torstai 20. helmikuuta 2014

Olen niin pienoinen

Poikanen ja pienin matkasivat junalla mummolaan. Laittoivat viestin: olette ihania, kiitos, juna lähti nyt. Hujaus vain ja ovat perillä, mutta saivat toivomansa elämyksen:) Neitonen leireilee. Eilisen kävelyllä olin tietoisesti näkemättä metsää puilta. Katselin hentojen oksistojen kudelmia harmautta vasten. Jokin itsessä sitkeästi viipyvä jää yhtä lailla huomaamatta niiltä, joilla se viisaus ihmisen kehoon on. Herkässä , aivan hauraan pinnan alla ovat kyyneleet. Josko niille antaisikin luvan virrata ja puhdistaa, pohdin. Pihapuron pintaan oli yöpakkanen virkannut ohuen pitsin. Sen alla solisee metsärinteen kosteutta valuvan veden verkkainen kulku. Annan oman pintani alta pulputa matkaan nyt kaiken kipeän. Sinä ymmärrät parhaiten. Huomaan hyräileväni huolille purjeet.
Vakaasti ja viisaasti minua muistutat. Pihakoivu luovuttaa oksiltaan aamun kosketukseen sulaneen helmen. Se vierähtää poskelle, sulautuu kyynelten vanaan. Itken hiljaa. Kaiken keskelle kantautuu hiljainen laulu, haikea kaiho, hyvin hento sävel. Pienen siivekkään olemuksesta löydän sen ,mitä pyysin. On lupa levähtää, olla jaksamatta. Löytää sinussa oma oksa, joka aina kantaa, jolta näkee lähelle istahtaneen ilon. Annan ajatusten laulaa. Katse kadotti lintusen. Se viipyi lähellä hetken, josta riitti tarvittava lohtu ja luottamus. Siipiensä tarjoama untuvainen suoja.
Silmujen tiukoissa solmuissa kasvaa jo uusi vihreys. Piilossa, turvassa, ääneti, valmiina vilkuttamaan kevätkättä . Hiljaa talven lumettomassa tuulessa värähtää uuden kasvun voima. Odottaa sitä valoa, jonka tietää tulevaksi ajallaan. Malttaa nauttia, uinuu. Miksen siis minäkin.Tänäänkin kuljettivat askeleet tuulettamaan mietteistä turhat pölyt. Rakkaan ja koiran kanssa metsälenkistä piirtyi itselleni hyvin pienten riemujen pesäpuu, jonka oksalle kapusin. Jalan alla sammal pehmensi askelten tahdin. Houkutteli seisahtumaan suudelman verran. Siihen hetkeen taivas ripotteli kevyen lumipuuterin.
Ripustan huolet hetkeksi loitommas, omille oksilleen. Jospa iltatuuli tuudittaisi niitä uneen. Yötä liki kutsuva tummuus piilottaa ne, peittelee , eikä minun tarvitse nyt jaksaa niitä kantaa. Huomiseen tulee juuri se, minkä suunnitellut olet osakseni. Ja siihen tarvitsemani voima. Tänään sytytän takkaan tulen . Kaivan paikkani sylipesään ja olen hyvin pieni.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Hyvä harmaa

Sumuun pukeutunut sunnuntai kuiskii pehmein sanoin. Venyttelen raukeutta raajoistani, tyytyväisenä yönmittaisesta unipolusta rakkaan kainalossa. Tarjoan korvani maiseman kertomalle, kuuntelen pienen äänen. Harmaaksi pesty on koko utuinen tienoo, kanssani raukea.  Aamuaskelin hiivin  ikkunasta toiseen ja hymyilin sille harmaudelle, jossa kaikki tuntuu lepäävän kuin suurella kämmenellä. Taivas on laskeutunut lähelle maata, kuin ei olisi kumpaakaan tai olisivat yhtä. Menneiden päivien tapahtumissa sain säilyä syrjässä ikäviltä. Ymmärrän miten pysähtyneet kotoilupäivät , toipilasolo, olivatkin huolenpitoa ja hoivaa. Sain uinua turvassa. Nyt horisontissa häämöttää ajatusten tuulettelun viikko, loma, jonka päivien kulku on kohdallani avoin. Saakin olla. Tänään mietteeni tanssivat kuin pihakoivujen latvat pienessä tuulessa. Keinuvat ja nautiskelevat, turhia murehtimatta, ottavat varovaiset askeleensa. Verkkaiseen tahtiin kirjoittavat oksat runojaan harmaaseen taivaspaperiin. Annan katseen kulkea korkealle tavoittamaan muutaman rivin. Sanoittavat  luvan levähtää.
Kylmiön liitutauluovessa kymmenistä sanoista irtaantuneina huomaan muutaman sanan runopilven. Pysähdyn lukemaan. Neitosenko sormet niitä ovat siirrelleet? Suljen oven ja maistelen maidonhakumatkallani sanojen helmeilevää ajatelmaa. Pienet säikeet saavat minut kiittämään kivusta, siitä joka välillä viiltää kehoa, siitä, joka joskus haavoittaa sisintä. Jokin uusi niistä aina saa kasvulleen paikan. Aina niistä versoaa harmaan taakse piilotettu hyvä. Rohkea voi olla uskaltamatta. Edessäpäin siintää kaikki se, mitä mahdollisuudeksi sanotaan. Jokainen pieni omani uskaltaa olla oma itsensä. Se riittää. Sitä istutan oppijataimiinikin, luottamusta omiin kykyihin, ja niihin voimiin, jotka aina kantavat, jos omat ehtyvät hetkeksi.



Tämä päivä on ollut mukavasti vakaa. Rakas täytti vuosia, olen onnekas saadessani olla omansa. Poikanen palaili mummolan yökyläilyltä. Ovelta jo hihkaisi, miten maukasta oli luumupuuro. Metsän uumenissa kävellessä läpi harmaan huomasin hivenen kohmeaa valkoista tallessa, puiden suojissa. Askeltemme alla se suli ja sammalen vihreä pehmeys punoi omat runonsa polun pieliin. Latovanhuksen nurkalla, pellon pielessä, harmaan keskellä seisoi vitivalkea kissa. Tarkkaili kulkuamme. Sen olemuksessa oli eleetöntä kiireettömyyttä, viisautta, josta kudoin uuden runon.

Rakkaan tuomaan perjantaikimppuun piti leikitellä kamerasta valo. Aamusta asti sama sävyttömyys , yhä tallessa ikkunan takana. Sitä vasten oli hyvä piirtää päivälle valoisa kehys. Pienistä hämärän pisaroista tiivistyi valo , runoiksi asti riimittyvä. Ja vielä on jäljellä ilta.

tiistai 11. helmikuuta 2014

Pysähtynyt päivä

Ikkunan takana väsyneet puut, yksinäiseltä näyttää maisemansa nyt, kuin kaipuu kulkisi oksistoissa. Poissa on lumi, sulanut kimmeltävä kuura, hiipunut tuulen leikki, piiloon lennähtäneet talvilinnut. Pieninä helminä tiivistynyt sumu hymyilee hentojen oksien varsissa. Kunnes kyynelsade suukottaa tummunutta maata. Usvakostean harso peittelee kohtaa ,missä taivas laskeutuu maahan. Raja hämärtyy. Tänään olen sen kanssa yhdessä vailla selkeitä ääriä vain tasaisen harmaa,  flunssa pysäytti arjen. Kotoilen ja annan itselleni luvan kuunnella , mitä keho jaksaa, eikä se jaksa. Ajatuksetkin saavat harhailla omilla teillään. Levähtävät vierelläni kuljettuaan tyhjin taskuin ympäriinsä.
 Ystävyyden viikossa kiitän omistani. Sinusta, joka jaksat kulkea rinnallani läpi arjen ja juhlan, valon ja hämärän. Sinusta, joka jaksat valaa uskoa mahdollisuuksiin. Sinusta, joka olet tässä, vaikken sinua nää. Sinusta, joka laskeutuu sydämelleni ja joka avaat omasi minun levähtää. Jokaisesta yhdessä itketystä itkusta, lauletusta sävelestä, huokaistusta rukouksesta, kuljetusta askeleesta, nauretusta riemusta. Jaettuna huoli hälvenee, jaettuna ilo laajenee. Kannustan, rohkaisen, luotan niin kuin sinäkin. Uskon kanssasi hyvään silloinkin, kun musta jättää taakseen valkean. Kuunteleva korvasi ei väsy, kättesi kosketuksessa säilyy pehmeys. Rohkaiseva sana vesitilkkana janoiselle. Tänään minulla on aikaa hiljaiseen kiitokseen. Ystävyyden helmistä kokoan nauhan. Katkeamattoman ja lujan, kauniin. Jokaisella oma sävynsä. Ja kaiken yllä Hän, joka ohjasi jokaisen kohdalleni!
Pysähtyessä ehtii nähdä, miten hiljaa lipuu ajatus irti laituristaan. Kuin hyväillen pintaa, jättäen lähelleen hyvän, olon jostakin, mitä kannattikin odottaa. Harhailivat aikansa, asettuivat sitten kanssani hiljaisuuteen, löysivät polkujensa päät. Nyt vastaan kutsuun. Annan ajatuksia keinuttavan musiikin kuljettaa unikuviin. Harmaan päivän keskelle piirtyy uusi sävy. Pieni onni.

perjantai 7. helmikuuta 2014

Tartun valoon

Pehmyt usva piilotti aamutienoon ja tutun tien. Levollisille ajatuksille  aamutila oli ahdas. Onnekseni valo oli ehtinyt piirtää polkuja aiempiin päiviin. Jätti vielä pienen hämärän. Sen, jota vasten peilaamalla kajastukset kirkastuvat. Taisi olla taivaan lahja saada kohdalleen puheääntäni korjailevaksi ihminen, joka oikeasti on IHMINEN. Kuuntelee sanojeni taakse ja välittää. Kysyy jaksanko ja hymyilee ymmärtäen. Ja juuri siitä se myötätuuli saa purjeet. Kehaisikin sen verran, että jaksan hymistä ja myhäillä, puhaltaa ja hengittää varmana ja vapaana. Opin kuuntelemaan itseäni uusin korvin. Ja sain vielä tohtorinkin, joka naisena naiselle hymyili ja välitti, oli hetken vain minua varten. Tutki ensin, kertoi sitten hyvää, jonka voimin leijailin takaisin oppijoiden keskelle. Oma ilo pulppusi niin, että tartutin sitä tänään yhdeksääntoista taimeen. Kohottivat oitis varsiaan ilovaloon! Peitelköön aamusta pellon ylle viihtymään jäänyt sumu jäljellejääneen epätietoisuuden ja pelon. Ääni kantaa ja se riittää nyt.  Rakastan sinua valtavasti, sanoo rakas ja tietää, että tarvitsen sanat vahvuudekseni ,jotta jaksan nähdä vain sen valon. Sen, joka ajallaan peittää lopunkin pimeän ja puhaltaa sumun kauas taivaanrannan taa. Lukuisissa illoissa tyttösen pyyntö: ota äidin sairaudet pois. Taitaa tuo pikkuisin kuulla äänen , joka laskee sydämelleen suurimman siunauksen sanat täynnä laajenevaa rakkausvaloa.
Silta viikonlopun villasukkaoloon on nyt pitkä. Pakollista oman opin lisäämistä on tarjolla huomiselle. Päätin tutkailla päivää päästämättä apeutta vierelleni. Kaippa se jotain jakaa, vaikka paljon ottaakin. Poikanen ja rakas pakkaavat jalkapalloreput ja reissaavat toiseen kaupunkiin. Neitonen nappaa pienimmän mukaansa lasten puuhapäivään. Kiireeksikin tämän viikon lopputaipaleen voisi nimetä, mutta puuhakkuus kuulostaa levollisemmalta.  Sunnuntaissa häämöttää hengähdys. Sanojen ja laulujen hoiva. Metsäpolku ja mailleen painuva päivä.
Kaikki ajallaan. 
Tänään riittää hento valonjuova, joka kasvatti itselleen siivet. Sumun takaa paistaa aina valo!

lauantai 1. helmikuuta 2014

Omakseni♥

 
 Unitunnit olivat ahkeroineet, levitelleet pehmyttä valkeaa oksilleen. Aamun horisontissa häämötti väistyvä hämärä. Yö työnsi tammikuun taakseen ja herätti helmikuun vierellemme jakamaan omaansa. Käsissämme jälleen yksi uusi alku. Maisemassa uusi puhtaus. Kaikki on mahdollista, kunhan uskon, että on. Helmivalo lakaiskoon pois kaiken sen, mikä estää näkemästä aivan lähelle.
 Päivääni mahtui suloinen kohtaaminen. Kevään laulua odotellen-näyttelyn avajaisiin huristelin innoissani, jännityksen puna poskikummuille kohonneena, sydän odotuksen riemua rummuttaen. Hauraan surumielisten neitojen kasvoilla viipyi herkkyys, joka peilaa tekijänsä sielunmaiseman syvää hyvää. "En halua jäädä syksyyn"-tyttö pääsi omakseni. Se veti puoleensa ja annoin itselleni ajan katsahtaa sen tarjoamaan peiliin. Näkemään omat kasvoni. Omat sisimpäni solmut. Elämän syys tuulettaa oksistoistamme irti turhaa. Se korjaa antoisan sadon talteen voimaksi tulevaan. Pukee hetkeksi hehkuvien värien loistoon ja tanssittaa syyssoiton verran. Riipiikin, kunnes tyyntyy , antautuu lepoon, odotukseen.
 Kuvan tyttö näki lävitseni, tarttui kädestä ja saa luvan kuljettaa kanssaan kevääseen. Eteenpäin. Myötäisiin tuuliin, jotka soittavat täyttyvien lupausten seiniin kirjoitettuja runoja rajattomasta rakkaudesta. Sävelin, joissa helähtää huolenpito. Syksyn syli avautuu ja päästää lentoon, vapauteen.
Tyhjyydessä odotteleva kauneus on täyttymisessä. Tähän päivään mahtui hyvää, joka valaisi sitä pimeää, missä kivun käytävästä nousevat portaat huolien halliin. Eteisenä ilolle ollut murhe avasi porttinsa. Minunkin maisemaani levittyi uuden lumen puhdas huntu.