tiistai 2. tammikuuta 2018

Hiljainen malttamattomuus

Uutukainen vuosi piirtyy eteemme säie kerrallaan kuin uutta lupaavat sanat puhtaan paperin pintaan, päivä ja hetki toistensa perään. Kuin askeleeni eilisessä aamussa, jälkinä metsäpolun koskemattomuudessa, yöllä sen ylle ripotellun lumihunnun valkeassa viattomassa nukassa. Vailla kiirettä vuoteni saa luvan punoutua kutojansa viisaissa käsissä eteeni. Kaikki on valmista, suunniteltu ja vastaanotettavaksi aseteltu, ennalta mietitty, parhaakseni pohdittu. "Mitä lupauksia äiti teit",  kysyi neidoksi ehtinyt tyttöseni päättäväisyyttä äänessään. Ystävänsä kanssa olivat listanneet omiaan rivin toisensa perään. "Lupaan olla lupaamatta mitään", lausahdan hauras hymy poskieni kaarissa. "Ja pitää itsestäni niin hyvin huolta kuin osaan", jatkan ja muistan miten vaikea oli työntää mielen uumenista pois tarve luvata ja jo ennalta tietää, miten moni hetki menettäisi merkityksensä pakon edessä, täytymisen tuivertaessa yli tyynen sydämen. Yhtäällä käy kuhina, uuden edessä tavaksi tullut. Yksi toisensa jälkeen kirjaa tiedoksi, onko talvi- vaiko kevätihminen, nauttiiko punaisesta vaiko tumman alla jo uuteen kasvuun kurottelevasta vihreästä. Kaipaako valkoisen lumoa, puuttuvia hankia kimmeltävine timantteineen vaiko hiljaa tykönään haaveilee auringon lämmöstä maailman toisella laidalla. Lupaan sittenkin. Lupaan tarttua kulloiseenkin hetkeeni, jotten kadottaisi niistä ainuttakaan, menettäisi yhtäkään osalleni jaettua onnen hippua. Tänään ammensin aamun raukeudesta, annoin lempeälle laiskuudelle luvan kyhnyttää kerallani. Hipaisin ohikulkiessani kuusen oksistoissa keinuvia koristeita, joista jokaisella on tarina kerrottavanaan. Kaivauduin sohvan mutkaan kuin turvallisen sylin lämpöön  kahvikupposeni kanssa, kuuntelemaan muistoista nousevaa. Päätin pujottaa kuluneeksi askelletut tossut jalkaani ja astuin pehmeiden sadepisaroiden suukoteltavaksi, ulos, uuden päivän raikkauteen. Halusin olla , halusin mennä ja kulkea itseni hikeen, juosta kiinni aatosteni kulun.
 "Sinä annat minun askelilleni avaran tilan, minun jalkani eivät horju." Ps.18: 37  
Lumiutu oli tipotiessään. Se oli käväissyt jakamassa pellon aavaan hetkeksi valon. Jalkojen alla muutama yöpakkasen koskettama laikku sai jarruttamaan, ettei askel lipeäisi, ote herpaantuisi. Yhtäkkiä sydän soitti tuhansien ajatusten sinfoniaa tasaisen harmaan aamutaivaan alla. Koitin kuunnella jokaisen kantaatin huolella, iloita, surra, toivoa, luopua, löytää. Voi, mikä tuntojen ja tunnelmien baletti sisimmässäni pyörikään askelteni tahdissa. Maisema ympärilläni oli hauraan harmaa, mutta siltikin sävyjä täynnä! Tämä hetki, oivalsin, juuri nyt ja tässä oli se, jonka haluan vuodessani olevan. Iloita ja kiittää, huomata ja havaita jokaisen päivän ihmeet. Ohitseni käveli vieras, itseäni aavistuksen iäkkäämpi , pysähtyi jakamaan hymyn ja lausahti: Meillä onkin kovin erilainen vauhti. Jouluherkkuja sulattelen, kuulin sanovani sen kummemmin miettimättä syvyyttä sanoilleni. Voi eihän teillä, virkkoi ja toivotti hyvyyttä päivääni, kulkuuni, vuoteeni, yllättävä ystävällisyys äänessään. Ei kehossani ehkä, mutta mielessä, ajatusteni uumenissa, sen ymmärsin. Paljon sulateltavaa. Läpikäytävää. Anteeksi annettavaa, pyydettävää, luotettavaa, ihmeteltävää. Aikojen takaa ponnahti mennyt kipeä äkisti pintaan, raapaisi irti ylleen kasvaneen arven. Sanot, että olet sama eilen, tänään ja huomenna. Itsekin halusin olla. Kelvata, riittää. Itsenäni, heikkouksineni, kipuineni, säröineni, iloineni. Suunnitelmassasi. Ja juuri sitä saan nyt olla. 
Ps. 36:10 "Sillä sinun tykönäsi on elämän lähde, sinun valkeudessasi me näemme valkeuden." Menneen himmennyt kipu hiipi vierelleni jättääkseen minut sitten tyystin, kulkemaan uutta armon vuotta vailla vaateita olla muuta kuin olen. Käänsin katseeni mäen päällä siintävän metsikön ryhdikkään varmoihin ääriviivoihin. Valo piti löytää pimeän takaa,  horisontti hahmottaa sadeudun piilosta. Jokin suli kuin  sateen suukottama jää askeleitteni alta. Saan iloita onnestani vailla syyllisyyttä. Se valo, joka tänään pysyi pilvitaivaan piilossa, loisti kohdallani tuossa hetkessä  runsaammin kuin kesätaivaan kirkkaus. Se nosti katseeni näkemään rosoisen kauneuden, totuuden, joka ei himmene, ei häviä. "Ikiajoiksi on armo rakennettu, sinä olet perustanut uskollisuutesi taivaisiin" Ps. 89:3                                                             
Uusi kasvaa kaiken aikaa, nousee esiin ajallaan. Kaikelle on tilansa, ikioma paikkansa, tarkoituksensa. Hiljainen malttamattomuus olemuksessani huokaisen pimenneen illan syvään rauhaan: Tässä ja nyt on kaikkein paras. Kanssasi. Sinun, joka olet luvannut kulkea vierelläni kaikissa päivissäni.