Unen puhumaa, puiden kuiskimaa

 Tämän aurinkoisen aamuni sylistä heräsin väsyneenä. Kun koti hiljeni opinsijoille lähtijöistä, annoin itselleni luvan sujahtaa takaisin lakanoiden väliin. Tyttösen hiukset oli letitetty ja liina kiedottu harteille. Pitkä mekko sai jäädä liehumaan toppahousujen päälle. Saa helmat hulmuen leikkiä perinneleikkejä vanhan ajan lapsena. Huolettomana. No, itse en pukenut helmoja ympärilleni enkä kietaissut esiliinaa vyötäisille. Vetäisin peiton poskeni lämmöksi ja suljin silmäni uusiin unikuviin.

Utuisen unimaisemani täyttivät sisimpäni sopukoihin pyörähtelevät sanat. Niiden reitti oli selkeä ja kulku vaivaton. Hiljalleen niistä muotoutui ajatus, joka sai rinnalleen toisen. Ja kolmannen. Muistui mieleeni hiljan pitämäni opetus lapsille seurakunnassa. Sen olin lopettanut pyyntöön: opeta meitäkin sanomaan, puhu, palvelijasi kuulee. Aamussani kuuntelin. Uni tuuditti huomaamaan.

 Emme ole yksin. Ei meitä ole syrjään sysätty. Osallemme on suunnitelma, joka lupaa jatkuvan huolenpidon. RAkkaudella meitä vaalitaan silloinkin, kun tuntuu, että tummat pilvet kulkevat vierellä ja estävät auringon kajastuksen. Kuinka vaikea on joskus luottaa. Kuinka luja usko hyvään hiipuu, kun osallemme kasautuu taakka toisensa jälkeen. Kun suru ja kaipaus ovat ainoat juttukaverit. Juuri silloin haluan oppia olemaan sydän ja korvat herkkänä. Puhu, kuuntelen! 

Tänään avautui eteeni sanat: Jumala, minun sydämeni on valmis.......Minä tahdon herättää aamuruskon. KAiken karun tahdon korjata niinkuin Sinä korjaat sisimpäni säröt. Satutetulle toivon eheyttävää kosketusta. Lastinsa alla taipuvaa rohkaisen: sinä kestät! Me selviämme! Sanottu saakoon sulkeutua ja uudelle löytyköön tila. Pihapiirimme suuri riippakoivu vetää minua usein puoleensa. Pyytää pysähtymään. Nyt alan ymmärtää oksiston puhuvan Sinun sanoillasi. Kulloin kuurasta kauniina, milloin myrskyn riepomana. Lumipeittonsa alla pää painuksissa, nyt surut sulaneina uutta kasvua odotellen. Keveästi keinahdellen leppeän tuulenvireen kuiskiessa kilvan auringonsäteiden kanssa. Oksan kaltaista on elämä pienen ihmisen.Sinuun juurtuneena.

KAikella on tarkoituksensa. Kulutettuko loppuun nämä sanat jo?!Vaan niin se on. KAnnettavaksi annettu kääntyy siunaukseksemme. Sinä lupaat antaa sydämiimme suuren ilon. Ammennan itseeni lupaustesi lähteestä. Sen ehtymättömyyden edessä täytyn lujemmaksi luottamaan. Lupaat, vaikka tulen läpi kulkisin, en kärvenny. Sisälläni soi surusävel. Lähellä ihan on tuskaa enemmän kuin osallani. Luotan, laitat matkaan lujan rakkautesi lämmön sitä tarvitsevan luo. Annat lohdun. Sytytät toivon. Nyt.

Nyt kuljen eteenpäin. Käännän kasvoni auringonvaloon ja annan valon leikkiä poskillani. Askellan kepeämmin uuteen huomiseen. Nyt odotan jo reippaiden reppulaisteni saapuvan. Innosta puhkuen toinen ynnää hiihtämänsä kierrokset ja ylpeänä ahmaisee kuulemansa äidin kehut. Toinen pulputtaa ilmoille jokaisen hetkensä perinnepäivästään. JA katsahtaa silmiini riemu sisimmässään. Kolmas vastaa verkkaisesti, asettelee sanoiksi tämän päivän. Neljäs toisaalla nyt, rakkaasti ajatuksissani tänäänkin. Jokaiselle askeleelle pyydän läsnäoloasi.

Päivä vain ja hetki kerrallansa..............elämämme lanka kiertyy puolaansa. Yhtenä hetkenä joutuisan vaivattomasti. Toisena tahmeammin. Solmuilta emme välty, mutta aukaista saamme niistä tiukimmatkin, avullasi. 

Kurkistan ikkunan taa. Auringon kehrästä tarttuu hymynväre. Ilmassa on kevääntulon lupaus. Tänään piti uinahtaa uudelleen, herätäkseen uuteen!  Puen lämmintä ylle ja kipaisen ulos odottamaan kotiinpalaavia. RApsutan karvaista ystäväämme. Ja kuuntelen pihakoivun kuiskauksen. Aurinko laulaa.