lauantai 23. lokakuuta 2010

Elämän kourassa iso ja pieni

 
 Miksi. Sitä olen viime ajat kovasti pohtinut. Miksi meille kasataan taakkaa kannettavaksi, vaikka voimat jo olisivat kovin vähäiset. Miksi. Miksi minä saan iloita omien päivieni kulusta. Nyt on ollut sen aika. Miksi toiselle tuossa ihan lähellä valo ei otakaan syttyäkseen.  On helpompi tarjota ojennettu käsi kun itsekin tietää miltä tuska tuntuu. Sen muistaa. Se kohottaa ilonkin isompaan mittaan. Nyt kun on sen aika.
 Tämä uuden runokirjani ja lempikynäilijäni runo kosketti:
Emmekö voisi enemmän
kuunnella viestiä kärsivän
hoivata toisiamme,
kulkea vierellä ystävän
silloin kun hetkisen tahtoo hän
vaeltaa seurassamme?
Emmekö voisi herkemmin
kuunnella korvin avoimin
kipua hymyjen takaa?
Ihmisen osa on yhteinen.
Vuoroin me kannamme painon sen.
Emmekö voisi jakaa?
 Kun tarttuminen kaikkeen on voimanponnistus. Kun kaikki tuntuu vain kaatuvan. Voi toiselle annettu sana olla kahva. Avata uuteen luottamukseen. Kuka ennalta voisikaan tietää voimiensa määrän. Nyt jo näen paremmin omani. Vuosienkin taa. Eteenpäin vain luotan. Mihin asti riitän, avaan sydämen kuulemaan.
 Uusi pieni elämä taistelee vahvistuakseen. Kuiskaan. Huokauksessani on iso pyyntö. Anna pienen ihmisen elämään tarvittava voima. Toinen pieni tahollaan kaipaa kuiskausta omaa. Puhalla parantava tuuli matkaan.
 
 
 Miten suurta voikaan pieni olla. Miten kevyeksi muuttua kestämätön. Vaiteliaisuudessakin on vastaus. Kovin mietteliäänä olen yhä. Ymmärtämätön. Mutta luottamukseni on luja. Horjumaton.
Ole siipenä suojaavana. Silloin kun sinua toinen tarvitsee.

10 kommenttia:

  1. Kyllä osaat kirjoittaa kauniisti ja ryydittää tunnelmia ihanin kuvin. Liikuttavaa, täältäkin lähetän voimia ja toivoa pienille ja isoille!

    VastaaPoista
  2. Taas kaunis ja koskettava kirjoitus... niin rauhoittava... kiitos siitä sinulle...<3

    VastaaPoista
  3. Minulla kostui silmät...oli aika itseään koskettavaa tuo teksti. Kiitos siitä. Kaunista viikonloppua!

    VastaaPoista
  4. Miia
    kiitos. Yksi ihan hirmuisen pieni ja toinenkin pikkuinen tarvitsevat niin paljon voimia selviytyäkseen. Sitä tuntee olevansa niin riittämätön. On vain ne sanat annettavaksi isolle. Ja sormet laitettavaksi sormien lomaan...

    Irmastiina
    kiitokseni kerron sinullekin. RAuhoittaa itseäni syvä luottamus kaikkein suurimman apuun.

    Kodinhenki
    sinunkin viikonloppuusi toivon kauniita hetkiä. Ollaan kiitollisia kaikesta hyvästä. Ja kun on kosketettu, tietää että sisällä sykkii välittävä sydän. Lähellä on nyt hän, joka tarvitsee kaikki sanat.

    VastaaPoista
  5. Olen saanut sanoistasi "kahvan" ja ilon .Kasvavan ajatuksen että on jotain suurta jolle olen tärkeä.Ihmettelen.Ja mietin.Alan luottaa.Kiitos.

    VastaaPoista
  6. Kirjoitat niin kauniisti tärkeistä asioista.
    Täällä on aina niin kiva poiketa hakemassa evästä.
    Kiitos sinulle.

    VastaaPoista
  7. Minä myös olen niin usein ihmetellyt : miksi? Miksi?
    Elämä voi tuoda ja tuokin kenelle tahansa, mitä tahansa, milloin tahansa, haluaa hän sit tai ei..
    On vain nöyränä otettava vastaan tai katkeroiduttava.
    Miksi niin pienille?

    Kiitos kirjoituksestasi ja herkistä kuvistasi.
    Nyt on hyvä pujahtaa peiton alle..

    VastaaPoista
  8. Kyllä oli todella koskettavaa ja toi runo,herkkää ja kaunista:)Ihminen tarvii ystävän,luotettavan rinnalleen,että jaksais taivaltaa tämän elämän,mutta välillä tuntuu,että ei jaksa kantaa taakkaa mukanaan:(.Mukavaa Sunnuntai aamun jatkoa!

    VastaaPoista
  9. Niinpä, jokaisella on vuorollaan tarve saada tukea. Ja vahvempi auttaa aina heikomapaa, vuorollaan. Kaunista, kuulasta syksyä Sinulle!

    VastaaPoista

Kiitos ajatuksestasi♥