lauantai 18. kesäkuuta 2016

Hyvyyden suojaan!♥

Hennosti jokin koputtaa huulteni oveen ,kuuntelen hetken vaiti ulospyrkivää. Hauras sanojen säie kutoo ajatelmien kaarta silmukoiksi , osaksi suurempaa kaunista kudelmaa. Viikkoni on ollut kuin nupustaan aukeava hyvä. Sydämen syvyyksistä pulpunnut kiitosmieli kuin kedollinen kukkaloistoa! Nipistän itseäni poskesta ja irvistän pienelle kivulle. Ei, ei tämä ole unen onni! Pehmyt sateen sävel soittaa sinfoniaansa, pientä ja vaatimatonta, silti vahvaa. Se nostattaa hymyn tanssimaan kiitosvalssin kaaria  poskiperiin. Tässäkin pehmyessä päivässä kaikki saa uuden pinnan. Kalliokuopan lätäkkö peilaa tuttujen koivujen vilkuttavat käsivarret. Näen niiden nousevan kohti harmaan esiripun taakse piiloutunutta horisonttia. Se on vaiti, hiljaa. Kuulee kuiskaamani: kiitos, että olet hyvyyden lähde, ehtymätön, väsymätön, kaiken kauniin antaja. Saan olla nuppu, valoon kurkottaen, sitä suukottaen. Läheisyydessäsi kaunein kastepisara! Oksistosi suojissa. Rakastettuna.
Halasin pientä ponnaripäätä, kummityttöstäni. Nimensä veroinen, Kukka! Kedon kaunein, herkin ja herttaisin. Jään pohtimaan lapsenkaltaisuuden arvoa, tavoiteltavaa, toisinaan niin kovin vaikeaa. Oman sydämenikin haavoissa arpeutunutta. Katkeroitumatta kuljetut askeleet viitoittavat kohti toisenlaista hyvää. Vilpitön tahto levittää ympärilleen hyvyyden siemeniä on joskus liian kapea, mutta valaistu polku, viitoittamasi. Ja miten onkaan kasvu ihmeellistä! Se, mitä kylvät, saat niittää! Viisaat sanat viikkoni varrelta muistuvat mieleeni ja ymmärrän syvemmin. Haluan avata ikkunoita Luojan maailmaan! Kohdata jokaisen pienen ja suuren sydämeni silmät kirkkautta tuikkien. Tahtosi minua kohtaan on hyvä, olet luvannut. Ja se on!
Tuuli tuivertaa vihreän äärettömyyden keskellä. Pienimmälläkin on paikkansa, vahvana vartensa vähyydestä huolimatta. Olet arvokas, ainutkertainen. Kuvakseni minut suunnittelit ja tienviittani valmistit parastani tahtoen. Kaiken minä voin, vähäisyydessäni riittävä ja vahva, kunhan jaksan luottaa. Sinä pidät huolta. Minun on helppo luottaa, olet niin hellinyt ja hyvän määrä osallani  ollut ylitsevuotavainen. Kuin lapsi hihkun ja ihmetellen katselen, kuinka punarinta pyrähtää kalliokuopan reunalle juomaan. Huomenna pyrähdän pilvien halki ja levähdän kaukana kotoa, rakkaat vierelläni. Kirkkaiden vesien äärellä. Ja sielläkin sinä olet!

torstai 9. kesäkuuta 2016

Tuulten otteessa tuuditellen

                      
Eilinen avautui uudeksi päiväksi sateen sitä saatellessa. Se suukotti kaiken vihreän yltä tomut kuin siivoten viimeisetkin valheiden säikeet totuuden tieltä. Ukkonen tuuppi hereille , havahdutti aamuyön hiljaisuuden rikkoen. Kuuntelin pisaroiden rummutusta onnellinen raukeus olemuksessani. Annoin ajatusten kulkea sateen soittaman musiikin tahtiin vapaina, ajelehtia kuin vehnäpellon vihreät laineet tuulen niitä hurjaan tahtiin tuudittaessa. Ja ne ottivat suuntansa, uomansa vuolaassa puron virrassa, kuin ikkunaruudussa villinä vuotavat norot. Lomatuuli vei ajatukseni valssiinsa, kieputti kiehkuroiksi, kuin hiussuortuvat tyttösen kasvoilla ne kehystivät raamit uudelle ajalle, armon siivittämälle päivälle, eiliselle. Peitä minut, saattele uusiin uniin, pyysin, annoin unelle luvan hellin ottein vielä sulkea pehmeyteensä, tarttua ja kätkeä turvaansa. Nukahdin ajatukset vierelläni. Ne lämmittivät tyynyä siinä, mistä rakas hiljaa hiipi aloittamaan arjen rytmissä omaa päiväänsä. Hymy jäi leikkimään suupieliin. Se kertoi kiitollisuudesta, varmuudesta ,että rakkaus on suuri ja armollinen huolenpito läsnä tänäänkin. 
Ajattomuuden tuntu on tehnyt pesän päiviini. Katson taaksepäin ja löydän myrskyilleni uuden otsakkeen. Et laskenut minua irti kuin lapsi leijaansa, et, vaan vaalien ja varoen osoitit oikeiden tuulien suunnan. Muistan ne lapsuuden kesät, jolloin, kompastuin rantakiveen polveni kolhien tai tuuli kuljetti kaarnavenheen ulottumattomiini. Sen tunteen, kun hetkessä murtuu , kun sattuu ja tuska kiilaa ilon rinnalle ja sinitaivas peittyy tuokioksi tummaan verhoon. Kun hyvä hyppää piiloon, ilo kätkeytyy ja huoli piirtää uudet uurteet otsan kaareen. Vaan kaiken aikaa askelsit niin liki, etten osannut heti nähdä. Niin liki, etten enää vain minä, vaan sinä minussa! Ja nyt olen jälleen lettipäätyttö sinikellojen keskellä, rantahietikon pehmeyteen upotetuin varpain, taivaankannen kepein tuuli kasvojani kutittelemassa. Niin hyvä on opastajamme, niin suuri rakkautensa.
Kaiken uuden edessä olen ihmeissäni. Juhlapäivän muisto neitosen valkolakista, saavutetusta etapista elämän polulla, satamasta, jossa nyt on lupa hetken levähtää. Ajatuksissani pyyhin yhä poskelleen vierähtäneen kyyneleen, kun irottamatta katsettani sinisilmistään puhuin Isän sydämelleni laskemin sanojen säkein. Vieläkin tunnen muistona ihon alle piirtyneenä, miten ilo pirskautteli hentoja hippuja ympäriinsä,  poutapilvien saattue rantautui siniseen saareen, ja taivas jakoi kaiken valonsa juhlahetkeemme. Ja miten Hän oli jaksanut kuunnella, väsymättä, yön tunteina, jolloin uni pakeni. Vahvat käsivarret kantaneet uupunutta matkaajaa, kaiken yllä rukousten ketjussa monta kaunista silmukkaa. Ja pikkuisin, joka katselee ensimmäistä kertaa ympärilleen luotua maailmaa. Häntä siunaan ja hyräilen hyvää. Tyttösen syli on lämmin. Sinun sylissäsi paikka jokaisella.
Lasikannun pohjalle unohtuneet viipaleet keinuvat hiljaa, valo käväisee, kurkistaa. Luokseni jätit valon ja veit varjoihin sen, mille en jaksanut enää etsiä suuntaa, en pesää. Ajatuksiin liian tiukkaan solmitut säikeet. Uuden edessä aina jokin vanha väistyy, väsyy, nukahtaa, unohtuu. Avaa sylisi kesä, hihkaisen ja annan tuulen avata portit hyvään huomiseen. Nostan katseen kohtaamaan pilvilampaan takana hymyävää hyvyyden jakajaa. Kun olet kanssani, ei kukaan voi satuttaa, ei enää, ei kääntää selkäänsä. En pelkää enää. On astuttava luottaen halki niittyjen, joiden vihreästä hennot nuput nostavat päitään, mekoissaan kesän suloiset sävyt. Katoan tähän hetkeen ja hymyilen. Omanasi. "Kiitos kun annoit meille elämän", piirrän eteeni pienen oppijatyttösen sanat päivältä, jolloin ulkona satoi uutta lunta ja kesä lepäsi valmiina kasvamaan kohti enenevän valon väylää. Tänään kaikki on hyvin.

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Hämärään yltävä hohde, pimeän pois pyyhkivä valo♥

Marrashauraus ehti asettua vierelle. Minun kuukauteni, hymyän ja annan huulille luvan hyräillä säveltä tutuille sanoille siitä, miten valo saa voittaa. Tuuliin tarttuneet keltaiset lehdykät vaiti laskeutuneet lepoonsa, odottamaan, josko jonkun  askeleet hetkeksi pysähtyisivät kuulemaan sen, miten kahinan alla hiljaisuus helähtää syvää rauhaa. Paljaiksi riisutuissa pihapuissa malttamaton kuuran odotus. Luottamus siihen, että saapuneen hämärän  pintaan piirtyy pian valoisa pitsi. Silitän kiven poskea kuin lasta lepoon. Aina saapuu uusi aamu, aina leviää valo, pimeän poispyyhkivä. Pyytämättä yltää kajastus jokaisen sitä kaipaavan luo. Kerran oli aika, jossa hohti puhdas hyvä. Ja vielä tulee uusi, jolloin se jaksaa laajeta, levittää siipensä ja kantaa yli pimeän rajan. Eilisaamussa riisuin itsestäni kaiken turhan. Annoin sävelten ja puhutun soljua lävitse ja jättää viimeisten irtipäästettyjen lehtien tavoin lähelleni rauhan. Mursin leivän ja kohotin pikarin. Rakkaan käsi omassani oli lämmin. Kyynelten avaama polku valaisi poskilleni pientä kujaa. Huulille hiipi hiljainen kiitos tähtemme tehdystä, rakkaudesta, jonka syvyys yltää ymmärryksen yläpuolella siintäviin pilviin. "Minä olen maailman valkeus, joka minua seuraa, se ei pimeydessä vaella, vaan hänellä on oleva elämän valkeus." Joh.8:12
Liekkien iltaleikin lähettämä lämpö saa yhä huokaamaan hyvän olon otteessa. Kyynelhelmi silmässäni heijastaa tulen turvallisen tuikkeen. Annan sille luvan kiiriä suupielen mutkaan jakamaan pienen suolaisen suudelmansa. Tässä olen, huomaan kuiskivani tänään, niinkuin monasti aiemmin. Iltaan laskeutuvan tumman verhon takana valvovan valon lailla olet läsnä, vaikken sinua nää. Kosketuksesi alla asetun lepoon ja ristin sormeni kiittämään tähän päivään mahtuneesta. Ympärilläni on arjessa suloisten oppijoiden joukko. Jokainen ainutkertainen , valoasi säteilevä, sinuun turvautuva ja itselleni niin tärkeäksi kasvanut. "Kiitos tästä koulupäivästä. Siunaa koko kouluviikkomme", lausui suljettujen silmien takaa pikkuisin heistä. Pieni suru painaa päänsä syliini. Liian monelta totuus kätketään uusien tuulien taa. 
Annan katseeni ahnaasti poimia haurasta kauneutta. Poikanen tässä lähelläni pyytää: äiti mennään katsomaan sitä kelopuuta, josta eilen kerroin. Juuri ennen pimeää kuljen kanssaan metsän pehmeyteen. Toinen kirkkoni huomaan tuumaavani. Vanha kaatunut puu levossa havuvihreän siimeksessä, ihonsa harmaaksi haalistunut. Taivaan kannella puuterisävyt. Valo, joka riittää avaamaan metsän sydämen.
Kohotan katseeni tapaamaan taivaan valojuovaa pimenneen horisontin yllä. Pyydän: osoita poluilleni valosi. Kirkasta kasvosi. Ole minulle armollinen. Nyt menen ,jotta ehdin nähdä, miten hämärä laskeutuu ja jättää valolle pienen tilan olla, alati olla läsnä jokaisessa hetkessä, henkäyksessä, sydämellä.

lauantai 17. lokakuuta 2015

Syyspehmeää hyvää vailla jäähyväisiä

Jokin vanha haava, säröksi repeillyt kipu tai nurin sanottu sana, jonka taakse on ollut vaikea nähdä, on viipynyt mielessä ja kuljettanut kurkkimassa, josko jo uskaltaisi laskea omat ajatuksensa Riihipirtin riveille. Joko voisi antaa luvan sisimmän puheelle piirtyä piilostaan. Kuin pieni hellä haiku, Jumalan lapselleen kuiskima rohkaiseva kajastus, ohut säie sanasta toiseen, eteenpäin kantanut ajatus, kuljettu askel, jolle olen etsinyt sijaa. Haparoinut. Kasvanut pienemmäksi entisestäni, löytänyt sen, mikä oikeasti merkitsee ja kantaa. Yllättäen eteeni piirtyi tuokio, eilinen. Puhkaisi sumun läpi aukion, uudenlaisen ulottuvuuden, joka avasi lukkoja, tukkiintuneita teitä. Kohtaaminen, joka pysäytti tuokioksi kaiken muun, hiljensi luulemisen tuulet ja jakoi vain palan uudenlaista ystävyyttä. Syyssävyt ympärillä, lahjana sormieni lämpöönkin yltäneet. Ihminen , joka teki vain mieli sulkea syliin, pitää siinä vierellä ja ammentaa suloista voimaa, joka kertoo todeksi tulleena sen, miten hauraimmillamme olemme vahvoja, heikkoudessamme väkeviä ja murtumisen kynnyksellä kaikkeen riittäviä. Aamulla hymyilin eilisen hyvälle. "Se täti oli niin auttavainen ja lempeä", huokaisi yhä tyttökin. Nipistän itseäni, mutten ollut nähnyt unta. Pöydän reunalla Mustarastaan jouluiset laulut, villaiset ja pussukka, jonka kyljessä livertää pieni lintu. Syysenkeli ajattelen. Ja sitten kuljin metsän syliin rakkaan, koiran ja tyttösen kanssa. Vielä tuntuu huulilla pakkasyön jäljiltä huurteisen puolukan kirpeä maku.
Askeleeni ovat etsineet arkea, mutta olen kulkenut läpi juhlaa. Valo päivissäni on ollut alati kirkas, osoittanut uudenlaisen väylän. En tiedä tahdonko enää palata ?! Tässä olen, on huokaukseni. Osoita paikkani, näytä tarkoitukseni! Uusin silmin ihmettelen kaikkea ympärilläni. Kuuntelen pienen oppijan lausumaa viisautta ja pyyhin kyyneleen, joka kerta toisensa jälkeen, tuokio toisensa perään pyrkii kiirimään posken kaarta. Elän Isän lapselleen ojentamaa lahjamatkaa! Muistan vuosien takaa pyynnön, joka nyt on täytetty ylivuotavin mitoin, runsain ja riemukkain! Ymmärrän, että onni voi asua arjen jokaisessa mutkassa, ilo löytyä mäkien alta, kukkuloiden laelta, karikoiden takaa. Se jokin, jolle voi piirtää raamiksi rakkauden. Nyt ymmärrän, mikä on se valo, elämälleni suunnan osoittava valo! " Mua helpottaa kun ajattelen, että uskon", lausuu pieni poika, joka opettelee niin tarmokkaasti voittamaan esiin pyrkivän kiukun. Minä uskon. Se riittää, ajattelen ja silitän lapsen tukkaa.
Tänään askelten alla tuntui sammaleen pehmeys. Poskelle lennähtänyt syyslehti suukotti hiljaa. Pellon takana lintu, joka lähti. Lähti palatakseen taas, kun aika on. Sytytän kynttilän ja kuuntelen kodin ääntä. Hyräilevää tyttöä. Katselen rakasta ja vastaan: niin minäkin. Syyssineen auennut taivas on peittynyt tummaan iltaverhoon. Nukahtanut. Ja aamulla astun uuteen arjen juhlahetkeen. Uskoen ja luottaen.

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Taivas laskeutui

Lomataivaan lehvästön läpi tähysin taannoin sen pehmeään sineen. Sydämelleni laskeutunut laulu läikkyi ajatusteni lomassa kuin lempeä tuuli vehreissä oksistoissa. Taivastuulten lähettämä viesti selkeni yhdessä aamutaivaan kanssa, kaikki esteet väistyivät, ajatukset lipuivat kuin pilvet polkujaan. Ja kun Luoja puhuu, on pienen ihmisen paikka istahtaa ja kuunnella, kuulla, totella. Kulje luottaen kuin lintu, pyrähdä reitille, jonka suuntaa sinun ei tarvitse tietää! Lennä ja luota! Annan enemmän kuin omassa ymmärryksessäsi osaat pyytää. Kuin lapsi uuden leikkikentän portin takana, huomasin hymyäväni ja paloin halusta astua sisään, sulkea tuokioksi salvan takanani. Kesäarjen sisään rajautui ihme, jonka syliin sain livahtaa. Pääsin elämään todeksi jotain, mistä unelmatkaan eivät olleet osanneet kuiskia! Taivas laskeutui liki.
Kotitammen vihreä kuin lukuisat kauniit siivet. Löydän ne ja ihmetellen hyräilen kiitollisuutta kohoamaan sisimmän syvyydestä kohti pilvilampaiden tarhaa! Omanikin  kantavat, kohottavat yli kukkuloiden, nostavat lempeään liitoon. Vaikka askelten kipu pitää yhä vankasti tammen varjossa, pääsin oman vuoreni laelle nähdäkseni etäällä siintävän maiseman taakse piirretyn horisontin. Tuuli pyyhki menneiden liat, virvoitti ja lennätti näkemään kauneimman vihreyden, joka alati muistuttaa kasvun ihmeestä, uusien mahdollisuuksien puutarhoista, jotka taivas kastelee sateellaan. 
Tänään ihmettelen ohitse lipuvien pilvien pehmyttä reunaa. Ne vilkuttavat alapuolellaan kasvaville puille. Oksistoissa kahahtaa onnen sointu! Miten paljon hyvää jaatkaan lapsellesi, joka uskaltaa nostaa kätensä pyytääkseen syliin. Käsivarret kuin vankat tammen oksat. Eivät väsy, eivät näänny. Tartun tuulen virettä kädestä ja kuiskaan: mennään, liidellään huolien yli, vastoinkäymisten ohi! Lasken itseni kuin lapsi leijan sen matkaan. Nautin ja ammennan, iloitsen. Vapaana. Sinisen taivaan kannen alla.


maanantai 8. kesäkuuta 2015

Syliisi♥

Kesätuuli on puhaltanut vapauttaan laulaen. Itse en ole malttanut hellittää suvivirren sävelistä, vaan huomaan hyräileväni sen kaunista melodiaa ja ammennan sanomaa siitä, miten taiten Luojan siveltimen jäljiltä kaikki on maisemaani asettunut, paikalleen maalautunut juuri niin kuin hyvä on. On tullut öitä, joiden jälkeen taivas on tahtonut vetäytyä harmaan esirippunsa taa. Tuulen otteeseen tarttunut turhankin suuri tarmokkuus ja pihapiirin puut painaneet nöyrinä päänsä sen voiman edessä. Kuunnelleet hiljaa aistien kaiken sen, mitä tuulella on huulillaan. Sitten saapunut tyven, kuin rauhaisaa tuutulaulua keinuttava kehto. Lunastettu lupaus siitä, että myrskyn jälkeen tyyntyy. Tänään tuuli heilauttaa lempeästi omenapuuvanhuksen oksistoa. Se luopuu valkeista enkelmekkoisistaan. Hiljaa niiden joukko lepää nurmen vihreydessä, ääneti katsovat taivaan sinistä aavaa.  Suostuvat yksi toisensa jälkeen päästämään oksastaan irti. Luottamaan, että tuuli tietää!
Sunnuntain sana avaa syliään, viipyy ajatuksissa ja saa värähtämään lämpöä viilenneenkin tuulen hipaistessa posken kaarta. Rakastamaan kutsut. Kaikesta sydämestä, sielusta ja mielestä. Sydämeni kuin kevätvalon voimassa auennut nuppu, ammollaan ja hauraana sinun tuulesi otteessa. Sen, jonka kulkiessa lävitseni saan vahvistua rakastamaan kaikellani. Elämä jakaa sen, minkä tarvitsemme, lausuu puhelinlinjalla minulle tärkeä, jota niin usein kuljetan huokauksissani ihan lähellesi, jotta koskettaisit, jotta laittaisit matkaan tuulesi luokseen kuiskimaan, miten kauttasi saamme parhaat eväät elämäämme, oikeimmat kivut kantaaksemme, suurimman rakkauden siemenen kasvamaan sydänpeltomme uumeniin.  Avullasi sinuun turvaten. 
Koivunlehtien tanssi viivyttää katseeni kulkua. Lumoaa ja saa seuraamaan piruettejaan, kuuntelemaan heleää havinaa, vaipumaan raukeisiin aatoksiin. Hymy jättää sisimpään hennon piirtojäljen, sydämenmuotoisen. Kotipihan riippavanhus kutsuu alleen, oksistonsa tarjoamaan suojaan, pieneen ikiomaan kesäpesään. Katse etsii kaukana siintävän sinen ,läpi kaiken vihreän, polun kohti taivaan äärtä. Siellä lepää hiljaisuus. Hiljainen rakkaus, jonka suojiin kääriydyn ja ihmettelen, miten vähään mahtuukaan runsaus, elämänkokoinen, kunkin kohdalle taiten punottu.
Aamusella piipahdin laboratoriossa. Kotiin palatessa sain istahtaa aamupalalle nuotion ääreen. Lintujen laulu kiiri yllämme, metsä huokui syvää rauhaa. Nuotiopuuro, munakas ja kahvi, ei ihmeitä tarvittu tekemään maanantaista juhlaa. Rakkaudella paistettu, keitetty ja kokattu oli aamun maittava ateria. Ateria eilisessäni, jolle sain istahtaa itsenäni ja kallistaa hetkeksi pääni alas kiittämään, muistuttaa siitä rakkaudesta, jolla meitä ensin rakastit. Armo on uusi tänäänkin. Osaanko tässä kesäpäivässäni rakastaa ensin sinua? Kaikella ymmärryksellä, sisimpäni syvimmällä palolla. Taidanko katsoa rakkauden silmin ohitseni kulkevaa? Tahtoa samaa kohdalleen kuin itsellenikin heleimmän hyräilyni kantaessa korviisi. Ja vielä , että kertoisin: Hän rakastaa sinuakin, niin , että antoi ainokaisensa, jotta sinulla olisi edessäsi avaimet suurimman rakkauden syliin! Haluan uskaltaa.

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Suloista sadetta

Yön tunteina sade rummutti kattoja. Pikkuisemme uinuivat aitan suojissa, metsän kehdossa. Loman alkamisen merkki, kun uni kuiskutellaan vierelle kynttilälyhdyn kajossa ja kellon kuljettamat tunnit saa unohtaa. Aamusateen keskeltä viipottivat aamupalaa haukkaamaan. "Me nukutaan siellä kaikki yöt!", hihkuivat. Rakas sulki kodin oven varhain ja kulki työaskeliinsa. Kipu jarruttaa toimiani, mutta tarmokkuutta lähelle huhuillen siivoilin sateen seurana. Pisarat pesivät polkujaan ikkunoihin. Minä annoin hennon hymyn pestä tien poskilleni.
Metsä kasvattaa mustikoitaan. Kaikkialle levittyvä vihreys saa huokaamaan. Luojan luoman äärellä olen nöyrin aatoksin, kiitos sydänalassa hyräillen. Tyttönen soittaa kaunista melodiaa kitaransa kanssa. Poikanen puhisee ilmaa jalkapalloonsa. Ihan pian saan istahtaa kahden ihanan kanssa joenvarren vanhaan miljööseen. Herkutellaan pikkuisen, halataan ja nauretaan . Jaamme huolet keveämmiksi! Ystävyyskin tuottaa sadon, kun sen kasvua vaalitaan!
Huolenpidossasi haluan kulkea. Läsnäolossasi hengittää. Muistan ajan ,jolloin pyysin: Tässä olen, käytä , miten viisaammaksi näet! Ja voi, miten olenkaan saanut ihmetellä. Jos pikkuiset siivekkäät löytävät merten yli samoihin pihoihin, miksi empisin omien polkujeni edessä! Sinä osoitat tien. Sinä kutsut kulkemaan. Tuuli keinuttaa pihakoivun oksia. Ojennan kasvoni kesäkuun tuulten kutitella, sinun tuulesi ja sateesi saatella.