Perjantain pohdintoja....

Pullollaan poimittavaa on sydämeni mätäs. Kuin pieniä iloisia puolukoita. Pieniä tapahtuneita viikkoni täynnä. Pihakoivun oksistoissa heiluttavat kättään keltaiset lehdet. Osa on antanut itsensä jo syystuulen kuljetettaviksi. Olenkin tanssittanut haravaani pehmeään valssiin ja suloiseen salsaan:) Kymmenen kuutiota koivuhalkoja siivittivät koko Riihipirtin väen ihan rytmikkääseen rumbaan! Hyötyliikunnan riemua!

Ystävyyden ihme virittää mieleni iloiseen kiitokseen. Kiitän kiittämästä päästyäni. Ihan kyyhötän kiitoksen rattaiden kyydissä ja laulelen. Niin hyvältä ja pehmeältä tuntuu! Kun on ystävä, jonka seurassa on sanomattajäävillä sanoillakin merkitys. Kun halauksessa sykkii syvyys ja luottamus. Kun hiljaa lausuttu pyyntö  kumpuaa molempien sisimmästä. Kun ymmärrys yhteinen ylittää esteet .Kun tapaamisesta saa  talteen ilon ja voiman moneen päivään. Huokaisen hiljaa. Tämä ystävä on suuri lahja. Saimme suunnitella ensi viikkoon erityistä iltaa. Siunauksen tuulia sen ylle pyysimme. Nyt sydän sykkii odotusta ja onnentunnetta!

Pitkästä aikaa hemmottelin itseäni kosmetologikäynnillä. Lämpimän vällyn välissä leväten sain antautua naamioiden, voiteiden ja hierovien kosketusten vietäväksi. Vaan eipä tuota ylellisyyttä yllä vuorotteluvapaalla yhtenään toteuttamaan. Luksusta se on nyt. Havahduin huomaamaan, että jokasyksyinen äänenvievä flunssa ei olekaan visiteerannut luonani! Lienkö erityisessä suojassa nyt, kun ainut lapsijoukko ympärilläni on oma katraani. Sain tällä viikolla viettää kuulakkaan kirpeässä aamussa jännittäviä hetkiä: kaksi nuorimmaistani kisasivat luokkiensa viisikoissa sukkulaviestiä. Pikkuisen vilkutus juuri ennen lähtölaukausta löysi luokseni ja lämmitti syvemmin kuin sinisen syystaivaan täydeltä paistava aurinko. Juoksuissa olen monenmonta syksyä saanut jännittää, mutta nyt ensi kertaa äitinä koulun kentän laitamilla peukku pystyssä. Aina ennen hiki päässä järjestänyt riviin opetettaviani.

 

Ystäväni luopui talonsa vieruskivistä, jotka salaojituksen tieltä piti nostella pois. Rakkaan kanssa peräkärryllisiä useamman haimme Riihipirtille. Osa kivistä on löytänyt omat kolonsa eri puolilta pihapiiriämme. Pienen kukkulan kokoinen keko niitä vielä vartoilee pääsyä paikoilleen. Katselin niitä ja niiden muotoja. Erilaisia jokainen, omalla tavallaan painavia. Niitä siirrellessäni mietin elämän kiviä: erikokoisia murheita, taakkoja, pelkoja, suruja, huolia. Erilaisia meillä jokaisella, omalla tavallaan painavia. Kellekään ei kuormata enemmän kuin jaksaa kantaa, on luvattu. Ymmärrys ei aina riitä, kun tuntuu että voimat ehtyvät. Rakastavan Isän johdatuksessa olen kokenut viime aikoina kulkevani niin, että voin ottaa toiseltakin kiven hetkeksi matkaa kantaakseni. Olen saanut olla se ojennettu käsi, johon toinen heikkona hetkenään voi tarttua. Miten totta onkaan, että antaessaan saa!

 

Tämä on ollut hyvä viikko.

Olen nöyränä ja kiittäen saanut huomata, miten kaikella ON tarkoituksensa.

Kipeys kääntyy siunaukseksi.

Olemme hyvissä käsissä.

Pieniä ilon pilkkuja viikonloppuusi!