Hellyttäviä helmiä hetkissä hiljaa

 Viime sunnuntaina aamusella heräilimme hiippaileviin pikkuisiin askeliin. Keittiöstä kuului supatustusta ja pienten ihmisten tärkeys oli ihan nuuhkaistavissa. Sitten hiljaisuus. Sitä riitti aikuisen mittapuun mukaan välähdyksenomaisen hetken verran. Mutta malttamattoman innokkaan pikkuihmisen aikamitalla se oli ikuisuus. Sitten vaimea koputus makuuhuoneen oveen: koska te isi ja äiti heräätte?! Olivat kattaneet aamupalan omien taitojensa mukaan. Tänä sunnuntaina tekevät sen taas. Viimeviikkoinen oli kenraaliharjoitus. Kunhan iskä muistaa nukkua nyt poikkeuksellisen sikeästi.

Elämässä pienet hetket ja niissä viipyvä tunne antavat kokijalleen paljon. Lasten kykyä elää hetkessä kadehdin. Kun koko määrällään antautuu juuri tähän ja nyt. Ensilumi. Joka vuosi sen voima on samanlainen. Se ei menetä lumoaan. Kuin enkelin siiven hipaisu laskeutuivat ensimmäiset hiutaleet. Vain hetkeksi luoksemme saapuivat vieraisille. Mutta siinä oli jo lupaus. Tällä viikolla sain oman lumihetkeni. Flunssan pakottamana olin ikkunan lämpimällä puolen. Mutta kaikellaan riemuiten säntäsivät lapset sataneen valkeuden kimppuun. Ilo ylsi taivaisiin! Lumiukko sai muotonsa. Porkkananenänsä. Ja koko perheen ihmettelyn ja ihailun osakseen. Niin kuin nuo 2 rakentajaammekin. Mutta koira popsi porkkananenän ja seuraava päivä saapui sulattamaan ukon. Uskon sen olleen yksi onnellisimpia lumiukkoja:) Ainakin hetkessämme viivähti onni.

Miksi liian usein kiire kurottautuu hetkiimme. Vie niistä haikeuden. Kaataa alleen hellyyden. Huitaisee sivuun suloisen tunteen sisimmässä. Ottaa liian paljon eikä jätä mitään. Tarrataan hetkiin hanakasti kiinni. Ei kuljeta ohi.  Säilötään niistä helmiä muistojemme nauhaan. Kiitokseni kohotan omistani. Hitaasti kiiruhtaen  kuljen hetkien polkua eteenpäin. Pätkän kerrallaan. Hiljaa.

 Lasten isänpäiväyllätykset on kuiskuteltu korvaani. Esitelty haltioituneena, kerrottu niiden valmistuminen vaihe vaiheelta. Salaisessa piilossaan kaapin nurkassa odottavat sunnuntaiaamun tähtihetkeä. Hetkeä, jolla jo nyt on kultakehykset:)

 Pienikin valonpilkku saa pimeästä itselleen sijan. Laajetessaan valaisee itseään isommin. Pienikin ilonpilkahdus sydämessämme poistaa pilven päivästämme.  Työntää syrjään tummuuden. Se voi kurkistaa hetkessä. Sinäkin voit olla toiselle se pilkahdus! Sinunkin kasvoiltasi voi säteillä toiselle se valo. Sydämen valo. Kiitoksen kajo. Luottamuksen läikähdys. Omaan tummaan taivaaseen paistava lempeys sytyttää tuhannet pienet tähdet tuikkimaan! Olemme kaamoksen kansaa. Kahmaistaan sen keskelle valkeus ja annetaan sille paikka viipyä. Ihan vierellä. Tässä ja nyt.

Lempikynäilijääni tarjoilen sinulle vielä.......

Olet lähellä

ajatusten lämmössä,

unen suojassa.

Vaikka matka on pitkä,

etäisyyttä ei ole.

Anna-Mari Kaskinen