Punaista ja pehmeää

 Annoin sille luvan tulla lähemmäs. Sallin sen asettua taloksi. Punaisen. Tänä vuonna se saapuili hiljalleen, vailla kiirettä. Sen kuiskutuksessa oli uudenlainen sointi, kuin vaimea joulukellon helinä. Lasten poskissa se loisti iloa ja touhua. Sunnuntaiaamuna sipaisin sitä huulillenikin. Ystävältä saadussa lahjassa kiedoin sen kaulalleni lämpimänä pörröisenä liinana. 

 Pakkasen saattelemana ajelin kuulemaan Hoosiannaa. Tyhjän tallin hiljaisuus siirtyi sisimpääni. Ilonkyynel silmässä lauloin. Otin vastaan joulumielen. Se saa asustaa nyt minussa. Kuin enkelin siiven kepeä sipaisu, kuin poskelle hiljalleen laskeutunut hiutale. Tyyneys pyysi tulla asumaan ja ilolla sen luokseni kutsuin. Lauloin vielä pikkuisemme kanssa kynttilää sytyttäessä. Me odotamme. Tyhjään talliin syntyi Vapahtaja. Poika Jumalan. Keskellemme. Lähellemme. Vierellemme.

 Illalla tuo pieni tyttönen kertoo, mitä pyhäkoulussa oli kerrottu. Iltarukouksensa päätteeksi pyytää, että se liekki sisältään ei koskaan sammuisi. Sen liekin haluan itsessänikin jatkavan palamistaan. Aina.

47 vuotta sitten. Kuulemma pakkasta silloinkin. Punaista rakkaan kukissa .Terttuneilikoita. Suloisia. Puhelimessa isä kertoi, että hänelle saan olla aina iskän pieni tyttö. Vuosista viis. Tuntui hyvältä kuulla. Liikutus ottaa sijan. Kyynel poskellani tuntuu pehmeältä. Eilisiltana lapsilla ja rakkaalla oli supatusta. Malttamattomina kantoivat lahjat syliini, koska tänään osa on poissa. Kiitos.

 Kotakin sai lahjansa. Uudet pehmoiset taljat.

 

 

 Kiertelin illansuussa pihapiirissämme. Kuuntelin lumen narinaa jalkojeni alla. Annoin katseeni  levähtää pakkasen maalaamassa kauneudessa. Maisema on saanut ylleen juhla-asun. Joulu saa tulla.