perjantai 31. maaliskuuta 2017

Huokaan ja huomaan


 Kun askeleeni ihmisvilinän läpi kuljettivat kohti ryhdissään yhä seisovaa, sykki sydän kuin korkeuksiin kohoava kantaatti, heräävän kevään ylistys! Ensimmäisten kyynelteni noro kasteli posken ennen kuin käsi ehti koskettaa rosoisen kiven iäkästä pintaa. Huokausten tulva, itkun taukoamaton virta, pauhuksi paisunut parku, miten monen vuoden elämänkulku ja sen keskellä minä! Äänten taukoamaton äärettömyys piirsi ympärilleni vahvat ääriviivat. Suuni sanoitti tutun rukouksen Raamattuni lehdiltä, Isä meidän vuoti huomaamatta hiljaisuudeksi vierelleni. Itkin, pyysin, kuuntelin, kannoin pulppuavan puron ehtymättömyys olemuksessani. Muistin maata jalkojeni alla. Vuodatin itsekkäätkin kyyneleet, katosin hetkeeni kadottaen kaiken muun. Huomaamatta ketään. 

 Eilisessäni askelsin tuttua jokivartta toisenlaista maisemaa. Ajatuksissa hiven hiljaista tyynen pinnan väreilyä ja hetkittäin pauhaavan kosken lailla ryntäävät pyynnöt. Kulkiessani annoin ajalle tilaa. Seisahtelin, jotta silmä ehti löytää kohtaloita, elämien kulkureittejä, karttoja tuntemattomiin sisimpiin. Hymysin ylpeyttä olemuksessaan kantavalle , jaoin ääneen aatoksen vanhukselle, ihmettelin nuoren rakkauden selkeää elekieltä, aavistelin ahnaan kiireen alta karkuun juoksevaa. Hätkähdin rumia suustaan sylkevää. Liikutuin lapsen riemusta kiven molskahtaessa joen pintaan. Poimin ja ammensin kuvitellen, mistä kukin juuri siinä hetkessään lausuisi kiitoksen tai parahtaisi pyynnön. Laitoin rakkaalle viestin, miten paljon välitän ja jatkoin reipas raukeus olemustani ravistellen. Jokin outo kosketti, hipaisi kuin poutapilvi kevättaivaan sineä. Väsymys päivän puhteista pyyhkiytyi pois ja onnelle jäi ikioma pesätila.

 Miten katson, siten näen. Liian herkästi annamme kiireen kuristaa. Suljemme itsemme hetkien ulkopuolelle. Eilisaamussani seisoin oppijoitteni edessä, pienin oppijanuppu rinnallani. Halusi kertoa muille kotona istuttamastaan pääsiäisruohosta. Hiljaisuus säesti sanojaan, kertoi sitten-ja sitten-sanoilla ketjuttaen kaikki vaiheet. Hymy soi kasvoillani. Sydämemme voisi olla kuin multa, johon Taivaan Isän sanansiemen saisi juurtua. Milläs sitä kastelemme, utelin. "Ystävällisyydellä, kauniilla sanoilla, välittämisellä, luottamisella, auttamisella" viisaus pienten ihmistaimien vastauksissa kutsui kyynelhelmet silmieni nurkkiin ja muistutin, miten olenkaan heistä iloinen. Hiljainen huokaus kaikkea käsissään pitävän suuntaan ja varmuus, ettei mitään tärkeämpää voisi olla kuin se, että jää tila tarttua hetkiin. Huomata hyvyys. 
Saman taivaan alla meistä jokainen. Se, jonka sydämeltäni poimin päivittäin. Hän, jonka hetki sivuuttaa minut ihmisvirran vuotaessa vieritse. Lähellä, etäällä. Uskot tai et, on jossain joku sydän, jolta nousee huomaava huokaus puolestasi. Poutasini peittyi viileyden viittaan, jolle harmaa ojensi vaatteensa tänään. Silti se valo on yhä siellä, kätkettynä näyttääkseen juuri oikealla hetkellä sen, mikä voi reitittää elämällesi uudet ihmeelliset polut.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Askelissasi uusin silmin

Havahduin yön hetkiin, kun kuu piirsi tummaan taivaaseen kirkkaan aukon. Valo, joka aamussa laajeni kylvettämään koko maisemaa! Sydän itki tuokion. Pettymys jälleen saapuneesta ja voimat vieneestä taudista. Sade vaikeni varhain jakaen sijan hiljaisuuden kulkea luokseni. Tyydyin hyväksymään osalleni osuneen. Suruhämärän rinnalle kiipesi syvä rauha, kiitollisuus siitä, mitä joskus saa, kun malttaa olla pyytämättä, odottamatta ja vain luottaa polkujen kuljettavan oikeisiin mutkiin. Sydämelle nousi muisto vain hetken kulun  takaa: "Emme taida päästä järvelle", muistan ensimmäisenä ajatelleeni, kun sade rummutti maisemaa yllään harmaiden pilvien paksu verho. Yhdessä kannoimme ensin kiitoksen sateesta, jota tuo maa niin kaipasi pyytäen vielä, josko pilvet työntyisivät ja saisimme keinua niillä aalloilla, jotka kauan sitten sanallaan tyynnytti hän, jonka askelissa saimme viikon matkan taittaa. Askelissa, joiden perässä haluan päivissäni pysyä. Niiden suuntaan kulkien jokainen tumma pilvi työntyy ajallaan syrjään antaen valon maalata uusia teitä.
Aamupeilini vierellä keikkuu kyltti: joka aamu on armo uusi. Askelteni tahti Pyhän maan auringon lämmittämillä kivetyksillä rytmitti sydämelleni uutta ymmärrystä tutuille sanoille. Yksikään silmukka ei kutoudu päiviini sattumanvaraisesti,  kaiken olet edeltäkäsin suunnitellut vain , jotta saisin sen, mitä tarvitsen. Kun omat silmäni löytävät pelkkää pimeää, valon vahvat käsivarret kantavat, eivät salli upota tummiin uumeniin. Ja kun itse ahmin valon yltäkylläisyyttä, se ei ehdy, ei haalene, enenee vain pesten puhtaammaksi kuvaasi kaikessa, minkä katse kiitollisuutta laulaen poimii. Sain kohdata vanhuksen, sokean ,yksinäisen, omiensa hylkäämän. Lapsesta asti nähnyt ympärillään ilottoman pimeyden, kunnes kohtasi sen valon, joka täytti sydämen. "Vaikka silmilläsi et näe mitään, sydämesi silmin näet enemmän kuin minä  tai kukaan ympärilläsi", kuiskasin ja siunasin ihmistä, jolla inhimillisin silmin nähden ei ollut mitään, mutta jonka elämän täytti vilpitön ilo uudesta armosta jokaisessa aamussaan. Jokin pieni ymmärryksen taimi juurtui siinä hetkessä minuun, kun astelin loitommas ankean peltiasuntonsa kulmalta. Taivutin hattuni liertä , kätkien silmäni paisteelta, jonka tuo kohtaamani tuntee vain lämpönä karheilla tummilla poskillaan. Toisinaan siinä, ettei ole mitään, voikin olla aivan kaikki. 
Annan katseeni sukeltaa ikkunan takana viipyvään valomereen. Pellon pintaan piirtyy muurien sävy. Tutussa maisemassa, mieleni muurien suojissa lepäävät muistot useilta keväiltä. Kun valo alkoi voittaa pimeää. Juuri nyt tunnen, ettei mikään voisi olla paremmin, ei toisin. Suljen silmäni ja annan sydämen kuunnella, kuinka pihakoivun oksistoissa visertävät siivekkäät. Muistelen toisenlaista puuta ja sinne kiivennyttä. "Tule alas", saat kaiken vain ottamalla vastaan. Yhdeksän vuotta sitten minäkin kiipesin, kuuntelin kutsua ja laskeuduin tarttumaan ojennettuun käteen. Elämänmittaiseen valoon. Ja matka jatkuu...