perjantai 29. maaliskuuta 2013

Tyhjyyden lahja

 Aurinko jaksaa lakkaamatta heitellä valoa ympäriinsä. Väsymättä se työntää valkoista loitommas. Miten voi kurainen kotitie tuntua ihanalta! Eilen pakattiin tiput ,puput, ruohot ja pääsiäiskirjaset reppuihin. Kaikki tärkeä pääsi kotimatkalle. Sain suloisia hymyjä, toivotuksia, joissa piti muistaa pääsiäistä, päivän jatkoa, viikonloppua. Alkoi neljän päivän mittainen levähdys. Kaikki pienistä suurimpiin ja ihan isoihin oppijoihin kokoontuivat perinteeksi tulleeseen pääsiäistilaisuuteen. "Toi rumpali on mun isoveli!", "Mä tunnen ton tanssijatytön", "Miks noilla muilla on mustat ja vaan yhdellä valkoiset puvut?" "Ainiin, se yks taitaa esittää Jeesusta!" Ja välillä ihmeteltiin valtavasta valkeasta munasta papin esiin ottamia esineitä. Viimeisen kohdalla oma oppijani sai kunnian vastata, kun pappi kysyy, mitä kaikkein tärkeintä pääsiäisessä hänen käteensä viimeisenä osui. "Ei mitään" Juuri niin, muistakaa tyhjyys, ellette muuta muista, virkkoi pappi, jota kävin halaamassa ennen lähtöäni. Joka vuosi lähetän halauksen isoksi jo kasvaneelle tyttöselleen, joka pikkuisena opinpolun tallaajana on yhä muistoissani omanani.
 Pääsiäisen sanoma koskettaa erityisyydellään. Mahtoiko Isä itkeä, pohdin joskus, katsellessaan poikaansa ristinpuulla. Kuunnellessaan pilkan ja ivan huutojen keskeltä vakaita sanoja: Sinun käsiisi minä annan elämäni. Tänään pysähdyn tuon ristinpuun juureen ja itken minäkin. Ilon vallattomana virtaavia kyyneleitä! Rajaton, ansaitsematon, mittaamaton rakkaus sinetöityi osaksemme tuona kaukaisena pitkänä perjantaina ,jolloin hetkeksi pimeys peitti kummun ja kaiken mihin silmät jaksoivat kantaa. Mutta valo, se oli jo odottamassa ja laajenee tässäkin päivässä, josta aurinko jallittaa taas maassa lepäävää valkoista viittaa , jotta uusi vehreys saisi paikkansa.
Eilisen laulutahdit kannattelevat askeleitani aamussa. Ikkunan takana tervehtivät aamupitsiin verhoutuneet puut. Hiljaisuus levähtää kaikkialla. Kuin hetki juuri ennen jotain suurta. Tyttönen keitti aamukahvin. Sen pehmeä aromi tuntuu yhä kielellä. Neitosen iltaviestissä suuri ilo. Ovat rantautuneet jo satamaan, josta jatkavat laulamaan, kuulemaan, kokemaan tyhjyyden ja valon ihmeen sanomaa omanikäistensä suureen tapahtumaan, jossa kielimuuri kaatuu yhteisen rakkaudenkielen tieltä. Kohta kiedon mekonnyörit ympärilleni ja nakkaan kassin olalleni. Ajan hiljaisen tienoon poikki murtamaan leivän, nauttimaan viinin ja kiittämään rakkauden lahjasta. Laulun sanat saattelevat askeleita eilisestä: Hän kanssamme käy tuleville teille, kanssamme käy ,ilon antaa meille.....

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Keveitä askelia ja niiden kaipuuta

Kevättalven tyttösen ensimmäinen vuosikymmen täyttyy torstaina.Virpoi, varpoi sunnuntaina naapurin papalle ja kysyi, saako laulaa. Hyppeli pihan poikki kotiin puna poskillaan ja huokaisi, että jätti toisen säkeistön laulamatta, kun jo ensimmäisen aikana se pappa itki niin kovasti. Kun lapsi laulullaan koskettaa vanhaa sydäntä sykähtämään liikutuksen puroiksi ikäuurteiden viivoittamiin kasvoihin, on saatu pääsiäiskoriin enemmän kuin vain suklainen palkka. Taidat tykätä laulamisesta, oli vanhus virkkonut ja kertonut kuunnelleensa naapuripihasta kantautuneita säveliä aiemminkin. Henkäys kevättä on tyttösen hymyssä. Sävelissään tuuli, jonka polut ovat ymmärryksemme ulkopuolella. Rakastaa ja laulaa kuin kuohuva koski, jonka voimassa terävinkin kivi hioutuu saamaan pehmyet posket. Ajatuksiinsa kätkeytyy viisautta, jonka lähteellä itsekin haluaisin ehtiä istahtaa useammin. Lapsen kaltainen ,lujasti luottavainen on sisimpänsä. Silmänsä säteilevät kuin majakat pimeässä aavassa ja jakavat ympärilleen erityisen valon kajastusta. Äärimmäisen rakas! Katselen häntä ja ymmärrän, että usko voi siirtää vuoriakin.
Oppijat hihkuivat aamuriemua eilisessä: jes, uskontoa! Jaksavat kuunnella kertomaani ja antavat viisaita ajatuksia vastauksiksi pohtiviin uteluihini. "Koska Jumala suunnitteli kaiken niin", lausahti tyttö silmissään uinuneen oivaltamisen heräävää riemua. Pöydällä palasia tärkeistä tapahtumista. Liisteröidyn hautaluolan uumenissa enää siististi viikatut käärinliinat. Kuljen kohti suuren juhlan tunnelmaa sydän täynnä nöyrää kiitosta. "Hän ei ole enää täällä" lausuvat laulun sanat.  Onneksi vierellämme kaiken aikaa. Viime päiviin ilon rinnalle on mahtunut pikkuisen painavaakin. Ainahan sitä! Kuu kutitti kasvojani kirkkain sormin. Valaisi tyynyn hohtamaan enkelvaloa! Uni karkasi omille teilleen. Kunpa viipottaisivat mielipahatkin! Kepeiden askelten kaipuu saapui juuri, kun kipu niistä kaikkosi. Kaikelle aikansa, nyökkään hiljaa ja kutsun hymyä suupieliin.
Tyttösten kanssa karsimme omenapuuvanhuksen uutta oksakasvua. NAuroimme ja olimme varuillamme . Oksa toisensa jälkeen napsahti hangelle lepäämään. Iltataivas puki ylleen punervaa viittaa. Aika hujahti huomaamatta. Elämäkin vaatii toisinaan sitä. Karsimista. Turhien murheiden taituri taidan olla. Joskus vaaditaan ravistelua, jotta itsestään huomaa karsia tarpeetonta. Mielelle jää silloin tilaa kevetä!

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Viikonmittainen oppi♥


Ole läsnä itsessäsi, opasti puhetta ja esiintymistä työkseen opettava nainen, jonka sanat soivat ja lumosivat. Nyt keskityn minäkin hengittämään tietoisempana siitä, miten tuo kaiken aikaa minussa oleva elintoiminto olisi itselleni lempeä, suotuisa, sovelias, säästeliäs. Istumista ja seisomistakin opettelin. Pieni saan yhä olla ja hauraskin, mutta nyt yritän venyä mittaani asti, siihen kokonaiseen omaani. Ei ole kiire, muistutti ja yhä uudelleen pyysi vain hengittämään. Kaiken uuden edessä huomaan kahlitsevani itseni pienellä pelolla, jännityksellä, ennakoiden, varuillani ollen. Viikossani huomasin, että tuo kaikki oli turhaa tälläkin kertaa. En kulkenut omassa voimassani. Nipistin jokaiseen alkavaan uuteen hetken , jossa käänsin itseni puoleesi. Heiveröinen heinänkorsi olin ja hiljaa keinahtelin kevättalven lempeässä tuulessa, jollaiseksi sylisi turva eteeni piirtyi. Valkea tyhjyys ympärilläni kuin paperi, jolle oli lupa maalata omaa maisemaansa. Omaan tahtiinsa. Tuntui hyvältä työntää itseään yhä kauemmas arjestaan ja silti imeä aineksia arkea varten. Löysin tien sisimpääni ja ehdin kuunnella, miltä minusta tuntui. Kiireen keskellä oli lähde, pieni hetki, ainutlaatuinen, nauttimisen arvoinen. Sen nimi oli "tässä ja nyt". Ja se oli siinä kaiken aikaa.
Hämmästelen itsessäni viipyvää rauhallisuutta arjen kutsuessa vain yksien unien mitan päässä. Taidan lipua siihen luottaen. Astelin neitosen kanssa valotaivaan alla. Teki mieli hyräillä askelten tahtiin, niiden, joita olin odotellut, kaivannut. Kipu on sulanut hiljalleen kuin hanget, joita maalisaurinko liuottaa kosketuksellaan. Kevät tuoksui ja lämpö kosketti poskipäitä piirrellen pisamille uusia ääriviivoja. Tänään se maalasi huulilleni suurta hymyä, jota onnellisuudeksi kutsutaan. Tavallisuus on toisinaan parasta juhlaa!
Ikkunan takana maisema tummui illaksi. Mielenmaisemastani sammutin kaiken synkän. Hetkeksi ainakin. Avaan huomisen eteeni täynnä uusia mahdollisuuksia, tuokioita, joissa muistan hengittää. Hetkiä, joissa seison tiukasti juurtuneena, keskittyen yhteen kerrallaan. Jokaisesta annetusta iloiten ja kiitollisena. Ojennan silmäni tavoittamaan jotakin pimeän keskelle piirretystä. Kaikki se on siellä, odottamassa huomisen valoa. Tänään päätän painaa silmät uneen varmana huomisen hyvästä.

lauantai 9. maaliskuuta 2013

Arkea karkuun♥

Eilen huikea määrä pikkuisia kasvajia touhusi ja puuhasi, nauroi ja riemuitsi, pelasi ja maalasi, kuunteli ja hämmästeli, herkutteli, hiljeni, oppi ja onnistui. Sinä kuulet ja vastaat, yllätät ja toimit, jaat ja annat. Ilta kirjoitti kiitoksen moneen sydämeen, antoi vastauksen niihin lukuisiin huokauksiin, joita on matkaan laitettu juuri näiden lasten puolesta. Ilo on nyt liian kevyt ja hento sana kertomaan sitä tunnetta, joka helmeilee lämpönä kaikessani. Sain olla mukana jossakin suurenmoisessa!
 Tänään olen rakentanut pinoja, ryhmitellyt, pohtinut, suunnitellut ja asetellut. Huomannut, että kaikki raskas on hävinnyt ja tilalle on kavunnut pieni maukas jännitys, odotus, jossa sykkii hyvä. Aurinko ikkunan takana viivaa silmänurkkiin viikset. Kurkistan mukavan kiireen keskeltä hangen pinnassa välkähteleviä säteitä ja vilkutan ajatuksissani. Huomenna sitten omilleni oikeasti. Sanon hei kokonaiseksi viikoksi kaikelle arjessani ja suunnistan saamaan hoivaa äänelle, keholle, mielelle , kaikelle. Oppijoiden kanssa tuttu opastaja. Uskallan luottaa ja laskea pois omien aatosteni kulusta. Kääräisen itseni piiloon arkikiireeltä. Ravistan harteilta kaiken, minkä alla painuu pieneksi.
 Edessä tyhjäksi avattu viikonmittainen huolenpito. Mitä sillä lieneekään jaettavana osalleni?! Otan mukaani malttia, etten innostumiseltani liukastu tai lennähdä nurin:)  Seesteisyydelle annan sijaa , levollisuudelle lukuisia visiittejä. Kiitoksen kuljetan taskussani kaikkialle. Avoimin aistein, valppain ajatuksin astelen ja tunnustelen ennenkuin etenen. Hymyyni mahtuu pikkuisen virnettä, jota lapsenmielisyydeksi kutsun. Luotan lujasti saaneeni juuri sen, mitä nyt tarvitsen. Kiitettävää riittää♥

lauantai 2. maaliskuuta 2013

Maalisvaloa ja ilovaloa♥

 Kiitosmieltä on riittänyt arkeen palaaviin askeliini, vaikka niissä yhä viipyy kipu hippuina jokaisessa kuljetussa, eteenpäin otetussa. Sain sujahtaa arjen päiviini takaisin ja havahtua siihen suureen ilovaloon, joka niihin on kätketty. Tällä viikolla oppijat ovat taiteilleet värikkäitä keinuhevosia. Ne saivat värien hehkua pintaansa pikkuisista ristikkäisistä viivoista. Työn touhussa tyttö pysäytti liitunsa liikkeen ja hihkaisi: Ihan kuin hevosten kaviot kopsaisivat! Keskittyneiden taiteilijoiden liitujen napsutus tosiaan kuulosti kuin kaksikymmentä heppaa olisi kopsotellut iloisina eteenpäin. Omat kavioni ovat edelleen pysähdyksissä voimaantumista odottaen, mutta ilo, se on tallessa. Joskus täytyy kulkea etäälle ennenkuin havahtuu huomaamaan, mikä rikkaus tavallisissa päivissä on kätkettynä.
Kultaisen rasian kätköistä löytyi punaisia sydämiä. Pieni vilkas poika hihkaisi: rakkaus! kun kysäisin mistä tärkeästä sydämet voisivat meitä muistuttaa. Lähimmäiselle osoitettu rakkaus ja tarjottu apu sai piirtyä tärkeäksi pienten sykkivien sydänten rasioihin ,kun huopakangastietä, kivien ja kartonkikallioiden lomitse kulki käsinukke. Musta silkkikangas hulmahti ,kun rosvojoukko pieksi ja ryöväsi tuon yksinäisen kulkijan. Moni kulki ohi, piittaamatta, liian itsekkäin ajatuksin, kiireen käskemänä. Sitten saapui tuo itsekin hyljeksitty, valkeaan asuun puettu käsinukke, jonka sääli ja hyvä sydän pysäytti tarjoamaan avun tien poskessa makaavalle. Minun sydämeni sykähti riemua, kun 20 silmä-ja korvaparia herkeämättä ja hartaina seurasi ja ammensi. Toivon, että osaavat usein olla samarialaisia omassa arjessaan. Ojennan opastajan käteni kiitokseen. Viikkooni on mahtunut kevätsilmujen lailla avautuvia arkiaarteita!
Maaliskuu toi kevään ihan lähelle. Vaikka tänään hanki jaksaa vielä kantaa rakkaan ja poikasen hiihtolenkilleen ja jo itsensä avannut taivaan sininen viitta peittyi salaperäiseen utuun, on lämpö lähempänä, todempana. Vaikkei vihreys vielä ole näkösällä, se on siellä jossain. Olen viime päivinä paljon pohtinut sitä vehreyttä, jota emme näe silmin, mutta mikä on ja säilyy, vaikka murheen usva tai vastoinkäymisten verho, kivun kallio kaiken peittäisikin. Kuin isä lapsiaan, rakastaa kaiken ympärillemme taiten asettanut meitä. Vaalii, kuulee ja ymmärtää. Rakastaa lakkaamatta. Siihen kasvuun käännän katseeni ja odotan. Luotan ja rakastan takaisin. Jokaisessa avautumistaan odottelevassa silmussa on sisällään kaikki, mitä tarvitaan. Kevät koskettaa ja hetkessä kaikki hehkuu vihreää. Kun annan Isän koskettaa, saan hehkua minäkin!