Ammennettua ja suksittua

 Pehmeys koskettaa valonsäteillään sisintäni. Kuin lapsi haluan painautua käsivarsiesi lämpöön. Huolenpidossasi saan olla ja levähtää. Varmana rakkautesi pyyteettömästä sylistä. Saan sulkea hetkeksi aistini  kaikelta vaativalta, pyytävältä ja tivaavalta. LApset rakentavat mielellään pesiä. Ulkona niitä löytyy Riihipirtin pihapiiristä kalliokolosta, kuusen tyvestä suurien oksistojen salaisista kätköistä, lumikekojen kupeesta. Oma maja, jossa on ikioma rauhaisa maailmanmenonsa. Minäkin kaipaan päästä majapesään. Suojaan , turvaan , pois. Viipymään hyvän huolehtivassa hoivassa.

 

 Tänä aamuna tartun ajatukseen suuruudestasi. Olet hyvä. Olet läsnä. Olet kiireetönnä lähellä. Jokaisessa hetkessäni, johon sinut kutsun ja päästän. Avaan majani oven sinun tulla. Saapua lähelleni. Kaikkeen elävään liittyy kasvu. Minä haluan kasvaa tuntemisessasi ja läsnäolossasi. Tänään vieressäni istui ihminen, joka on ollut arkeni pyörteissä joskus hetken läsnä. Nyt emme olleet opettajia, olimme pieniä vastaanottavia lapsia viisaan ja rakastavan Isän kasvojen edessä. Oppien.

 

 Sen lämmön soisin jokaiselle viluiselle. Sen aterian jokaiselle nälkäiselle. Ne käsivarret jokaisen ympärille tuomaan lohtua ja suojaa turvattomiin toveihin. Viemään pelon pois poluilta, joilla askel horjahtelee. Antamaan armollisuutta tämän elämän kiireen ja vaatimusten pyörteisiin.

 Eilen kiersin hissukseen 10 kilometrin hiihtolenkin yksikseni. Ensin sadattelin mielessäni, kun suksi tuntui niin tahmealta. Kiukustuin huomatessani niin monen kuin viilettävän ohitseni. Irvistellen etenin . Suksi ei luistanut, ei. Sitten pysähdyin hörppäämään vettä. Otin hörpyn ymmärrystä siinä samassa. JA matkaani jatkoin hymy huulillani. Ihastelin jokaisen mutkan takaa aukeavaa uutta kauneutta. Kiitin kivusta, joka vaimeudessaan ei enää niin haitannut. Ja kun ei luistanut, käänsin ajatukseksi: eipähän lipsu:) Olin kääntänyt kolikon!

 

Elämäni suuntakin kääntyi, kun oli sen aika. Tuo pitovoide, joka poistaa lipsumisen, onkin voiteista mahtavin! Tänään kiitän tuosta voitelusta. Ja sen tuomasta mahdollisuudesta taivaltaa polkujani ympärilläolevaa ihmetellen. En suksi yksin. Hänen seurassaan kuljen latua eteenpäin. Välillä tahmeasti, välillä liukuen ja laulellen. Kirkkautensa jakaa säikeitään jokaiseen päivääni.