Kajastuksia

Minä laitoin sukset jalkaan (vastoin parempia neuvoja, auts)ja sain lapsenvauhtiin hiihdettyä jonkun matkaa. Kylältä löytyy herttaisia ihmisiä. Ovat laittaneet ladun varteen mehupöydän. Pipariakin löytyi ja vieraskirjanen, johon mekin puumerkkimme jätimme.  Rakas jatkoi koko 10km:n kierroksen pojan kanssa. Me käännyimme kotiin kanakeiton tuoksuun. Polvi ei niin retkestäni ilahtunut, mutta itselleni jäi hyvä mieli. Ole varovainen äiti, toisteli tyttö paluumatkan mutkissa ja notkoissa. Eilispäivän aurinko ei kulkenut mukaamme tähän päivään, mutta eiliseltä lämmitti hyvältä tuntuva muisto sisimmässäni. Ystävän luona vietettyjen hetkien helminauha helisi toppahousuni taskussa:)

Talvi on kietonut viittaansa tiukasti . Lumivaipan alla maa nukkuu vielä. Siellä on kaikki valmiina kasvamaan kukoistukseensa, kun aika on. Kaikella on aikansa. PAikkansa ja järjestyksensä. Ja epäjärjestyksensä. Tällä viikolla Riihipirtissä oli kutsumattomien vieraiden aika. Kina, Tora ja Eripura saapuilivat terhakkaina portaita ylös. Istuivat seuraamme ja toivatpa tullessaan vielä Eipän ja Juupankin. Lasten kyljessä viihtyivät ja virnuilivat. Ilveilevän tuntuivat suuntaani. Ilkkuivat ja vilkuilivat alta kulmain. Tunsin itseni niin pieneksi, rikkinäiseksi ja riittämättömäksi. Äitinä olossakin kaikella on aikansa. Onneksi kiukun jälkeen on anteeksipyynnön ja uuden ilon aika.

Pikkuisin kyseli tänään, että toivoisinko jo kesän saapuvan. Tavallisena vuotenani uskoisin vastaukseni olevan erilainen kuin nyt. Toki sitä odotan, mutta en niin, etten jaksaisi nauttia tästä nyt olevasta. Tuntuu hyvältä malttaa viipyä jokaisessa päivässä. Ja ottaa vastaan rajattomat riemut ja kiivaat kiukut. Talven syleilystä on hiljalleen hyvä soljua kohti kevään kirkkautta. Uusiin väreihin.

Minua lohduttaa ja riemastuttaa tietous siitä, miten paljossa hyvyydessä saan askeleitani kulkea. Huolieni reppu ei koskaan ole tyhjä, mutta sen painon alla kuitenkin jaksan. Saan heittää sen aina nurkkaan ilon tieltä. JA kun nakkaan sen selkääni, hymyilen huomatessani painon keventyneen. Jokin minussa vahvistuu. Koko ajan kasvaa ja täyttää sydäntäni. Tuntuu hyvältä. Ottaa piukemmin kädestä ja kulkee keralla. Antaa jokaiseen päivään omansa. Ehken muutoin jaksaisikaan.

"Kaikkeen todelliseen kasvuun liittyy nöyryys.

Niinpä inhimillinen kasvu ei olekaan kasvamista suuremmaksi,

vaan pienemmäksi.

Se on omaan keskeneräisyyteen tutustumista ja sitä,

että oppii antamaan itselleen anteeksi-

rakastamaan itseään."

Tommy Hellsten

Iloitaan siitä valonmäärästä, joka päiviimme annetaan.