Elämän kourassa iso ja pieni

 

 Miksi. Sitä olen viime ajat kovasti pohtinut. Miksi meille kasataan taakkaa kannettavaksi, vaikka voimat jo olisivat kovin vähäiset. Miksi. Miksi minä saan iloita omien päivieni kulusta. Nyt on ollut sen aika. Miksi toiselle tuossa ihan lähellä valo ei otakaan syttyäkseen.  On helpompi tarjota ojennettu käsi kun itsekin tietää miltä tuska tuntuu. Sen muistaa. Se kohottaa ilonkin isompaan mittaan. Nyt kun on sen aika.

 Tämä uuden runokirjani ja lempikynäilijäni runo kosketti:

Emmekö voisi enemmän

kuunnella viestiä kärsivän

hoivata toisiamme,

kulkea vierellä ystävän

silloin kun hetkisen tahtoo hän

vaeltaa seurassamme?

Emmekö voisi herkemmin

kuunnella korvin avoimin

kipua hymyjen takaa?

Ihmisen osa on yhteinen.

Vuoroin me kannamme painon sen.

Emmekö voisi jakaa?

 Kun tarttuminen kaikkeen on voimanponnistus. Kun kaikki tuntuu vain kaatuvan. Voi toiselle annettu sana olla kahva. Avata uuteen luottamukseen. Kuka ennalta voisikaan tietää voimiensa määrän. Nyt jo näen paremmin omani. Vuosienkin taa. Eteenpäin vain luotan. Mihin asti riitän, avaan sydämen kuulemaan.

 Uusi pieni elämä taistelee vahvistuakseen. Kuiskaan. Huokauksessani on iso pyyntö. Anna pienen ihmisen elämään tarvittava voima. Toinen pieni tahollaan kaipaa kuiskausta omaa. Puhalla parantava tuuli matkaan.

 

 

 Miten suurta voikaan pieni olla. Miten kevyeksi muuttua kestämätön. Vaiteliaisuudessakin on vastaus. Kovin mietteliäänä olen yhä. Ymmärtämätön. Mutta luottamukseni on luja. Horjumaton.

Ole siipenä suojaavana. Silloin kun sinua toinen tarvitsee.