perjantai 17. helmikuuta 2017

Rakkautta harmaassa

Utu ja harmaus tuudittavat tunteja eteenpäin. Tasainen tikitys mittaa ajan askeleita, kiireettä nyt, kun ajalla ei ole väliä. Olo on aivastusten vavisuttamana voimaton ja väsynyt. Piiloudun peiton reunan alle ja hymyilen puhelimen näyttöön pompanneille kuville. Oppijajoukko vilkuttaa ja vaivuttaa minut onnelliseen väsymykseen. Uni saa ottaa tilaa tahtomansa tarpeen verran. Edessäoleva viikko jakaa vapaata. Ajalle tuntuu kasvaneen siivet. Uuden kasvun ja unelmoinnin aika! Valo piirtää hiljaisia kaariaan, nauttien ja varoen kuin pelkäisi rikkovansa pinnan, jolta huolenpito heijastuu. Tänään sen pehmyen kosketuksen  jäljiltä harmaaseen jää värehtimään läikkiä, kuin vesilätäköitä lapsuudesta. Niitä hyppimällä valloittamisen ja riemun räiskyviä pieniä lampia kura-aavan keskellä! Jos jaksaisin, hyppelisin lapsen lailla, kiljuisin tuokion kiitollisuutta, rakkaudenpunaiset saappaat varpaiden suojana! Yhden unelman päähän on matkaa enää viikko. Voi miten odotus kutkuttaa sisimmän eteisessä, vastaa kaiun lailla sydämen lauluun. Malttamaton kuin lapsen riemu. Suuremman kosketuksen alla on suunniteltu, siihen luotan. Saan astua samalle kamaralle kuin kauan sitten hän, joka nyt päivissäni kantaa silloin ,kun itse ei jaksa. 
Arjen pitsi kutoutuu vähästä. "Olet super" lukivat sanat kortissa, jonka arkea jakava ihanuus antoi. Pussin uumenista sujahti esiin heijastin, jossa teksti "Sankariainesta". Itkisikö vai antaisi naurulle riittävästi tilaa?! Olen onnellinen, kun viereltäni löytyy ihmisiä, joiden ajatteleminenkin kutittaa poskiperiin hymyviivaston iloisimpien sävelten tahdeille! Oppijoiden joukko, joka kanssani saa työn tuntumaan tanssilta, jonka askelilla on riittävä tila. "Mulle tuli sanaton olo", lausahti yksi alkuviikon aamussa kuunneltuaan, kun olin muistuttanut, miten samoin kuin maalaamansa omakuvat, ovat he itsekin jokainen omanlaisiaan, ainutkertaisia ja mittaamattoman arvokkaita, kalliimpia kuin suurinkaan timantti! Luojansa siveltimen piirtojen jäljiltä juuri sellaisiksi tarkoitettuja. Huipputyyppejä!Rakkaita! Kotona hän, joka muistaa sanoa, että rakastaa. Katselen pihakoivujen oksien taivaan tasaisuuteen piirtelemiä viivoja ja näen niissä ihmeellisen onnen. Siinä ne ovat tyynellä ja myrkysäällä, kasvattamassa uuden vihreän vuosi toisensa jälkeen, jakamassa hehkuvat värit syyskylmenevään iltaan ja kantamassa valkean taakan talven pakkasilla. Samoin on hän, jonka rinnalla matkaani taitan, hän, jolle jaksan yhä uudelleen kuiskata: niin minäkin sinua. Ja nuo omat, isoksi kasvaneet, kotona ja kotoa lähteneet.  Kun tänään käyn ajatustyötä ja aikaa on, ehdin vuodattaa muutaman kyyneleen piirtämään poskelle pienen lammikon, onnen loiskahtaa! Rakkaus asuu luonani.
Et huolta vailla luvannutkaan kaiken olevan. Mutta kannat, kun lasti omilla oksilla on liian raskas. Rakkauttakin voi paikata, uskon niin. On hän, jonka viereltä vieraannuin. Tänään on hyvä päivä pyytää voimaa ja viisautta uudenlaisen alun kohtaamiseen. Repäisen itseni irti enkä anna pelon hämmentää. Nyppään kiinni jääneen syysmuiston, puhallan sen kieppumaan, etsimään paikan, sillä aikaa on! "Se on sitä, että Taivaan Isä ei koskaan hylkää", muistuvat lapsen sanat , hänen, joka kerta toisensa jälkeen viittaa ja hymyillen toistaa asiansa, kerta toisensa jälkeen kuin muistuttaen minuakin. Ei hylkää lastaan.
Punainen nenä ja vuotavat silmät. Vartaloa vavahduttavat aivastukset. Kupin uumenista esiin työntyvä mentholin tuoksu. Hihansuuhun sujautettu nenäliina. Tautimokoma. Harmittaakohan sitä, että tänään päätin olla tästä flunssasta kiitollinen. Kaiken olet lähellemme laskenut, kaikki on käsissäsi viisaasti mitattu. Päivää jäljellä. Vaimea varjoon vajonnut valo löytää ojennetun kämmeneni. Annan sen tarttua ja saatella piiloon, hetkeksi lepäämään , kunnes kotiinsaapuvien äänet täyttävät hiljaisuuteni ja rakkauden lammikko roiskii reunojensa yli. Niin paljon hyvää riittää työntämään pois palan tummaa.

lauantai 11. helmikuuta 2017

Uusia alkuja

Pysähtyneen päivän turvallinen hiljaisuus ympärilläni huomaan tapailevani ajatusteni haikuja. Muistelen. Kuuntelen, miten menneisyys ja tämä hetki ojentavat kättä toisilleen. Varoen, vaiti, vaalien, ettei mikään enää saisi särkyä. Kutsua esiin kyyneleitä, joiden lohduttomuus satutti sisimmän syrjää.
Äänetön hetki.
Sisimmän syvä rauha.
Harmaan takana.

Jokin pieni hauras pyrkii nousta esiin, tilaa etsien, luokseni löytäen, lähelle. Seisoin tuokion ääneti hämärtyvässä maisemassa. Katselin kauas , taakse puiden ryhdikkään rivistön. Pakkaseen polkuaan piirtävä hento pilvi kertoi, että hengitän. Olin tuokion kuin en olisi, antauduin utuun, joka pyyhki pois menneen murheen ojentaen eteeni uutta orastavaa. Hymyilen uusille unelmille, ihmisille, joista päiviini pulppuaa ilo. Pellosta esiin työntyvät viljan korret näen selvemmin etäämpää. Elämääni istutetut uudet alutkin. Muistutan arjessani oppijoitani usein: joskus liian läheltä ei näe lainkaan. "Kahden vaaksan päästäkö taas", viisaasti muistavat peruutellessaan pöydän reunan taa sormet ojennettuina mittaamaan, pienet janoavat katseet suuntaani käännettyinä, luottaen. "Kahden", kuiskaan ja pohdin onnea , joka on juuri siinä. Se, jonka näkee astuessaan loitommas.
Tasaisen harmaaksi sanoitetaan arki usein. Ammennan ikkunan takana levittyvää aavaa, jonka värittömyydessä hehkuu satojen sävyjen syvä sinfonia. Ei onnea, ei sattumaa, vain armon alle asettuneena koettua johdatusta on päiviin piirtynyt. "Miksi", muistan huutaneeni puoleesi. Kunpa oppisi luottamaan, ettei järjen pääteltävissä, silmin havaittavissa ole aina se, minkä parhaaksi osallemme katsot. "Älä pelkää, usko ainoastaan" ovat sanasi soineet moniin korviin, omiani en enää  suostu ummistamaan. Janoan kuulla, kaipaan havaita. Oksistoissa uusien silmujen sisään piirrettynä on jo kaikki. Raskaan takana siinsivät parhaat alut. Mustaksi tummunut pehmyt ilta saattelee sanojani. Tiedän, että olet siinä, viisaissa käsissäsi kaikki, mitä tarvitsen ja enemmän. Uusien alkujen edessä saan olla pieni ja avuton. "Hyvin kaikessa käy", kuiskaat ja sydän vavahtaa sen rakkauden alla, joka voi ja kantaa, kykenee. Hiljalleen vahvistaa.
Oksiston uumenissa, kuuran kosketuksen alla on aina uusien silmujen joukko, kevättä kuulostellen, kohti valon avaamaa kauneutta kurkottaen. Jokainen vaikea, riisuttu, rikki revitty, riivitty ja pois heitetty hetki saa kasvattaa uutta. Lauantaivalon lempeä muisto leikkii kasvoillani nostattaen häivähdyksen hyvää siihenkin, missä kirvelee, kutittaa, punoittaa. En suostu enää pelkäämään, en epäröimään, etteikö jokaisen sallimasi vaikean takana siintäisi kirkkaimman iltataivaan rusko. Uusien alkujen kimppu kuin nippu rakkaan ojentamia tulppaaneja maljakossa. Jakamassa rakkautta. Ihmeellinen yksinäisyys illassani päättyy nyt. Rakas saapuu ja sanoo, miten paljon merkitsen. Sekin, mikä yhä on rikki, paikkautuu. Tiedän, sillä jokainen koettelemus on ratkaistu jo. Kynttilän vaimea valo leikkii vierelläni. Suljen silmäni ja painan pääni kiittämään. Niin vähässä on enemmän kuin osasin joskus aavistaa!
Tiedät sen kipeän, jota yhä kannan. Sen, joka vielä satuttaa. Polvistun eteesi ja hymyilen: onneni on olla tässä ja nyt. Odottaa ja luottaa, rakastaa.

Hymähdän hyvän tuulen hyväillessä. Kaipasitko oikeasti? Sanoillani kun osaan kertoa vain sen, mitä sydän tuntee! Sinä, joka jaksoit odottaa, olen sinusta iloinen! Jokaiseen päivään asettuu se, mikä on tarpeeksi.