keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Askelissasi uusin silmin

Havahduin yön hetkiin, kun kuu piirsi tummaan taivaaseen kirkkaan aukon. Valo, joka aamussa laajeni kylvettämään koko maisemaa! Sydän itki tuokion. Pettymys jälleen saapuneesta ja voimat vieneestä taudista. Sade vaikeni varhain jakaen sijan hiljaisuuden kulkea luokseni. Tyydyin hyväksymään osalleni osuneen. Suruhämärän rinnalle kiipesi syvä rauha, kiitollisuus siitä, mitä joskus saa, kun malttaa olla pyytämättä, odottamatta ja vain luottaa polkujen kuljettavan oikeisiin mutkiin. Sydämelle nousi muisto vain hetken kulun  takaa: "Emme taida päästä järvelle", muistan ensimmäisenä ajatelleeni, kun sade rummutti maisemaa yllään harmaiden pilvien paksu verho. Yhdessä kannoimme ensin kiitoksen sateesta, jota tuo maa niin kaipasi pyytäen vielä, josko pilvet työntyisivät ja saisimme keinua niillä aalloilla, jotka kauan sitten sanallaan tyynnytti hän, jonka askelissa saimme viikon matkan taittaa. Askelissa, joiden perässä haluan päivissäni pysyä. Niiden suuntaan kulkien jokainen tumma pilvi työntyy ajallaan syrjään antaen valon maalata uusia teitä.
Aamupeilini vierellä keikkuu kyltti: joka aamu on armo uusi. Askelteni tahti Pyhän maan auringon lämmittämillä kivetyksillä rytmitti sydämelleni uutta ymmärrystä tutuille sanoille. Yksikään silmukka ei kutoudu päiviini sattumanvaraisesti,  kaiken olet edeltäkäsin suunnitellut vain , jotta saisin sen, mitä tarvitsen. Kun omat silmäni löytävät pelkkää pimeää, valon vahvat käsivarret kantavat, eivät salli upota tummiin uumeniin. Ja kun itse ahmin valon yltäkylläisyyttä, se ei ehdy, ei haalene, enenee vain pesten puhtaammaksi kuvaasi kaikessa, minkä katse kiitollisuutta laulaen poimii. Sain kohdata vanhuksen, sokean ,yksinäisen, omiensa hylkäämän. Lapsesta asti nähnyt ympärillään ilottoman pimeyden, kunnes kohtasi sen valon, joka täytti sydämen. "Vaikka silmilläsi et näe mitään, sydämesi silmin näet enemmän kuin minä  tai kukaan ympärilläsi", kuiskasin ja siunasin ihmistä, jolla inhimillisin silmin nähden ei ollut mitään, mutta jonka elämän täytti vilpitön ilo uudesta armosta jokaisessa aamussaan. Jokin pieni ymmärryksen taimi juurtui siinä hetkessä minuun, kun astelin loitommas ankean peltiasuntonsa kulmalta. Taivutin hattuni liertä , kätkien silmäni paisteelta, jonka tuo kohtaamani tuntee vain lämpönä karheilla tummilla poskillaan. Toisinaan siinä, ettei ole mitään, voikin olla aivan kaikki. 
Annan katseeni sukeltaa ikkunan takana viipyvään valomereen. Pellon pintaan piirtyy muurien sävy. Tutussa maisemassa, mieleni muurien suojissa lepäävät muistot useilta keväiltä. Kun valo alkoi voittaa pimeää. Juuri nyt tunnen, ettei mikään voisi olla paremmin, ei toisin. Suljen silmäni ja annan sydämen kuunnella, kuinka pihakoivun oksistoissa visertävät siivekkäät. Muistelen toisenlaista puuta ja sinne kiivennyttä. "Tule alas", saat kaiken vain ottamalla vastaan. Yhdeksän vuotta sitten minäkin kiipesin, kuuntelin kutsua ja laskeuduin tarttumaan ojennettuun käteen. Elämänmittaiseen valoon. Ja matka jatkuu...

7 kommenttia:

  1. Ihana teksti! Siunausta päivääsi:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Tuota vahvinta valoa päivääsi!

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Hannele samoin suuntaasi runsasta kevätvaloa ja Taivaan Iskän johdatusta askeliin! Sekä paljon mummuiloa :)

      Poista
  3. Oi, miten kauniisti piirrät sanoiksi sen, missä sain osaltani olla jakamassa päiviäsi tuossa ihanassa maassa! Siitä ammennamme vielä pitkään...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sanoistasi, meillä on sydämet pullollaan amnennettavaa!! Kunpa pian tavattaisiin niin hiljennytään vaikka tuokioksi vielä yhdessä sulkemaan kiitokseen kaikki kokemamme. Huomaan jo haaveiden kuljettavan sellaiseen Puhakka-matkaan vuorille....Siunaavaa valoa päiviisi ystävä!

      Poista

Kiitos ajatuksestasi♥