissa, kyynelhelmissä ja taivaanrannassa tuikkivissa tähtösissä.

keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Levollisuuden lempeys♥

 Kaikki ympäröivä nukkuu lumiuntaan. Lapset telmivät aamupäivän lumileikeillään poskensa joulunpunaisiksi. Eilisessä askelsimme paksun lumivaipan halki ympärillämme koskematon metsän syli. Aamussani hymyilin joulukodin kauneudelle. Arki on kaukana yhä. Levollisuudella on lupa olla.
 Aattoaamuna kaikki oli valmista juhlan asettua tupaan. Olin pukenut kotia hiljalleen, nauttien ja iloiten. Kulkien pehmein askelin ja päässyt seimen luo. Lumimetsämme keskellä kotatulen vaimean rätinän säveltämää laulua kuunnellen nautimme joulupuuron. MAntelin löytämisen riemu, illan odottelun jännitys ja omat hiljaiset pyynnöt, joissa sain kuljettaa montaa tärkeää, läheistä. Joulukirkossa kaikki omani. Lähelläni. Kiitollisuus ja rakkaus ottivat sijansa kyyneltimanteissa.
 Poikanen ja esikko, nuo ruskeasilmäiset veljekset, iso ja pieni, seisoivat vieretysten ikkunassa valoaan jakavan suuren tähden alla. Lukivat ilosanomaa, evankeliumia Raamatustani. Tuossa tuokiossa tarttui äidin käsi tyttären käteen, omaani. Kummankin silmissä kiitollisuuden kyynel. Hetkeen tulvahti jokin syvä hyvyys. Sitten ruokailuvälineiden kilahtelu säesti levollista puheensorinaa. Yhdessäolo täytti joulukodin.
Sain niin paljon. Tärkein tuikahteli tähtien sakaroissa. Sädehti kynttilöiden liekkien leikeissä. Kuulsi liikutuksen kostuttamissa silmissä. Keinui tyttösen laulussa ja soitossa. Tuntui lämpimissä halauksissa. Välkkyi mekkojen kahisevissa helmoissa. Lepäsi koskettavissa sanoissa. Läikähti sydänlämmössä. Kimmelsi lumivaipan alla lepäävissä jouluvaloissa. Maistui tyttösten koristelemissa pipareissa. Lämmitti joulun syvimmässä salaisuudessa.
 Ei tarvittu kultapuitteita, riitti tallin pahnojen lämpö. Ei kuljettu loistokkain askelin, jaksoivat väsymättä aasin kaviot. Eivät soineet pasuunat ja rummut, raikui enkelkuoron riemusanoma. Ei kutsuttu kuninkaita , saapuivat vähäisimmät yössään paimentaen valvovat. Ei lähettänyt vaurauteen, vaan vaatimattomuuteen . Ei yhäkään tarvita kuin lämmin sydän, syvä usko ja rakkaus. Joulu saakoon jatkua ja ulottua arkeen asti. Jokaiseen päivääni kutsun seimen lasta. Tänä vuonna sain paljon. Jaksoin sen, mitä annettiin, en uupumatta, väsymättä, kivuitta. Mutta jaksoin. Joskus jotakin suurta osaa huomata, vasta kun itse asettuu pieneen hiljaiseen ja vaatimattomaan. Arkeensa. Silloin siitä kasvaa juhla!
 Ulkona talven taika, sisimmässä riemun ja kiitollisuuden aika. On hyvä olla ja lupa levähtää.

perjantai 21. joulukuuta 2012

 

Tänään arkeni askeleet hiljenivät. Tahti taukosi. Nuhaisen pikkuisimman kanssa leivottiin pipareita.  Huomenna kootaan pipariseimi. Pikkuinen pala taivasta laskeutui lähelle maata. Jouluvalon tuike sädehtii ja ilo ystävän osalle lausutuista kuulluista huokauksista kasvoi tähdenlennoksi iltataivaalle. Poikanen jutteli upseerioppilasveljen kanssa ja kasvoiltaan poimin kirkkaita ilonsäikeitä. Ihan pian saa isoveljen vierelleen. Luistelemaan suuntaavat kunhan ensin on hiljennytty seimen lapsen äärelle. Tuo laulu jaksaa koskettaa. Uutta elokuvaa odotan. Klikkaa ja koe suuren rakkauden kosketus. Riihipirtti hiljenee ja ihmettelee joulun salaisuutta, armoa ja rakkautta. Huomisessa kuusen tuoksu.

Ps. Kuva on pikkuisen oppijani käden jälkeä.

tiistai 18. joulukuuta 2012

Suru suuren juhlan alla jossain...

Kaikki lumiviittansa alla huokaa : älä kiirehdi, nauti askelten alla narahtelevan lumen vaimeasta soitosta. Kuuntele joulun kutsua tuulen huminassa. Näe tähti ,joka vie ihmeen luo. Lumikuuset kuin enkeleitä , jotka jaksavat väsymättä vartioida kulkuamme. Vaan jossain oli nuoret jalat, joiden kulku pysähtyi. Eiliseen sain viestin : olen kunnossa äiti. Ei muuta. Ensin huoli kiipesi kiristämään niskaa, sitten toinen viesti kertoi tapahtuneen. Äidin rukouksissani olen kantanut tuon ylivoimaiseksi kasautuneen taakan alla romahtaneen pojan äitiä. Jossain itkee lastaan. Itse itkin huolen , huojennuksen ja sitten välittämisen kyynelvirtoja. Joulun alla ei saisi pahalle löytyä tilaa. Vaan pieniä olemme me lunta yllemme laskevan taivaan alla.
Omani muiden ohella kuljettaa kysymyksin viereltään poistunutta nuorta. Pakkasmajassaan jo nyt, metsän huokauksia kuunnellen. Laitoin viestin, joka kertoo, miten valtavasti rakkaudenlämpöä sydämeni suuntaansa sykkii. Miten tärkeä on. Miten usein kannan ajatuksen siivin korkeimman eteen. Varjelusta pyytäen. Näkee sanani, kun palaavat talvitaivaan alta kattojen ja seinien suojiin. Iltaani mahtui liikutuksenkin kyyneleitä. Oli tyttösen ja poikasen juhla-ilta. Olin omistani niin ylpeä. Pikkuinen palanen joulutaivasta kosketti sulalla sisintäni. Kämmensyrjään pyyhkäisin ilovirran palasen. Miten monenlaisia kyyneleitä elämässään saakaan vuodattaa! Tänään kuiskaan: suurin kaikista on rakkaus. Ja avaan sylini vastaanottamaan jotakin syvää, joulun sanomaa puhdasta ja hyvää.

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Tähtituokioita

Pieniä ilon tuokioita on mahtunut päiviini. Kalenterivillasukasta työpaikalla löytynyt pikkuinen kori sekä yllättävältä kanssamatkaajalta saadut vilpittömän kauniit sanat. Joskus kovin pieni ilo kasvaa määräänsä suuremmaksi. En silti uskottele edes itselleni, etteikö kiire olisi ehtinyt vierelleni myös. Tänään huomasin, miten etukäteen raskaaksi ajattelemani rupeama, monien tuokioiden ketju olikin osalleni tarkoitettu levollisuuden kehto. Iltaa luokse kutsuva pimeys istui jo maisemassa, kun palasin tyttöjen kanssa aamulla aloittamaltamme matkalta. Keidashetki , jossa istuin kiitos olemuksessani vahvisti juuri uuteen viikkoon tarvittavan verran. Iltapäivä vilahti paimenten, enkeleiden, aasin ja matkalaisten paikkoja pohtiessa, sanoja sovitellessa ja pikkuisimman laulun äärellä lumoutuessa. Meitä oli monta suurta ja pientä ja yhdessä saimme aikaan jotakin valtavan koskettavaa.
 Ystävä sanoi kauniisti siitä, mitä olin ympärilleni asetellut oppijoitteni ja itseni iloksi. Kotona kutsun joulua verkkaisemmin lähelle. Jokainen paikalleen päässyt tonttu saa vuorollaan nostattaa jouluhymyävää mieltä. Jokainen syttyvä valo kasvattaa sen valon määrää, joka pian saa paistaa kuin pyhän yön kirkkain tähti. Sisimmässäni syttyvä Beetlehemin tähti on jouluni taivas. Vaatimattoman tallin tapahtumat ovat jouluni mielenmaisema. Muistelen lapsuuteni jouluja ja huomaan kaipaavani jokaista rakastani lähelleni, jotta voin kuiskata, miten tärkeitä ovat ihan jokainen. Siinä jouluni ydin. Rakkaus, joka syntyi ja rakkaus, jonka turvin kuljen.
Hetkien matka on lyhyt. Jokainen kuin kämmenen lämpöön hiljalleen sulava hiutale. Jokaisella niistä oma tarkoituksensa. En halua hukata yhtäkään kiireen helmoihin.  Joulustani haluan riisua joutumiset, työntää syrjään täytymiset. Yhtäkään pientä tähtihetkeä en halua päästää karkuteille. Syttyköön jokaiseen joulua kohti kuljettavaan tuokioon oma tuikkeensa. Kiireisimmälläkin päivällä on kultaiset reunat!


perjantai 30. marraskuuta 2012

Lunta ja lupaus joulusta♥

 Viikon keskellä kiireeni kourista livahdin illan tummuuteen kävelylle. Viima kuljetti lumen tuoksua. Sormia palelsi, vaikka äidin kutomat punaraitaiset lämmittivät parhaansa mukaan. Oppijoiden maalaamia joulukuvaelman kohtauksia seinään laittaessani sain sormeen  haavan. Neulan värikäs nuppi halkesi ja neula upposi syvälle sormeen. Yhtä lailla hauraita olemme, alttiita naarmuille, säröille, haavoille. Omiini sain balsamia, kun hemmottelukasvohoito tyynnytti mielen, sielun sekä kehon. Kuin pikkuinen siivu taivasta oli lämmin huopa ylläni. Kuin enkelsiiven kosketus olivat kädet kasvojen uurteissa. Kuin joulutähden tuiketta silmissä, jotka kaiken jälkeen toivottivat rauhaisaa joulun odottelua.
Tänään lumiviitta laskeutui tumman maan ylle.  Puhtaus piirtyi kaikkialle. Lasten riemulla ei tuntunut olevan rajaa! Oppijoiden kanssa sytytimme ensimmäisen kynttilän. Joulu hipaisi jo. Viikkoni on jakanut ajateltavaa. Eilisessäni  istahdin hiljaa ja poimin ajatuksistani säikeen: tasan vuosi enää puoleen vuosisataan. Tyttönen ja poikanen olivat järjestäneet yllätyksen, josta poimin iloa pitkäksi aikaa. Astuin tyhjältä tuntuvaan pimeään kotiin. Huhuilin ihmeissäni lapsia. Ei ketään, ei missään. Sitten jostain kuului vaimea joulutiukusen helähdys. Nousin raput ylös ja löysin pienen kynttilän jakamassa valonkajoa ruusukimpun vierellä. "Yllätys!", hypähtivät tahoiltaan! Arjen kiire haihtui siihen hetkeen ja nauroimme yhdessä kaikki itsemme hyväntuulen sykkyrälle.
Luin töissä sadun, joka tuntui lumoavan lapset ja herkisti oman mielen liikutukseen. Pieni varpunen pääsi seuraamaan hetkeä, jossa Maria sai kuulla enkeliltä uskomattomalta tuntuvan uutisen. Varpunen sirkutteli innoissaan kuulemaansa ympärilleen. Vaan eipä tuota varpuressua kukaan ymmärtänyt. Torimuijat hätistelivät sen tiehensä, kuninkaan palatsissa vartijat ajoivat sen matkoihinsa, lapsetkaan keskellä leikkejään eivät sen liverrystä ymmärtäneet. Onnekseen löysi varpusparven, jolle sai sirkutella viestiään. Lopulta kaikki tienoon eläimet tiesivät, mitä pienen tallin kätkössä pian tulisi tapahtumaan. Sitä saamme käydä odottelemaan. Joulun ihmettä. 


tiistai 20. marraskuuta 2012

HArmaan läpi valoa kohti

 Harmaata äärtä halkaisevat itsensä riisuneet oksat. Kurottelevat koskettamaan vaienneena yllämme lepäävää taivaankaarta. Toivovat jo ylleen valkeaa viittaa, pikkuisista lumihahtuvista taiten kudottua. Taipuvat tuulen  tuudittamassa keinussa. Vaan eivät taitu, kestävät ja jaksavat, malttavat.  Seison paljaaksi itsensä antaneen puun juurella ja katseellani yhdyn tyyneyden tuovan valkeuden odotteluun. Kaksi kaipaavaa meitä siinä paikallaan. Itse marrasmietteiden täyttämänä. Ja puu, jota jo paleltaa jatkuva tummuus. Jokin karu ja hiljainen  värähtää jättäen jälkeensä haaveuntuvan. Suljen sen kämmeneni lämpöön ja astun marrastuulen syleilystä kodin hiljaiseen syliin. Rakensin sadun siivet selkääni. Niin jaksaa harmaassa helpommin.
Viikonlopussani sain nauttia ja levähtää laulun laineilla. Acapellana laulut soljuivat sisimpääni ja valelivat  minuun uutta vahvuutta, lujaa uskoa. Syvä hyvyys helli ja hoiti. Taivasharmaa haihtui hetkeksi ja sanoissa siintävä valo tuntui työntävän pois pimeän häivän. Katseen olemuksesta kuuntelin viisaita sanoja. Ylenkatsonko vai hellinkö hyväilevin silmin, kaipaanko kaiho katseessani vai syöksevätkö silmät salamaa? Hyväksynkö varauksetta vai tarkkaanko , torjunko? Säälinkö? Annanko valon loistaa esteettä vai poiminko kohteekseni valikoiden? Kunpa aina osaisin antaa sen kirkkaimman valon hehkua poskiltani. Jospa jossain joskus olisikin joku, jota silmillään pehmeästi koskettaa sydämeen saakka. Miksei sammuteta kaikkia valoja, kysyy pienin, kun lähden kyytimään ystävän syntymäpäiville. Jotta olisi mukavampi palata kotiin, kuiskaan. KAsvoillani haluaisin palavan ikivalosi tuikahduksen silloinkin, kun tyhjyys ja harmaa täyttävät olemusta. Väsymyksenkin keskeltä toivoisin jonkun voivan noukkia kajastuksen, jossa siintäisi hiven lohtuvaloa. Sinulta saamaani.
Ripustin paperitähden ikkunaan. Poikanen hengähti syvään astuessaan kotirappuja: äiti on laittanut jo joulun kotiin. En ihan vielä, mutta valontuojan tahdoin jo paikalleen. Muistuttamaan siitä, mitä kohti kuljemme. Annan katseeni kulkea sakarasta sakaraan. Kiireettä. Jostain kumpuaa ajatus työn paljoudesta, mutta tekijöiden vähyydestä. Haluan keretä kaiken keskellä olemaan käytössäsi Isä! Valoasi jakamassa vaikka vain katseen verran kerrallaan!

perjantai 9. marraskuuta 2012

Hetkien hemmottelemana


Tänään väistyi hetkeksi väsymys, joka on jakanut läsnäolollaan päivieni kulkuun liikaa kuormaa. Työpäivääni siirryin läpi kuuran koskettaman aamutienoon. Hymysin radioäänelle, joka jakoi samaa Sanaa, jolla aamuni olin laittanut käyntiin. "Älä pelkää, älä arkana pälyile, minä vahvistan sinua, minä autan sinua, minä tuen sinua vakaalla, lujalla kädelläni. " Sovittuna oli aamujuttuhetki  oppijan äidin kanssa. Ystävällinen hymynsä avasi päiväni täyttymään mahdollisuuksista vaikka mihin. Sanoilla voi hyväillä ja kun ne sydämestä lausuttuina silittävät poskea, jää niiden lämpö läikähtelemään hyvää pitkäksi aikaa. Oppijoiden into repesi riemuksi saakka, kun aamu-usvan väistyessä luokkahuoneen ikkunan takana tilhet keimailivat toisilleen pihlajan oksistoissa. Annoin luvan seurailla siivekkäiden puuhia. Hetki oli helmi itsellekin. Kiirekin mahdutti itseään askeliin, mutta jokin kepeä keinahteli kaiken yllä. Pääsin hemmottelemaan oloani kauneushoitolaan. Hämärän huoneen täytti jopa pyhältä tuntuva levollisuus. Kasvojeni ohella koko kehoni sai jotakin, minkä voimaa yhä pohdin. Taustalla soivien rauhallisten sointujen sisälle kätketyt sanat tuntuivat tutuilta ja turvallisilta. Ne imeytyivät sisimpääni samalla kun pehmeät voiteet jakoivat turvallisten käsien kosketuksessa hipiälleni hyvää. 
Viikossani sain levähtää ystävien seurassa tummuvan illan jakaessa taustaa laulettujen ja puhuttujen ajatusten ympärille. Itse emme aina yletä ymmärtämään, mitä elämäämme on annettu. On yksi, joka tietää. Haluaa jakaa yllemme kirkkaita tähtiä tuikkimaan turvaa ja valaisemaan polkuja kenkiemme alla. Suuri sylinsä riittää, ksivartensa yltävät. PAinan pääni huokaamaan : tässä olen, laita minut paikalle, jossa voin jollekin joskus kuiskaten kertoa, mitä Sinä olet! Tässä käteni, joskus väsymyksestä maahan painuneet. Ojennan ne käyttöösi. Jos jossain olisi joku, jonka harteille laskea lempeä kosketus. Tahdissaan hiljenneet jalkanikin annan täyttämään tarkoitustaan. Jos jossain kulkisin ohi jonkun, jolle hymyillä valoasi kasvoiltani. Joskus.
Sydän soittaa pehmyttä säveltä. Saattelee väsymyksen viimeisiäkin säikeitä loitommas. Koti on kanssani. Tyttönen vielä jalkapalloilemassa, tuo kitarastaan rakkautta soittava suloinen lettipää, jonka sisin sykkii kultanuotein. Poikanen yötä ystävän luona. Pieni suuri miehenalku, jossa saan yhä nähdä lapsenmielen. Ensimmäinen lemmenviestinsä piippasi puhelimeen sanat: olet söpö:) Ja niinhän tuo poika on. Paras omalla paikallaan, omanlaisenaan. Neitonen yökyläilee myös. Silmänsä tuikkivat uutta intoa elämässään, joka joskus kopautteli kovin ottein. Huoli kuultiin taivaan kannen takana ja tuli aika, jossa jokainen pala siirtyi oikealle paikalleen. Ja sitten esikko. Oppii siellä kaukana jakamaan käskyjä niille, joiden taival armeijan harmaassa on alkumatkassaan. Mieheksi kasvanut omani, jota kaipaan usein niin, että ihon alta nipistää:) Rakkaan saan viikonlopussani pitää vierelläni myös, mutten ihan vielä. Ensin jakaa neuvojaan niille, jotka koittavat kovasti voittaa vastustajansa. 
Hemmotellaan isiä. 
Eletään hetkessä.
Siunattua viikonloppua juuri Sinulle, joka siinä olet nyt.

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Usvan läpi lähelle rakkaita


Usvan kuorruttaman maiseman läpi kuljin. Pehmeiden muistojen tuntu värähti hautausmaan hiljaisuudessa. Meitä oli siinä viisi sukupolvea. Hämärtyvässä usvaillassa taivas laskeutui tuokioksi hyvin lähelle. Hetkessä oli pyhää, sydämen ytimiä sipaisi lapsuus jostain hyvin kaukaa. Muistin ryppyiset kädet, jotka tiukasti ja tarkoin, mutta rakkaudella letittivät hiuksiani. Isoisoäidin kynttilää laskiessani muistutin itseäni karjalaismummun vahvuudesta, lujuudeksi muuttuneesta hauraudesta. Isovanhempien haudan ääreen kyykistyin ja annoin itselleni luvan viipyä pitkään. Kyynelhelmien puro lämmitti poskien kaarta. Ja rakkaan käsi, joka hiljaa sipaisi kyyneleen ja kosketti olemustani. Pikkuisimmalle sanoin, tässä ovat Taivaan kotiin muuttaneet mumma ja ukka. Enempään en kykene nytkään. Nuo minun lapsuuteeni rakkauttaan jakaneet isovanhemmat elävät ainutkertaisina muistoina minussa. Lempeiden silmien valo, turvallinen syli ja aika, jota aina riitti. Siinä itkimme    minä ja äiti , jonka kuulin kuiskaavan: olkaa rauhassa äiti ja isä. 
Sankka sumu saatteli meitä takaisin synnyinkaupunkini rauhasta kotia kohti. Kävimme vielä rakkaan isän ja siskon haudalla. Tummaksi painunut ilta piirsi taustan sadoille tuikkiville muistokynttilöille. Tartuin pikkuisinta kädestä ja lausuin, tätä on Pyhäinpäivä. Niin, kuiskasi pieni tyttö, joka urheasti halusi olla laittamatta kammotusvaatteita ylleen luokkansa juhlintahumuun. Rohkea ja sydämeltään suuri on tuo pieni, jonka sormissa kitara soittaa säveliään, jonka laulut raikuvat kaunista sanomaa ja jolla pallokin liikkuu niin, että tänään saa kaulalleen taas yhden mitalin:)
Kunpa tarpeeksi usein muistaisi kertoa rakastavansa, välittävänsä. Rakkaan ystävän kanssa olimme viikolla kuulemassa sykähdyttäviä sanoja , joita Tommy Hellsten jakoi. Kaikessa vähäeleisyydessään sanansa kasvoivat kuin uudeksi ihoksi omani alle sykkimään jotakin huikaisevaa, viisaudellaan koskettavaa. Tunteiden aallokko löi sydämen satamaan hurjin tyrskein. Liikutuksen ja jonkin valtavan voiman viitta kietoutui  tiukasti harteille. Huomasin noukkivani menneisyydestä, jo eletystä, ehditystä ja kuljetusta uusin silmin palasia kokonaisuuteen, jota saan kutsua omaksi itsekseni, minuksi. Täksi naiseksi, äidiksi, vaimoksi, opettajaksi, ystäväksi, joka riittää juuri sellaisenaan. Juuri tarpeeksi vahvaksi asti särkyneenä. Tänään tahdon sulkea syleilyyn ja lämpimiin sanoihin yhden erityisen läheltäni. Äidin, joka eilen hautuumaan viileydessä, siinä ihan vieressäni huokui oikeaa rakkautta. Lämmin syke, joka tuokioksi oli unohtunut, piiloutunut, verhoutunut ja jättänyt kipeän ikävän, on löytynyt takaisin. 
Sumu on pidellyt sunnuntaitakin pehmeydessään. Näen siinä suruharson, ilon viitan ja uuden  untuvaisen. Kaikelle on tilansa. Tänään täytyn kiitollisuudesta. Pienten hippujen joukko kihelmöi ja kutittaa suloisesti sisintäni. Hengittelen hyvää ja annan pyhän painaa päänsä rintaani vasten. Rakkauden usvaa. Ohikiitävistä hetkistä saa uskomattoman paljon kun ei anna niiden lipua ohi huomaamatta♥

tiistai 30. lokakuuta 2012

Mustaa ja valkeaa

Kuin unesta heränneenä silmät poimivat taas tutun tummuuden kaikkialta. Talventuntu piipahti poskea sipaisten ja levitti kaipuun kylmään puhtauteen. Hämärän turvin levittyi valkeus  keskelle syksyn keskeneräisyyttä. Maalasi kaiken valkoisellaan. Antoi uuden puhtaan alun jollekin, mikä piirtyi hetkeksi hohtamaan kauneutta ympärilleen. Viikonlopussani vielä seurailin siivekkäiden talvi-ilakointia kuuran kukittamilla oksilla. Nekin tuntuivat laulavan lumi-ilosta aivan kuten lapsetkin. Osaisipa itsekin loikata uusiin puitteisiin yhtä mutkattomasti kuin pikkuväki, joka oitis otti kaiken irti mäenlaskusta ja muista lumipuuhista posket intoa hehkuen. Livertäjille hymyillessä asettui ajatuksiin tuttuja sanoja: Katsokaa taivaan lintuja.....
 Pihapiirin suuri tammi piti vielä tiukasti kiinni viimeisistä lehdistään. Yllättäen saapuneen kylmän otteessa se luovutti kaiken itsestään. Seurailin tuota näytelmää ihmeissäni. Kuin olisi sadellut kultalehtiä valkean syliin. Hetkessä oli jotakin koskettavaa. Joskus olisi paikallaan osata luovuttaa. Uudet sanat ottavat paikkansa: Älkää siis mistään murehtiko....Elämänkin ylle levittyy uusi puhdas huntu, ehkä juuri kun sitä vähiten osaa odottaa. Ja uusi asettuu uomiinsa, kun ei pyristele vastaan. Jospa osan murheistaan jo tohtisi laskea kantavalle hangelle. 
 Karvainen ystävämme nautti ja nuuski. Sen valkoinen turkki värittyi kellerväksi vitilunta vasten. Jaksoi jolkottaa mäkeä ees ja taas pikkuisten kanssa kuin olisi ollut yksi heistä. Ja onhan se:) Huomasin lumimaiseman äärellä nuuhkaisevani kohti lähestyvää juhlaa. Siitä aisti pikkuruisen, hennon säikeen, johon tartuin.  Viime vuonna myrsky kaatoi kaiken. Koti kylmeni ja juhla pyyhkiytyi pois liian varhain. Vaan nyt saa syys vielä viipyillä. Talvi käväisi visiitillä levittämässä tuoksuaan. Tartutti suloisen kaipauksen.

Väsymys on kaivanut pesäkolon minuun. Kävelin  utusumun läpi pehmeäksi piirtyvään talvimaisemaan. Viileä hyväili hiljaa. Hengitin puhtautta huokuvaa usvailmaa. Sama polku on tänään syvän synkeä, mustassa uiva. Kuroitan katsetta ja ajatuksia valoon, joka jakoi toiveikkuuden, pois kaikesta raskaasta.



sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Hiljaisuuden sykkeessä

 Hiljaisuus sai sykkiä viikonlopussani. Poikanen nappasi virvelin kainaloonsa ja pääsi kauan kaipaamalleen merikyläilylle. Suuret ruskeat silmänsä kuin syyslätäköt, iloa piri pinnassa! Kalastusaalloilta jatkoi lomaoloaan mummolaan yhdessä pikkuisimman neidon kanssa. Neidon, jonka käsissä kitara soi Hepokattia maantiellä poikittain.  Isompi neito sai viettää leirielämää, josta palasi tänään monen kauniin ajatuksen sekä ison univajauksen kanssa. Rakas lomaili kiekkokaukalon laidalla omiaan opastaen ja voitoista riemuiten. Kuljin eilisessä tuttuja polkujani pitkäksi venyneen kiputauon jälkeen . Maisema tuntui pidättävän hengitystään kuin olisi varonut satuttamasta minua. Lempein askelin ja paljon pysähtyen, niin kuljin puhtaan harmaan alla. Näin kallion kupeessa nukkuvat jäkäläpilvet, puron pohjalle laskeutuneet keltaiset haavanlehtiauringot. Annoin kaiken huomaamattoman kasvaa mittaansa. Ympärilleni nousi kaunis pieni näytelmä. KAtselin sitä kyynelhymyn läpi. Kotona sain soiton ystävältä. Haikean kauniita sanoja, jotka lausuttiin ystävänrakkaudella. 
 Annoit vaimean tuulenvireen tuudittaa viimeistä syyslehteä lähelläni. Lähetit tuulen suutelemaan poskipäätä. Hetken ajan  kaikkeus ympärilläni  kertoi pehmeäksi puettua kaunista tarinaa. Punoit päivästäni runon. Nyt jo hämärä painunut mailleen omaa untaan kutsumaan. Ikkunan takana syvä musta pitää sylissään hehkuvaa syyspäivää. Päivää, jossa sain ystävä vierelläni kuulla kuinka elämän tunneleissa matka Jumalan luo on lyhyempi. Kun arjen reunat repeytyvät ja tila ahtautuu, kun taivaan kaari on liian etäällä ja oma hengitys on vain syvä huokaus. Ei Hän hylkää, ei kulje ohi. Viipyy jokaisen tarvitsevan, kaipaavan vierellä.
Lapset lomailevat vielä huomisen. Jäävät aamu-utuun keskenään. Pieni harmi limittäin osuneista lomapäivistä tuntuu illassa, jossa suukotan poskiinsa kutsun levollisista unikuvista. Takkatuli soittaa vielä vaimeaa melodiaansa. Kynttilän kajastukset heittävät seiniin varjojaan. Jaksan kaivautua tuokioksi rakkaan kainaloon. Uniini odotan lupausta hyvästä huomisesta.



keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Harmaaseen taivaanrantaan kiipesi valo

Eilinen vahva harmaa on revennyt taivaanrannassa. Horisontissa hymyilee valkeus, jota vasten kuusirivistöt ojentautuvat ryhtiinsä. Lasken katseeni tarpeeksi alas aistiakseni vain valon, jonka hoivassa kuusten latvukset seisovat vahvoina ja päättäväisinä. On ihmisiä, joiden astia on aina puoliksi tyhjä, on toisia, jotka näkevät sen aina puoliksi täynnä. Oma mittani on muuttanut suuntaa kuin varkain. Säikähdän ajatuksiini hiipinyttä harmautta. Rajaamisen ristiriita. Huomaamisen harmillinen holtittomuus. KAtsomisesta kadonnut näkeminen. Kuulen laulun kertovan toivosta toivottomille ja hymähdän. Olet Sinä huolenpidossasi mahtava, ylivertainen! Lokakuisen taivaan kansi avaa itseään yhä lisää. Aurinko kiipesi jakamaan säikeitään , joiden koskettaessa huomaan väkisinkin irvistäväni suupielet poskiin. Valo leikkii ajatusteni kanssa! Annoin vanhoille kuville uudet raamit. Piilotin tummiksi kasvaneet varjot. Tänään teen niin omille ajatuksillenikin, voimassasi. 
RAvistan harteiltani sinne kiivenneet tunnot riittämättömyydestä. Luovun harmaantuneista sävyistä aatoksissani. Kuin pihapiirin puusto, joka jakaa lehtensä lempeästi kahisevaksi syysmatoksi kaikkialle  pehmentämään askelia. Miten vahvasti Luoja puhuukaan. Jokainen koetus kasvaa siunaukseksi ajallaan. Aina kun luovut, saat tilalle uutta. Se mikä nyt satuttaa, piirtyy uudeksi kuvaksi, jossa kauneus on katsojan omissa silmissä. Lokatuuli on tänään otteissaan hellä. Kutittelee keveästi ja nappaa mennessään muutaman irtaantumista odottavaisen keltaisen. Itsekin nyt valmis avaamaan kiinni riippuvat sormet. Mitäpä sitä enää harmaan viitan helmoista kiinni pitelemään, kun vierellä soi kutsu luottamaan! 
Tyttönen on oiva esimerkki niistä ryhdissään pysyvistä puista. Päätti oppia uuden taidon. Haluan soittaa kitaraa kun laulan, kertoi. Toiveen täyttymisen aika saapui hiljalleen luo. Ensimmäinen oppitunti takana ja tuolla nyt säestää Popsi, popsi porkkanaa-lauluaan. Sisukas ja lujasti luottava lapsi. LAsken katseeni näkemään jakamansa valoisuuden ja paistattelen säteilyssään. Yhdyn hyräilemään elefanttimarssin tahteja ja huomaan oppineeni tänään näkemään astiaani taas lähempänä puoliksi täyteyttä. 

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Syysyksinäisin aatoksin

Pysähdyin syksyn seuraksi . Oli aikaa kuunnella hiljaisuuden ääntä. Näin kurkiaurat pääni yllä. Miten ne voivat löytää perille niin kauas, ihmetteli tyttönen. Kuuntelen maisemaa keltaiseksi pukevaa kahinaa. Näen ,miten kauneudella lähellämme on jo lupa käydä hiljalleen lepoon, riisua ruskaviitat, luopua kasvusta ja painaa pää hiljaisuuteen. Kohti saapuvaa valkeutta, joka nousee heti, kun kaikki on hetken jaksanut ollut pimeää. Viisaasti ja vaalien on Mestari teoksensa rakentanut. Kaiken tarkoituksellisuus asettuu ajatusteni aavaan , jonka pinnalla väreilee hitunen surumielisyyden syysusvaa. Sen takaa kajastaa rakkaus.
Aurinko levittää hetkittäin hentoja säikeitään. Leikittelee tuokion ja kätkeytyy harmaantuneiden taivasvillojen  taa. Vilu värähtää ytimissä. On sateen vuoro tanssia, tuulen valittaa ikäväänsä. Paleltaa, kuin jokin hento muistuttaisi kaipuusta, joka viipyy tiukin ottein liki. Kurotan valoosi. Se saa häätää hämärää, jonka huomaan täyttävän tilaa lähelläni. Oppija ojensi hymyillen suuret vaahteranlehdet. Asettelin ne kellerväksi kehäksi lyhdyn ympärille ja kysyin, ovatko siinä hyvät. Nyökkäyksensä nostattaa ilojuovan silmäkulmaani. Vähästä syntyy pilkahdus päivään! Tummunut syys taittuu. 
Hengitän hiljaisuutta, jonka seuraan jäin. Koti vilkutti lähtijöille. Tyhjyys hyräilee kuin äiti lapselleen. Tuudittaa turvaisaan lepoon. Tuttu pihakoivu luopuu keltaisestaan.  Rakentaa tilkkutäkkiä yli pihamaan. Riisutun oksan ryhdittömyydessä on ripaus lohduttomuutta. Hymyän sille ymmärtäen. Joskus on luovuttava. Annettava kaikkensa, jotta jokin uusi asettuu uomiinsa.
"Tässä oon..." hyräilen tutuksi käynyttä melodiaa ja annan kyynelhelmelle luvan. Kuulen kuiskauksen tummuneen taivaan takaa: tässä ihan lähelläsi jokaisessa hetkessäsi. Mitä voin muuta kuin ristiä väsyneet kädet ja hymyillä läpi kyynelten. Yksi on ja pysyy.