Kotapalasia

Vatsapöpön serkku, neiti nuhapöpö saapui meille. En ilahtunut sen saapumisesta, en. Kaivoin kuitenkin auliisti porejuomajauheet, nenäliinat ja buranat esiin. Ja katoin sille pöydän.  Silmät vuotavat, nenä suorastaan juoksee ja pää tuntuu kuin sen sisään olisi kipattu lasti vanhaa kaurapuuroa. Tekee mieli kiukutella, mutta ei voi kuin niiskutella. Väsymys kaatoi sängynpohjaan. Taitaa olla Riihipirtin emännältä vieras nimeltä vastustuskyky vallan kateissa. Saapuvaisia vain nuo keljumman sortin visiteeraajat. Millähän niistä selviytyisi eroon ilman, että niidenkään mieltä pahoittaisi. Kaikkia meitä tarvitaan....niitäkin.

 

Aurinko hellitteli sylissään tätä päivää. Sen kirkkaudessa kylpiessä väkisinkin ajatus hiippailee keväisiin maisemiin. Kodan ympäristössä odotan jokakeväistä valkovuokkomerta.

  

Tämä kota. Se on minulle oikea rauhan tyyssija. Sinne astuessa mieleni asettuu, tasaantuu. Olemme viettäneet siellä monenmonta mukavaa hetkeä. Taannoin joku pyyteli sen sisustuksesta kuvia. Viikonloppuna siellä iltaa viimeksi istuimme. Tunnelmaa sen sisältä ei saa vangituksi kuviin. Hyvä olo, lämpö, maukas ruoka, rakkaat lähellä, jutustelu, tuli monissa lyhdyissä, enkelit, vanhat kattilankannet, puukauhat katossa, lasten tekemät savikellot, monet pienet rakkaat esineet, joilla omat tarinansa kerrottavana.....siinä sen sisus.

  

Muutimme Riihipirtille kohta yhdeksän vuotta sitten. Tonttiin mahtuu puutarhaa, metsää, niittyä, peltoa, kallioita.....yhteensä 2,5 hehtaaria. Kävelimme ensimmäisenä kesänä puuvajan takana olevalla metsäalueella. Seisahduimme ja mieheni sanoi, että tähän sopisi kota. Meille siitä tuli semmoinen pikkuriikkinen unelma. Kunnes sitten seuraavana kesänä kaadoimme puita ja teimme aukean kotaa varten. Kota tilattiin ja pystytettiin ja risukon, mustikkavarpujen ja heinikon läpi alkoi muotoutua polku. Nyt se polku on kuin aina siinä ollut. Polun vierustaa kehystää heinäseipäistä tehtyjen lyhtytolppien jono. Viime kesänä kota sai aukiolleen kaverin, aitan. :)

  

Penkkien alle saa sopimaan paljon puita kotavalkeaa varten.

  

Enkeleitä on täälläkin monta.....

  

VAnhat kapustat kurkkivat hiljaa touhujamme, kuuntelevat vaimeaa hyräilyä, juttutuokioitamme. Nyökyttelevät ja myhäilevät.

  

Huuvan ketjua pitkin kiipeilee pikkuenkeleiden joukko.

  

KAttosiivujen sylissä viihtyvät erikokoiset vanhat kattilankannet.

  

Kodasta ulos astuessa avautuu metsäinen luonto ja kietoo syliinsä. Toisinaan kiipeän korkealle kalliolle ja annan katseeni kiertää. Olen niin kiitollinen.

 

Aitalla on oma tarinansa..............