lauantai 28. joulukuuta 2013

Hentona herännyt vahva päivä♥

 Unikuvien hunnun läpi raotti ovensa uusi aamu, asetti ympärille jakamansa armon.  Kätteli päivää vaihtumattomin sävyin. Horisontissa puiden silhuetit seisoivat valmiina uusiin tuuliin. Päätin olla minäkin avoin tälle päivälle osakseni tarkoitetulle. Rakkaan sormet löysivät omani ja sulkivat lomaansa. Tuokion ajan olin hauraana tuulen lailla vahva. Harmaus heittelee varjonsa kaiken ylle, valo pitää houkutella hetkiin. Tänään se löytyi metsän siimeksestä. Askelten alla sammalmättäiden pehmeät lumettomat tunturit. Myrskyn jäljiltä vihreällä aavalla lepäävien runkojen rauhallinen uni. Puron solinassa kevät keskellä talvea. Tyttönen ihmetteli hiidenkirnua kallion kupeessa ja haukkuvainen otti retkestään ilon irti. Ajatuksiin tarttui toiveikkuutta ja heleämpää valoa, levollisen metsän tuoksu hentoon hiuskiehkuraan. Tänään metsä oli minulle kirkko. Tuulen huokauksissa kuulin haikean sävelen. Kotiin kannoin oksan, jolle naava oli kasvattanut ihan pienen enkelin siivet.
Edessä siintää uusi puhtoinen vuosi, jolla on annettavanaan juuri se, mikä hyväksi on. Ihan pieneksi kasvaessa, jokin suuri mahtuu ottamaan sijaa. Hymyilen metsäpuron solinalle joulukuisen päivän kulussa. Enpä olisi sen äärellä hymynnyt, jos lumivaippa olisi ehtinyt paikalleen. Joskus asioilla on uudenlainen järjestys, jotta jokin hento saa tilan kajauttaa valonsa, jakaa ilonsa ja antaa juuri sen, mikä kasvattaa jotakin hyvää. "Sinä hymyilit", sanoi rakas. Kun pelko on pessyt kyynelvirroin kasvoja, on uurteiden keskellä värähtävä hymynhäivä kuin auringonpaiste sateisen viikon jälkeen. Kaikelle on paikkansa, aikansa ja tarkoituksensa. Pimenneeseen iltaan satoi uutta vettä.
En kylläänny joulukuusen kauneuteen. Annan katseen poimia valonsäikeessä pyörähtelevien koristeiden lumoa. Herkkää tanssia, joka heittää varjonsa seinien hämärään. Jokaisella oksien kantamalla on oma tarinansa. Siipien suojissa kurkisteleva valo kertoo omaansa. Uskallan sukeltaa aina uuteen satuun. Pimeä on piirrellyt päiviin kuviaan, harmaa havisuttanut ajatuksia. Huomiselle luvattu aurinko sai poikasen suunnittelemaan palloiluretkeä lähikentälle yhdessä yökyläilevän toverinsa kanssa. Rakkaalla edessään työpyhä. Tyttönen tankkaa isän lämpöä sohvan mutkassa. Neitonen päättää elokuvailtansa ystävän luo. Tyttöjen juttuja riittää pikkutunneille asti. Huomaan sulkevani jokaisen vuorollaan pyyntöön, jossa huolenpito ja hoiva ottaa paikkaansa. Voimassasi kulkien synkimmillekin pilville piirtyy hohtava reunus. Tämänpäivän kokoinen onni.
Sade suukottaa mustaa maisemaa, yö avaa syliään. Sytytän kynttilöihin liekit ja annan kaiken raskaan painua mailleen. Valo laajenee aina niin isoksi, että voittaa pimeän.



perjantai 27. joulukuuta 2013

Puoleesi käännyn nyt


Juhlan tullessaan tuoma kiireettömyys viipyy yhä täyttäen kodin äänillä, joissa helisee lasten nauru. Päättävät nukkua yön siellä, toisen täällä, kantavat patjojaan ja iloitsevat vähästä. Esikko otti poikasen luokseen yhden yön yli. Voi sitä veljesrakkauden lumovoimaa! Jokin pieni hentoinen taianomaisuus istuu yhä joulukodin sylissä jakaen hetkiä  kanssamme. Vuoroaan odottelee kaipuu, hiljainen odotuksen tuulahdus, puhtaan pohjan uudelle petaava aika. Ajatuksin ja tuntein yhä pidän kiinni ihmeestä ,annan sen helliä sisintä ja lohduttaa. Pienuuteni täyttää tätä päivää, jossa ylhäältä alas asti ulottuva harmaa maisema jakaa tilaa sateen suukottaa lunta kaipaavaa talvimaata. Kuin tummuuttaan itkevä maa, itken ääneti vailla kyyneliä minäkin. Kipu saapuili vietettyään oman lomansa. Ole vahva, kuiskaa rakas. Ja minä yritän.Uudenlaiset huolet kaivautuvat kiinni kehoon. Pelko ottaa paikkansa. Rukoillaan ja luotetaan lapsen lailla. Joulun lapsi lepää yhä kuusemme alla. Huomaan kuiskivani suuntaansa.
Jouluaaton aamussa jo ottivat esille yhden lahjan, rakas ja tyttönen. Istuttivat minut sohvan pehmeyteen ja ojensivat avattavaksi. Hetkeen en tiennyt kumpi kosketti hellemmin, ilonsa antamastaan vaiko omani paperin sisältä löytämästäni. Kehomme on koti tunteillemme. Tänään minussa asuu tuuli, joka riepottaa. Rakkaan kulkiessa jo tänään arkeensa, seisahduin aamussani kuuntelemaan heräävää kotia. Pikkuiseni ,jotka hengittävät huolettomuutta huomisesta, heräilivät päivään, joka osallani on vaatinut sinnittelyä. Koitan olla kuin en tuntisi , etteivät huolestuisikaan, vaan saisivat kiljahdella peliensä keskellä, kikattaa sateessa kastuneiden kasvojensa kyllyydellä! Tälläkin on tarkoitus katsoo hiukan totisin kasvoin rakas, jonka otsalta luen huolen. Tästä selvitään kyllä, sanoo ja rakastaa.
Kysymysten keskeltä yllän hyvään. Juuri nyt valo pysyy piilossaan. Uni karkaa mailleen. Tummuvan illan uumenissa välkehtii se ainut valo, joka jakaa juuri sen voiman, joka tarvitaan huomiseen. Kalenterin lehdellä lukee jälleen uusi aika.


sunnuntai 22. joulukuuta 2013

♥Siunattua joulua♥

Tuuli riepottaa puiden ihmetteleviä oksia. Poissa on jouluinen lumihuntu. Kaikkialle on levittäytynyt tummuus. Sisimmässä kuitenkin tuikuttaa joulun valo. Kotiin on hiipinyt odotus. Hiljentymisen aika.
 Se ihme, joka sai täyttymyksen kauan sitten on tallella yhä. Seimen oljilla lepäävän lapsen läsnäoloa pyydän kotimme jouluun. Jokainen sytytetty kynttilä loistakoon joulun ihmeen kajastusta, todellisen ilosanoman riemua ja rakkautta.
 Koti on puettu jouluasuun. Vain kuusi odottelee olohuoneessa koristeita oksilleen. Juhla saa ottaa paikkansa ja jakaa sydämiimme taas uudet muistot. Isoisovanhempien kuvat seinällä katselevat kotimme tunnelmaa. Huokaisen muistolle, joka ottaa sisimmästä sylinurkan. Lapsuuden joulu, ne kultaiset muistoni nousevat hetkeksi pintaan. Nyt minä saan vierelleni omani. Tyttönen käväisi yksinäisen naapurivanhuksen luona ja lauloi esiin kyyneleet, sanat ja halauksen, jonka uumenista kuiski vanha kumaraan jo painunut mies: olet elämäni paras joulutonttu. Tyttösen tonttulakki keikkui iloa ja liikutusta palatessaan suklaiset nallet kätösissään.
Riemullista Vapahtajamme syntymäjuhlaa! Taivaan tähtivaloa! Lähelläolon lämpöä ja lepoa!
On aika rauhoittua ja rakastaa, nauttia ja hymyillä hyvää mieltä ympäriinsä!

lauantai 21. joulukuuta 2013

Riemun aika♥

Ensilumen lumo on enää muisto talvisydämen syrjällä. Maisemaan on levittynyt uusi tummuus. Huomaan hiukan antavani kuuran puraisuhaaveille sijaa . Oppijoiden kirkkohetkestä jäi mielen päälle jotakin koskettavaa. Viimeisenä lauluna kajahti Maa on niin kaunis. Pieni pyöreäposkinen oppijapoika tuikuttaa iloa suuntaani ja tokaisee: "Tätä laulua tykkäsin laulaa, kun mun pappa on sen mulle opettanut ja me kuunnellaan sitä usein pappan äänitteeltä." Onpa hieno asia, lausahdan ja ajattelen, miten arvokasta yhdessäoloa se onkaan! Eilisessä jaettiin arviot jokaisen opintaipaleen alkamisesta. Sujautin mukaan pienen joulukirjeen, joka muistuttaa jokaisen tärkeydestä, ainutlaatuisuudesta, ihanuudesta juuri sellaisenaan. Olen monta joulurutistusta rikkaampi. Kotimatkaa taittaessa kiitin huokaisten. Olin viime päivien koittoon pyytänyt tarvitsemani vahvuuden. Taisin saada juuri sen. Pehmyt väsymys paijaa sylissään. Jaksan hymyillä, tuoksutella kotona leijaavaa piparintuoksua ja kuunnella tyttösen kitaratahteja, jotka soittavat gloria in excelsis deo. Kotiin on laskeutunut aika joululevolle, heleälle naurulle, omille rakkaille.
Luokan taa jäi paimenten keto. Silkkisiipisen enkelin viikkasin kaapin kätköön. Pienen olkiseimen luo loin viimeisen katseen ennen kuin suljin luokan oven. Kauan sitten Beetlehemiin kulkeneet ja lapsi saavat odotella tietäjien tuloa , kun arkinen aherrus alkaa ja kerron oppijoille loppiaisen tapahtumista. Itse haluan nyt kaikellani asettua joulun ihmeen vierelle, rauhaisaan lepoon, jossa kiitos ottaa paikkansa. Annan tähden johdattaa. Annan joulun lapsen kasvoilta hehkua sen valon, joka saa kajastaa vuoteni kaikissa päivissä. Kuljen tähden alla syntyneen jalanjäljissä varmana siitä, että kun omat voimat eivät riitä, hän nostaa ja kantaa sylissään. Tyttösen kanssa käärimme vanhaan pieneen pärekehtoon nuken valkeisiin liinoihin. Se saa paikan joulukuusen viereltä. Vähäiset, mutta rakkaudella paketoidut lahjat laskemme kuusen juureen, lapsen luo. Avattaviksi, iloittaviksi. Poikanen totesi jokin aika sitten, ettei keksi mitään pyydettävää, jatkoi olevansa tyytyväinen siihen mitä annamme. Sanoissaan sain itselleni lahjan.
Tänään joulukoti saa viimeisen silauksen. Enkelten siipisulkien havinan, havujen tuoksun. Tyttönen leipoo rakkaan kanssa bostonkakun ja koristelee piparit. Minä kuuntelen sisintäni , työnnän syrjään kaiken turhan. Annan joululle kaiken tilan. Jääkaapin ovessa magneetti pitelee konserttilippua, jonka tänäkin vuonna sain oppijani äidiltä. Huomenna illan tummuudessa kiipeän Tuomiokirkon portaat ja istahdan kuuntelemaan kauneutta, joka saakoon kuljettaa suurimman ihmeen syliin. Vapahtaja on meille syntynyt, siis riemuitkaa!

lauantai 14. joulukuuta 2013

Tyyntynyttä♥

Oppijoiden juhla on saanut muiston muodon sydämeltä. Hyvänolon hento hyrähdys kutittaa ajatuksia, kaikki oli juuri niin herttaista kuin olla voi, kun ensimmäistä kertaa koululaistonttusena tai keijuna saa niiata ja kumartaa. Me onnistuttiin, hihkaisi tyttöoppijani onnenpuna poskillaan! Olitte aivan ihania, jatkoin ja hymyilin tyytyväistä joskin väsymyksen siivittämää hymyä mieli pullollaan kiitollisuutta. Voi miten täällä on kaunista, huokaisi eräs äiti astuessaan keijuaan noutamaan luokasta juhlan jälkeen. Tuntui hyvältä kuulla, että kaiken kiireen keskellä olin saanut aikaan tunnelman, johon oli hyvä pysähtyä. Eilisessä sähköttömyys muutti arjen suunnitelmia niin aamukodin uumenissa kuin oppijoiden kanssa kuljetussa perjantaissakin. Taskulamppujen ja kynttilöiden tunnelmassa etsittiin aiotulle uusi suunta. Mikään ei elämässä ole itsestäänselvää, ajattelin jälleen. Itseään on hyvä pikkuisen ravistaa huomaamaan, miten hurja määrä pientä hyvää päivissämme aina on.
Myrsky riepotti pihapiiriä. Tänään kun kaikki ehtivät touhuiltaan, kuljemme oman metsän suojiin etsimään kuusta poislennähtäneen ja tuivertaneen tuulen otteessa riutuneen tilalle. Samalla katsastamme aattokuusen odottamaan juhlaa. Aamusella keräilimme lennelleet lyhdyt talteen metsäpolun varresta. Tyttönen on toiveikas ja jaksaa luottaa valkean joulun tuloon. Ellei uusi lumipeite ennätä ajoissa, löytyy sydämeltä kuitenkin se valkeus, joka kajastaa joulun lapsen rakkautta. Tuo pieni laulavainen pohti eilisillassaan, miten surulliselta tuntuu, kun on lukuisia lapsia, jotka eivät tiedä joulun todellisesta ihmeestä. Äiti, moni luulee, että sitä vietetään joulupukin kunniaksi, huokaisi mieli pikkuisen tummuutta heijastavana. Onneksi sinä kerrot niille lapsille koulussa, kääntyi sitten puoleeni. Hymyillen kiitin hiljaa siitä mahdollisuudesta. Pienten siementen itävyyttä toivoen.
Tänään keräilen omien ajatusten tipahtaneita silmukoita, kuusen oksilta lennähtäneitä valoja, pihapiirin puiden ravistelemia oksia ja annan itselleni luvan viipyä hetkien lumossa juuri niin pitkään , että sisimpään ehtii levitä levontuntu. Arjen päättymisen jäljiltä silmästä vierähti uupunut kyynelhelmi. Mikä sun on, säikähti pikkuisin. Ei hätää, joskus väsymys vain itkettää ilman suurempaa syytä, lausuin ja pyyhkäisin pois poskeltani pikkuisen huolen . Pian saa levähtää seimen ääreen.

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Taukoamaton on arjen tahti

Arkea on pitänyt opetella hengittämään uudelleen. Huomaan kehon huokailevan kaihoten levollisen hyvän ja niin erityisten tuokioiden perään. Arjen rattaat, jotka puksuttavat kohti juhlaa ja vapaata, ovat temmanneet pyörintään, jossa aika ajoin ajatukset tipahtavat raiteiltaan. Unohdun johonkin pehmeän pesän muistoon ja rivakasti eteenpäin kulkeva aika jättää kohdallani lyöntejä väliin. Syke on sammumaton, taonta taukoamaton. Ehtimisten ja muistamisten portailla askeleeni ovatkin yllättävän haparoivat. Sisimmässä soi lauantain konsertin kosketus, vierellä säteillyt tyttönen. Niin ohikiitävää, kuinka viisaasti laulu sen kertookaan. Tänään kuiskasin: väsyttää. Taisin vaatia itseltäni taas yli voimien. Oppijoiden kanssa aamussa oli hetki, joka pysähtyi ja helähti levollisen soinnin. Arkihyvä huipentuu huomisen illan juhlahetkeen, jossa tonttusten ja keijujen piirit pyörivät liikutusta vanhempien silmäkulmiin.Pujotan jalat korkokenkiin, väsyneen varteni mustaan tylliin ja annan itselleni luvan leijailla hetken vielä arjen ulkopuolella:)
Oppijoiden ompelemat tontut valmistuvat hiljalleen. Kunpa ajan saisi seisahtamaan, ajattelin tänään. Niin mieluisalta lapsista tuntui tuokio aivan lähelläni , kun sai haastavan loppusilauksen taituroida kanssani kahden. Hetken ajan olla niin liki, kuin sylipesän lämmössä. Itse huomasin lempeiden  ajatusten läikkyvän. Kiintymys on lukuisien rukousten ravitsema maaperä työlle, jota saan tehdä päivissäni. Ehtymätön on hyvyys, jota kaiken antaja ja sallija osakseni antaa. Luokan takana tänäkin adventtina tähden hohde tummuneella Beetlehemin kangastaivaalla. Tallin uumenissa kaksi valittua ja lapsi, jonka syntymä muutti kaiken. Kuinka suuri onkaan  lahja, jonka saan avata kaikissa vuosieni päivissä. "Jeesus", kirjoitti oppija ruutuun, joka piti täyttää J-alkuisilla asioilla. Ja minä kiitin Sinua.
Apteekissa pyysin jotakin, jolla asettaa kiireen aikaansaamat laikut otsalta. Pieni kyynel kaivoi polkua posken peltoon. Kuin lumivalkean jälkeen sadeveden tummentama tienoo on olemukseni hetken. Niin hauras on ihminen pienuudessaan. Liika lasti harteilla painaa raskaana. Elämän tuiverruksissa äiti turvaa Jumalaan, sanoi esikkopoika. Kertoi oppineensa luottamaan. Hiukan haparoiden nostan katsetta korkeammalle ja hymyilen. Aina sinä olet siellä ja kuuntelet, hoivaat ja huolehdit. Lahjaa on päivissä paljon, avattavaa alati. Murheen ja taakan takaa sen etsin tänäänkin.

perjantai 6. joulukuuta 2013

Arjen ulottumattomissa, ajatukset yhä


Paijasi, hemmotteli pikkuistaan Taivaan Isä, ajattelen nyt voipuneena kaikesta koetusta. Hymynhäivä piirtyy suupieliin, muistoiksi jo pukeutuneet juhlahetket helähtävät sisimmän suojissa. Lyhtyjen vana on sammunut. Sanojen lämpö siirtynyt iloksi ihoni alle. Kiitosmieli kuin joulutiuku oksan keinulla, keinuttaa, heijaa yhä, ei vaikene. Pääsin pujahtamaan arkeni ulottumattomiin, ammentamaan ja sallimaan kaiken saamani asettua voimaksi minuun. Lahjaviikoksi kuluneen ajattelen.
Kotoa lähtiessä kuljin juhlanjälkeisten aamujen vaienneessa maisemassa. Hiljaisuus soitti säveliään. Yhä kuulin sen yllä tyttösen laulun. Yhä liikutuin sanoista, joista poimin niin suurta lahjaa. Suuntasin satojen kilometrien taa virkistymään, kuntoutumaan, tutuksi jo tulleita tapaamaan. En saanut juhlaani lumipolkua, mutta se odotti siellä!
Hiutaleet leijasivat hahtuvaisina hiljaa kuin jakaen rauhaa, tyyneyttä, levollisuutta. Enkelten siipisulkina saavuttivat posken. Löysivät ripsen, jolle laskeutua, sulivat liikutuksen kyyneleen lähelle. Naurahdin ääneen. Askelten alla ensi kertaa tänä vuonna narskahtava lumi, rantamiltaan jäätynyt järven pinta, tummuva ilta ja tähtivyö. Olisinko voinut saada enemmän?! Oli hyvä nukahtaa , valmistautua antoisaan. Kassit ovat yhä purkamatta, ajatusten vyyhti asettelematta. Kotona odotteli tyttösen ikävä, joka oli pullollaan rakkautta.