Kuulen, näen enemmän

 

Olen suuren taiteilijan siveltimestä alkuni saanut teos. Ainutkertainen, valtavalla rakkaudella ja viisaudella, tunteella ja tietämyksellä valmiiksi muovattu. Erityisyydessäni olen arvokas. Olen jo reunoiltani rapistunut, sieltä täältä risa ja säröinen. Se ei himmennä arvoani. VAhvasti minut on laitettu tuntemaan. Myrskutuulen riepottaessa tartun tiukemmin tekijääni. Allekirjoituksensa löytyy selvänä pinnastani. Se todistaa aitouttani. Kehykseni on kestävä. Huolieni tuoma hauraus ei himmennä alkuperääni, ei vähennä voimaani. Riipun ja kestän uusienkin kolhujen alla. Jokainen päivä jättää sävynsä. Jokainen hetki tuo oman lisänsä. JA niin sen pitääkin olla.

Huomenna pääsen lasten iltaan pitämään opetuksen. Tuon valmistaminen on ollut antoisaa. Hymyilen elämän monikerroksisuudelle. Minä valitsin tekstin. Niin luulin. Lukiessani pienen Samuelin hetkistä Eelin luona, huomaan, että teksti puhuu minulle. Se laskettiin valittavakseni aivan muualta. Kun kehotan tämän päivän vilskeessä pyytämään kuulevia korvia ja avointa sydäntä, ymmärrän mitä se osallani tarkoittaa. Minäkin haluan huudahtaa: puhu, palvelijasi kuulee! LAkkaan soimaamasta rosoisuuttani. Näen paremmin lävitseni. Itselleen on oltava armollisempi. Ja lapsilleen.

 

 Tämä vuorotteluvapaani on muodostunut kulmakiveksi elämässäni monella tapaa. Huomaan olevani elämän koulun penkillä monessa. Niin monesti kuulemme, mutta emme kuuntele. KAtselemme, emmekä näe. Miten saan kannettua ammentamani mukanani arkeeni, kun se oikea sellainen koittaa. Se tavallinen. Eilen tyttönen posket lumessa peuhaamisesta punaisina huokaisi "tulisipa jo kesä!" Kevään lähestyminen vie minua lähemmäs sitä arkea. Nyt haluan vielä viipyä oppilaana tässä koulussa. En vielä ole valmis loppukokeeseen:) Mutustelen näitä tämän arkeni murusia vailla hoppua. Hillitysti.

Tämä aamu hioi minua kaikkea muuta kuin hillitysti. Neitosessa on voimakkuutta vaikka muille jakaa. Piporiita riipii. Joskus samaa asiaa voi katsella niin monenlaisin silmin. LAitan teeveden kiehumaan ja piirrän päivälleni pehmeämmät reunat. Pipo päässä tai ei, tärkeä hän on minulle. Saatanpa yllättää sanomalla sen kun koulusta palaa. Jätän motkotuksen pipottomuudesta. Motkotan sitten seuraavana pakkaspäivänä taas:) Ja poikasen kanssa kiivastuin ,kun aina jotain unohtuu. TAidanpa kääntää senkin toisinpäin. Hyvä, että osan sentään muisti. Uusin silmin yritän nähdä, uusin korvin kuulla. Tämä kaikki on meille ainutkertaisena annettu. Ei motkotettavaksi, murehdittavaksi, vaan ILOITTAVAKSI. Sen tärkeimmän äänelle jätän enemmän tilaa.