perjantai 17. helmikuuta 2017

Rakkautta harmaassa

Utu ja harmaus tuudittavat tunteja eteenpäin. Tasainen tikitys mittaa ajan askeleita, kiireettä nyt, kun ajalla ei ole väliä. Olo on aivastusten vavisuttamana voimaton ja väsynyt. Piiloudun peiton reunan alle ja hymyilen puhelimen näyttöön pompanneille kuville. Oppijajoukko vilkuttaa ja vaivuttaa minut onnelliseen väsymykseen. Uni saa ottaa tilaa tahtomansa tarpeen verran. Edessäoleva viikko jakaa vapaata. Ajalle tuntuu kasvaneen siivet. Uuden kasvun ja unelmoinnin aika! Valo piirtää hiljaisia kaariaan, nauttien ja varoen kuin pelkäisi rikkovansa pinnan, jolta huolenpito heijastuu. Tänään sen pehmyen kosketuksen  jäljiltä harmaaseen jää värehtimään läikkiä, kuin vesilätäköitä lapsuudesta. Niitä hyppimällä valloittamisen ja riemun räiskyviä pieniä lampia kura-aavan keskellä! Jos jaksaisin, hyppelisin lapsen lailla, kiljuisin tuokion kiitollisuutta, rakkaudenpunaiset saappaat varpaiden suojana! Yhden unelman päähän on matkaa enää viikko. Voi miten odotus kutkuttaa sisimmän eteisessä, vastaa kaiun lailla sydämen lauluun. Malttamaton kuin lapsen riemu. Suuremman kosketuksen alla on suunniteltu, siihen luotan. Saan astua samalle kamaralle kuin kauan sitten hän, joka nyt päivissäni kantaa silloin ,kun itse ei jaksa. 
Arjen pitsi kutoutuu vähästä. "Olet super" lukivat sanat kortissa, jonka arkea jakava ihanuus antoi. Pussin uumenista sujahti esiin heijastin, jossa teksti "Sankariainesta". Itkisikö vai antaisi naurulle riittävästi tilaa?! Olen onnellinen, kun viereltäni löytyy ihmisiä, joiden ajatteleminenkin kutittaa poskiperiin hymyviivaston iloisimpien sävelten tahdeille! Oppijoiden joukko, joka kanssani saa työn tuntumaan tanssilta, jonka askelilla on riittävä tila. "Mulle tuli sanaton olo", lausahti yksi alkuviikon aamussa kuunneltuaan, kun olin muistuttanut, miten samoin kuin maalaamansa omakuvat, ovat he itsekin jokainen omanlaisiaan, ainutkertaisia ja mittaamattoman arvokkaita, kalliimpia kuin suurinkaan timantti! Luojansa siveltimen piirtojen jäljiltä juuri sellaisiksi tarkoitettuja. Huipputyyppejä!Rakkaita! Kotona hän, joka muistaa sanoa, että rakastaa. Katselen pihakoivujen oksien taivaan tasaisuuteen piirtelemiä viivoja ja näen niissä ihmeellisen onnen. Siinä ne ovat tyynellä ja myrkysäällä, kasvattamassa uuden vihreän vuosi toisensa jälkeen, jakamassa hehkuvat värit syyskylmenevään iltaan ja kantamassa valkean taakan talven pakkasilla. Samoin on hän, jonka rinnalla matkaani taitan, hän, jolle jaksan yhä uudelleen kuiskata: niin minäkin sinua. Ja nuo omat, isoksi kasvaneet, kotona ja kotoa lähteneet.  Kun tänään käyn ajatustyötä ja aikaa on, ehdin vuodattaa muutaman kyyneleen piirtämään poskelle pienen lammikon, onnen loiskahtaa! Rakkaus asuu luonani.
Et huolta vailla luvannutkaan kaiken olevan. Mutta kannat, kun lasti omilla oksilla on liian raskas. Rakkauttakin voi paikata, uskon niin. On hän, jonka viereltä vieraannuin. Tänään on hyvä päivä pyytää voimaa ja viisautta uudenlaisen alun kohtaamiseen. Repäisen itseni irti enkä anna pelon hämmentää. Nyppään kiinni jääneen syysmuiston, puhallan sen kieppumaan, etsimään paikan, sillä aikaa on! "Se on sitä, että Taivaan Isä ei koskaan hylkää", muistuvat lapsen sanat , hänen, joka kerta toisensa jälkeen viittaa ja hymyillen toistaa asiansa, kerta toisensa jälkeen kuin muistuttaen minuakin. Ei hylkää lastaan.
Punainen nenä ja vuotavat silmät. Vartaloa vavahduttavat aivastukset. Kupin uumenista esiin työntyvä mentholin tuoksu. Hihansuuhun sujautettu nenäliina. Tautimokoma. Harmittaakohan sitä, että tänään päätin olla tästä flunssasta kiitollinen. Kaiken olet lähellemme laskenut, kaikki on käsissäsi viisaasti mitattu. Päivää jäljellä. Vaimea varjoon vajonnut valo löytää ojennetun kämmeneni. Annan sen tarttua ja saatella piiloon, hetkeksi lepäämään , kunnes kotiinsaapuvien äänet täyttävät hiljaisuuteni ja rakkauden lammikko roiskii reunojensa yli. Niin paljon hyvää riittää työntämään pois palan tummaa.

lauantai 11. helmikuuta 2017

Uusia alkuja

Pysähtyneen päivän turvallinen hiljaisuus ympärilläni huomaan tapailevani ajatusteni haikuja. Muistelen. Kuuntelen, miten menneisyys ja tämä hetki ojentavat kättä toisilleen. Varoen, vaiti, vaalien, ettei mikään enää saisi särkyä. Kutsua esiin kyyneleitä, joiden lohduttomuus satutti sisimmän syrjää.
Äänetön hetki.
Sisimmän syvä rauha.
Harmaan takana.

Jokin pieni hauras pyrkii nousta esiin, tilaa etsien, luokseni löytäen, lähelle. Seisoin tuokion ääneti hämärtyvässä maisemassa. Katselin kauas , taakse puiden ryhdikkään rivistön. Pakkaseen polkuaan piirtävä hento pilvi kertoi, että hengitän. Olin tuokion kuin en olisi, antauduin utuun, joka pyyhki pois menneen murheen ojentaen eteeni uutta orastavaa. Hymyilen uusille unelmille, ihmisille, joista päiviini pulppuaa ilo. Pellosta esiin työntyvät viljan korret näen selvemmin etäämpää. Elämääni istutetut uudet alutkin. Muistutan arjessani oppijoitani usein: joskus liian läheltä ei näe lainkaan. "Kahden vaaksan päästäkö taas", viisaasti muistavat peruutellessaan pöydän reunan taa sormet ojennettuina mittaamaan, pienet janoavat katseet suuntaani käännettyinä, luottaen. "Kahden", kuiskaan ja pohdin onnea , joka on juuri siinä. Se, jonka näkee astuessaan loitommas.
Tasaisen harmaaksi sanoitetaan arki usein. Ammennan ikkunan takana levittyvää aavaa, jonka värittömyydessä hehkuu satojen sävyjen syvä sinfonia. Ei onnea, ei sattumaa, vain armon alle asettuneena koettua johdatusta on päiviin piirtynyt. "Miksi", muistan huutaneeni puoleesi. Kunpa oppisi luottamaan, ettei järjen pääteltävissä, silmin havaittavissa ole aina se, minkä parhaaksi osallemme katsot. "Älä pelkää, usko ainoastaan" ovat sanasi soineet moniin korviin, omiani en enää  suostu ummistamaan. Janoan kuulla, kaipaan havaita. Oksistoissa uusien silmujen sisään piirrettynä on jo kaikki. Raskaan takana siinsivät parhaat alut. Mustaksi tummunut pehmyt ilta saattelee sanojani. Tiedän, että olet siinä, viisaissa käsissäsi kaikki, mitä tarvitsen ja enemmän. Uusien alkujen edessä saan olla pieni ja avuton. "Hyvin kaikessa käy", kuiskaat ja sydän vavahtaa sen rakkauden alla, joka voi ja kantaa, kykenee. Hiljalleen vahvistaa.
Oksiston uumenissa, kuuran kosketuksen alla on aina uusien silmujen joukko, kevättä kuulostellen, kohti valon avaamaa kauneutta kurkottaen. Jokainen vaikea, riisuttu, rikki revitty, riivitty ja pois heitetty hetki saa kasvattaa uutta. Lauantaivalon lempeä muisto leikkii kasvoillani nostattaen häivähdyksen hyvää siihenkin, missä kirvelee, kutittaa, punoittaa. En suostu enää pelkäämään, en epäröimään, etteikö jokaisen sallimasi vaikean takana siintäisi kirkkaimman iltataivaan rusko. Uusien alkujen kimppu kuin nippu rakkaan ojentamia tulppaaneja maljakossa. Jakamassa rakkautta. Ihmeellinen yksinäisyys illassani päättyy nyt. Rakas saapuu ja sanoo, miten paljon merkitsen. Sekin, mikä yhä on rikki, paikkautuu. Tiedän, sillä jokainen koettelemus on ratkaistu jo. Kynttilän vaimea valo leikkii vierelläni. Suljen silmäni ja painan pääni kiittämään. Niin vähässä on enemmän kuin osasin joskus aavistaa!
Tiedät sen kipeän, jota yhä kannan. Sen, joka vielä satuttaa. Polvistun eteesi ja hymyilen: onneni on olla tässä ja nyt. Odottaa ja luottaa, rakastaa.

Hymähdän hyvän tuulen hyväillessä. Kaipasitko oikeasti? Sanoillani kun osaan kertoa vain sen, mitä sydän tuntee! Sinä, joka jaksoit odottaa, olen sinusta iloinen! Jokaiseen päivään asettuu se, mikä on tarpeeksi.

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Hyvyyden suojaan!♥

Hennosti jokin koputtaa huulteni oveen ,kuuntelen hetken vaiti ulospyrkivää. Hauras sanojen säie kutoo ajatelmien kaarta silmukoiksi , osaksi suurempaa kaunista kudelmaa. Viikkoni on ollut kuin nupustaan aukeava hyvä. Sydämen syvyyksistä pulpunnut kiitosmieli kuin kedollinen kukkaloistoa! Nipistän itseäni poskesta ja irvistän pienelle kivulle. Ei, ei tämä ole unen onni! Pehmyt sateen sävel soittaa sinfoniaansa, pientä ja vaatimatonta, silti vahvaa. Se nostattaa hymyn tanssimaan kiitosvalssin kaaria  poskiperiin. Tässäkin pehmyessä päivässä kaikki saa uuden pinnan. Kalliokuopan lätäkkö peilaa tuttujen koivujen vilkuttavat käsivarret. Näen niiden nousevan kohti harmaan esiripun taakse piiloutunutta horisonttia. Se on vaiti, hiljaa. Kuulee kuiskaamani: kiitos, että olet hyvyyden lähde, ehtymätön, väsymätön, kaiken kauniin antaja. Saan olla nuppu, valoon kurkottaen, sitä suukottaen. Läheisyydessäsi kaunein kastepisara! Oksistosi suojissa. Rakastettuna.
Halasin pientä ponnaripäätä, kummityttöstäni. Nimensä veroinen, Kukka! Kedon kaunein, herkin ja herttaisin. Jään pohtimaan lapsenkaltaisuuden arvoa, tavoiteltavaa, toisinaan niin kovin vaikeaa. Oman sydämenikin haavoissa arpeutunutta. Katkeroitumatta kuljetut askeleet viitoittavat kohti toisenlaista hyvää. Vilpitön tahto levittää ympärilleen hyvyyden siemeniä on joskus liian kapea, mutta valaistu polku, viitoittamasi. Ja miten onkaan kasvu ihmeellistä! Se, mitä kylvät, saat niittää! Viisaat sanat viikkoni varrelta muistuvat mieleeni ja ymmärrän syvemmin. Haluan avata ikkunoita Luojan maailmaan! Kohdata jokaisen pienen ja suuren sydämeni silmät kirkkautta tuikkien. Tahtosi minua kohtaan on hyvä, olet luvannut. Ja se on!
Tuuli tuivertaa vihreän äärettömyyden keskellä. Pienimmälläkin on paikkansa, vahvana vartensa vähyydestä huolimatta. Olet arvokas, ainutkertainen. Kuvakseni minut suunnittelit ja tienviittani valmistit parastani tahtoen. Kaiken minä voin, vähäisyydessäni riittävä ja vahva, kunhan jaksan luottaa. Sinä pidät huolta. Minun on helppo luottaa, olet niin hellinyt ja hyvän määrä osallani  ollut ylitsevuotavainen. Kuin lapsi hihkun ja ihmetellen katselen, kuinka punarinta pyrähtää kalliokuopan reunalle juomaan. Huomenna pyrähdän pilvien halki ja levähdän kaukana kotoa, rakkaat vierelläni. Kirkkaiden vesien äärellä. Ja sielläkin sinä olet!

torstai 9. kesäkuuta 2016

Tuulten otteessa tuuditellen

                      
Eilinen avautui uudeksi päiväksi sateen sitä saatellessa. Se suukotti kaiken vihreän yltä tomut kuin siivoten viimeisetkin valheiden säikeet totuuden tieltä. Ukkonen tuuppi hereille , havahdutti aamuyön hiljaisuuden rikkoen. Kuuntelin pisaroiden rummutusta onnellinen raukeus olemuksessani. Annoin ajatusten kulkea sateen soittaman musiikin tahtiin vapaina, ajelehtia kuin vehnäpellon vihreät laineet tuulen niitä hurjaan tahtiin tuudittaessa. Ja ne ottivat suuntansa, uomansa vuolaassa puron virrassa, kuin ikkunaruudussa villinä vuotavat norot. Lomatuuli vei ajatukseni valssiinsa, kieputti kiehkuroiksi, kuin hiussuortuvat tyttösen kasvoilla ne kehystivät raamit uudelle ajalle, armon siivittämälle päivälle, eiliselle. Peitä minut, saattele uusiin uniin, pyysin, annoin unelle luvan hellin ottein vielä sulkea pehmeyteensä, tarttua ja kätkeä turvaansa. Nukahdin ajatukset vierelläni. Ne lämmittivät tyynyä siinä, mistä rakas hiljaa hiipi aloittamaan arjen rytmissä omaa päiväänsä. Hymy jäi leikkimään suupieliin. Se kertoi kiitollisuudesta, varmuudesta ,että rakkaus on suuri ja armollinen huolenpito läsnä tänäänkin. 
Ajattomuuden tuntu on tehnyt pesän päiviini. Katson taaksepäin ja löydän myrskyilleni uuden otsakkeen. Et laskenut minua irti kuin lapsi leijaansa, et, vaan vaalien ja varoen osoitit oikeiden tuulien suunnan. Muistan ne lapsuuden kesät, jolloin, kompastuin rantakiveen polveni kolhien tai tuuli kuljetti kaarnavenheen ulottumattomiini. Sen tunteen, kun hetkessä murtuu , kun sattuu ja tuska kiilaa ilon rinnalle ja sinitaivas peittyy tuokioksi tummaan verhoon. Kun hyvä hyppää piiloon, ilo kätkeytyy ja huoli piirtää uudet uurteet otsan kaareen. Vaan kaiken aikaa askelsit niin liki, etten osannut heti nähdä. Niin liki, etten enää vain minä, vaan sinä minussa! Ja nyt olen jälleen lettipäätyttö sinikellojen keskellä, rantahietikon pehmeyteen upotetuin varpain, taivaankannen kepein tuuli kasvojani kutittelemassa. Niin hyvä on opastajamme, niin suuri rakkautensa.
Kaiken uuden edessä olen ihmeissäni. Juhlapäivän muisto neitosen valkolakista, saavutetusta etapista elämän polulla, satamasta, jossa nyt on lupa hetken levähtää. Ajatuksissani pyyhin yhä poskelleen vierähtäneen kyyneleen, kun irottamatta katsettani sinisilmistään puhuin Isän sydämelleni laskemin sanojen säkein. Vieläkin tunnen muistona ihon alle piirtyneenä, miten ilo pirskautteli hentoja hippuja ympäriinsä,  poutapilvien saattue rantautui siniseen saareen, ja taivas jakoi kaiken valonsa juhlahetkeemme. Ja miten Hän oli jaksanut kuunnella, väsymättä, yön tunteina, jolloin uni pakeni. Vahvat käsivarret kantaneet uupunutta matkaajaa, kaiken yllä rukousten ketjussa monta kaunista silmukkaa. Ja pikkuisin, joka katselee ensimmäistä kertaa ympärilleen luotua maailmaa. Häntä siunaan ja hyräilen hyvää. Tyttösen syli on lämmin. Sinun sylissäsi paikka jokaisella.
Lasikannun pohjalle unohtuneet viipaleet keinuvat hiljaa, valo käväisee, kurkistaa. Luokseni jätit valon ja veit varjoihin sen, mille en jaksanut enää etsiä suuntaa, en pesää. Ajatuksiin liian tiukkaan solmitut säikeet. Uuden edessä aina jokin vanha väistyy, väsyy, nukahtaa, unohtuu. Avaa sylisi kesä, hihkaisen ja annan tuulen avata portit hyvään huomiseen. Nostan katseen kohtaamaan pilvilampaan takana hymyävää hyvyyden jakajaa. Kun olet kanssani, ei kukaan voi satuttaa, ei enää, ei kääntää selkäänsä. En pelkää enää. On astuttava luottaen halki niittyjen, joiden vihreästä hennot nuput nostavat päitään, mekoissaan kesän suloiset sävyt. Katoan tähän hetkeen ja hymyilen. Omanasi. "Kiitos kun annoit meille elämän", piirrän eteeni pienen oppijatyttösen sanat päivältä, jolloin ulkona satoi uutta lunta ja kesä lepäsi valmiina kasvamaan kohti enenevän valon väylää. Tänään kaikki on hyvin.

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Hämärään yltävä hohde, pimeän pois pyyhkivä valo♥

Marrashauraus ehti asettua vierelle. Minun kuukauteni, hymyän ja annan huulille luvan hyräillä säveltä tutuille sanoille siitä, miten valo saa voittaa. Tuuliin tarttuneet keltaiset lehdykät vaiti laskeutuneet lepoonsa, odottamaan, josko jonkun  askeleet hetkeksi pysähtyisivät kuulemaan sen, miten kahinan alla hiljaisuus helähtää syvää rauhaa. Paljaiksi riisutuissa pihapuissa malttamaton kuuran odotus. Luottamus siihen, että saapuneen hämärän  pintaan piirtyy pian valoisa pitsi. Silitän kiven poskea kuin lasta lepoon. Aina saapuu uusi aamu, aina leviää valo, pimeän poispyyhkivä. Pyytämättä yltää kajastus jokaisen sitä kaipaavan luo. Kerran oli aika, jossa hohti puhdas hyvä. Ja vielä tulee uusi, jolloin se jaksaa laajeta, levittää siipensä ja kantaa yli pimeän rajan. Eilisaamussa riisuin itsestäni kaiken turhan. Annoin sävelten ja puhutun soljua lävitse ja jättää viimeisten irtipäästettyjen lehtien tavoin lähelleni rauhan. Mursin leivän ja kohotin pikarin. Rakkaan käsi omassani oli lämmin. Kyynelten avaama polku valaisi poskilleni pientä kujaa. Huulille hiipi hiljainen kiitos tähtemme tehdystä, rakkaudesta, jonka syvyys yltää ymmärryksen yläpuolella siintäviin pilviin. "Minä olen maailman valkeus, joka minua seuraa, se ei pimeydessä vaella, vaan hänellä on oleva elämän valkeus." Joh.8:12
Liekkien iltaleikin lähettämä lämpö saa yhä huokaamaan hyvän olon otteessa. Kyynelhelmi silmässäni heijastaa tulen turvallisen tuikkeen. Annan sille luvan kiiriä suupielen mutkaan jakamaan pienen suolaisen suudelmansa. Tässä olen, huomaan kuiskivani tänään, niinkuin monasti aiemmin. Iltaan laskeutuvan tumman verhon takana valvovan valon lailla olet läsnä, vaikken sinua nää. Kosketuksesi alla asetun lepoon ja ristin sormeni kiittämään tähän päivään mahtuneesta. Ympärilläni on arjessa suloisten oppijoiden joukko. Jokainen ainutkertainen , valoasi säteilevä, sinuun turvautuva ja itselleni niin tärkeäksi kasvanut. "Kiitos tästä koulupäivästä. Siunaa koko kouluviikkomme", lausui suljettujen silmien takaa pikkuisin heistä. Pieni suru painaa päänsä syliini. Liian monelta totuus kätketään uusien tuulien taa. 
Annan katseeni ahnaasti poimia haurasta kauneutta. Poikanen tässä lähelläni pyytää: äiti mennään katsomaan sitä kelopuuta, josta eilen kerroin. Juuri ennen pimeää kuljen kanssaan metsän pehmeyteen. Toinen kirkkoni huomaan tuumaavani. Vanha kaatunut puu levossa havuvihreän siimeksessä, ihonsa harmaaksi haalistunut. Taivaan kannella puuterisävyt. Valo, joka riittää avaamaan metsän sydämen.
Kohotan katseeni tapaamaan taivaan valojuovaa pimenneen horisontin yllä. Pyydän: osoita poluilleni valosi. Kirkasta kasvosi. Ole minulle armollinen. Nyt menen ,jotta ehdin nähdä, miten hämärä laskeutuu ja jättää valolle pienen tilan olla, alati olla läsnä jokaisessa hetkessä, henkäyksessä, sydämellä.

lauantai 17. lokakuuta 2015

Syyspehmeää hyvää vailla jäähyväisiä

Jokin vanha haava, säröksi repeillyt kipu tai nurin sanottu sana, jonka taakse on ollut vaikea nähdä, on viipynyt mielessä ja kuljettanut kurkkimassa, josko jo uskaltaisi laskea omat ajatuksensa Riihipirtin riveille. Joko voisi antaa luvan sisimmän puheelle piirtyä piilostaan. Kuin pieni hellä haiku, Jumalan lapselleen kuiskima rohkaiseva kajastus, ohut säie sanasta toiseen, eteenpäin kantanut ajatus, kuljettu askel, jolle olen etsinyt sijaa. Haparoinut. Kasvanut pienemmäksi entisestäni, löytänyt sen, mikä oikeasti merkitsee ja kantaa. Yllättäen eteeni piirtyi tuokio, eilinen. Puhkaisi sumun läpi aukion, uudenlaisen ulottuvuuden, joka avasi lukkoja, tukkiintuneita teitä. Kohtaaminen, joka pysäytti tuokioksi kaiken muun, hiljensi luulemisen tuulet ja jakoi vain palan uudenlaista ystävyyttä. Syyssävyt ympärillä, lahjana sormieni lämpöönkin yltäneet. Ihminen , joka teki vain mieli sulkea syliin, pitää siinä vierellä ja ammentaa suloista voimaa, joka kertoo todeksi tulleena sen, miten hauraimmillamme olemme vahvoja, heikkoudessamme väkeviä ja murtumisen kynnyksellä kaikkeen riittäviä. Aamulla hymyilin eilisen hyvälle. "Se täti oli niin auttavainen ja lempeä", huokaisi yhä tyttökin. Nipistän itseäni, mutten ollut nähnyt unta. Pöydän reunalla Mustarastaan jouluiset laulut, villaiset ja pussukka, jonka kyljessä livertää pieni lintu. Syysenkeli ajattelen. Ja sitten kuljin metsän syliin rakkaan, koiran ja tyttösen kanssa. Vielä tuntuu huulilla pakkasyön jäljiltä huurteisen puolukan kirpeä maku.
Askeleeni ovat etsineet arkea, mutta olen kulkenut läpi juhlaa. Valo päivissäni on ollut alati kirkas, osoittanut uudenlaisen väylän. En tiedä tahdonko enää palata ?! Tässä olen, on huokaukseni. Osoita paikkani, näytä tarkoitukseni! Uusin silmin ihmettelen kaikkea ympärilläni. Kuuntelen pienen oppijan lausumaa viisautta ja pyyhin kyyneleen, joka kerta toisensa jälkeen, tuokio toisensa perään pyrkii kiirimään posken kaarta. Elän Isän lapselleen ojentamaa lahjamatkaa! Muistan vuosien takaa pyynnön, joka nyt on täytetty ylivuotavin mitoin, runsain ja riemukkain! Ymmärrän, että onni voi asua arjen jokaisessa mutkassa, ilo löytyä mäkien alta, kukkuloiden laelta, karikoiden takaa. Se jokin, jolle voi piirtää raamiksi rakkauden. Nyt ymmärrän, mikä on se valo, elämälleni suunnan osoittava valo! " Mua helpottaa kun ajattelen, että uskon", lausuu pieni poika, joka opettelee niin tarmokkaasti voittamaan esiin pyrkivän kiukun. Minä uskon. Se riittää, ajattelen ja silitän lapsen tukkaa.
Tänään askelten alla tuntui sammaleen pehmeys. Poskelle lennähtänyt syyslehti suukotti hiljaa. Pellon takana lintu, joka lähti. Lähti palatakseen taas, kun aika on. Sytytän kynttilän ja kuuntelen kodin ääntä. Hyräilevää tyttöä. Katselen rakasta ja vastaan: niin minäkin. Syyssineen auennut taivas on peittynyt tummaan iltaverhoon. Nukahtanut. Ja aamulla astun uuteen arjen juhlahetkeen. Uskoen ja luottaen.

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Taivas laskeutui

Lomataivaan lehvästön läpi tähysin taannoin sen pehmeään sineen. Sydämelleni laskeutunut laulu läikkyi ajatusteni lomassa kuin lempeä tuuli vehreissä oksistoissa. Taivastuulten lähettämä viesti selkeni yhdessä aamutaivaan kanssa, kaikki esteet väistyivät, ajatukset lipuivat kuin pilvet polkujaan. Ja kun Luoja puhuu, on pienen ihmisen paikka istahtaa ja kuunnella, kuulla, totella. Kulje luottaen kuin lintu, pyrähdä reitille, jonka suuntaa sinun ei tarvitse tietää! Lennä ja luota! Annan enemmän kuin omassa ymmärryksessäsi osaat pyytää. Kuin lapsi uuden leikkikentän portin takana, huomasin hymyäväni ja paloin halusta astua sisään, sulkea tuokioksi salvan takanani. Kesäarjen sisään rajautui ihme, jonka syliin sain livahtaa. Pääsin elämään todeksi jotain, mistä unelmatkaan eivät olleet osanneet kuiskia! Taivas laskeutui liki.
Kotitammen vihreä kuin lukuisat kauniit siivet. Löydän ne ja ihmetellen hyräilen kiitollisuutta kohoamaan sisimmän syvyydestä kohti pilvilampaiden tarhaa! Omanikin  kantavat, kohottavat yli kukkuloiden, nostavat lempeään liitoon. Vaikka askelten kipu pitää yhä vankasti tammen varjossa, pääsin oman vuoreni laelle nähdäkseni etäällä siintävän maiseman taakse piirretyn horisontin. Tuuli pyyhki menneiden liat, virvoitti ja lennätti näkemään kauneimman vihreyden, joka alati muistuttaa kasvun ihmeestä, uusien mahdollisuuksien puutarhoista, jotka taivas kastelee sateellaan. 
Tänään ihmettelen ohitse lipuvien pilvien pehmyttä reunaa. Ne vilkuttavat alapuolellaan kasvaville puille. Oksistoissa kahahtaa onnen sointu! Miten paljon hyvää jaatkaan lapsellesi, joka uskaltaa nostaa kätensä pyytääkseen syliin. Käsivarret kuin vankat tammen oksat. Eivät väsy, eivät näänny. Tartun tuulen virettä kädestä ja kuiskaan: mennään, liidellään huolien yli, vastoinkäymisten ohi! Lasken itseni kuin lapsi leijan sen matkaan. Nautin ja ammennan, iloitsen. Vapaana. Sinisen taivaan kannen alla.