keskiviikko 17. helmikuuta 2010

Ajatusten kukkasia.........

 
Toisinaan sitä saa kiinni ajatuksesta. Ohikiitävästä hetkestä. Kuin tuulenvireen kuljettamana se hyväilee poskea ja jatkaa sitten kulkuaan kohti määränpäätään. Kosketus jättää iholle lämmön, ajatuksen. Siihen on tartuttava, ettei se veisi mukanaan kaikkea itsestään, vaan luovuttaisi jotakin pientä, kutkuttavaa, ajattelemisen verran suloista tunnettaan. Tajunnanvirtana se saa pontta matkaansa vain sipaistakseen sinunkin poskesi nukkaa! Ota kiinni sen lempeästä helmasta!
  
Eilen kuuntelin töihin ajellessani radiota. Aamuni täytti sydämeeni asettunut hetki. Tuo laulu oli sanoiltaan niin kaunis kaikessa yksinkertaisuudessaan. Ajatus oli minulle tuttu, mutta tuossa sävelten tahdittamana se antoi enemmän. "Sydämen hiljaisuudessa kuulen kuinka Jumala puhuu...." Hänen sanansa sydämellemme voivat olla kuin tuollainen ohikiitävä hetki, joka jättää kulkiessaan itsestään pienen lämpimän läikähdyksen. Turvallisen tunteen siitä, ettemme ole ikinä yksin.
  
 Ystävänpäivää vietettiin sunnuntaina. Tarvitsemme ystävän. Jonkun joka ymmärtää , vaikkemme sanoisi sanoja laisinkaan. Jonkun, joka asettaa sinut joskus omien tarpeidensa edelle. Jonkun, jolle hymymme piirtyy päivän iloksi, vaikka kasvojamme ei näkisikään. Jonkun, jolle paikka sydämessä on aina pyytämättä, anelematta. "Minun ystäväni on kuin villasukka, joka talvella lämmittää, minun ystäväni on kuin niitynkukka, joka saa minut hymyilemään....." lauloivat lapset kirkkain silmin. Niinhän se on! Vaalitaan ystävyyttä!
 
 Tänään olen saanut osalleni monta hetkeä, joista rakennan hetkien helminauhan kaulalleni . Töissä kerroin lapsille kertomusta siitä, miten kerran kauan sitten pieni vene kuljetti matkalaisiaan Gennesaretin järven aalloilla kohti vastarantaa. Myrsky yltyi huimaksi ja nuo 12 pelkäsivät. Sininen silkkikangas, rantakivet, pienet nuket ja maitotölkistä laittamani vene pulleine purjeineen siivittivät kerrontaani.Lapset kuuntelivat hämärässä luokassa jokaista sanaani aivan ääneti. Tuo hetki oli minulle sellainen kultareunainen. Sen talletin sisimpääni. Hän tyynnyttää myrskyn sisällämmekin. Laannuttaa aallokon, kun se loimottaa liian voimakkaana ja on kaataa meidät. Kuljetaan luottaen hetkestä uuteen.

Yksi lempilauluistani on "Päivä vain ja hetki kerrallansa........" 
Tähän hetkeesi tarjoan sinulle, ystävä
Anna-Mari Kaskisen kauniin runon:

Arkipäivän juhlaan sinut kutsuisin,
keittiööni vanhaan viereen kakluunin.

Ruudullinen liina, leivänviipale,
Kuppi kuumaa teetä, siinä juhla se.

Sanoja vain vähän, tuskin ollenkaan.
Ystävyyden kieltä vaiti kuunnellaan.

Pimeyttä vasten loistaa kynttilä,
Kolmaskin on tässä, aivan vierellä.

 


7 kommenttia:

  1. Kiitos tinttarus sinulle tästä koskettavasta, läsnäolevasta hetkestä, jonka sain kun luin sanojasi, ajatuksiasi, joissa oli mukana valoa, iloa, ykseyttä...

    "emme ikinä ole yksin"

    Aina kun hiljennymme, pysähdymme voimme kuulla Jumalan puhuvan meille!

    VastaaPoista
  2. Ihana tuo Anna-Marja Kaskisen runo ja kauniisti sinäkin taas osasit ilmaista omat aatoksesi <3

    VastaaPoista
  3. Kiitos taas sanoistasi.
    Kävi jotenkin niin kohti.
    Minä koin viime viikolla todella voimakkaasti , todentuntuisesti miten pyhä henki on minun puolustajani.
    On sitten kaunis tuo runo.

    VastaaPoista
  4. kiitos kauniista kirjoituksesta ja runo lopussa oli ihana.kirjoitin sen ylös vihkoon johon keräilen minusta hyviä runoja.niitä voi sitten lueskella helposti uudestaan.

    VastaaPoista
  5. Kaunis runo. Mukavaa loppuviikkoa!

    VastaaPoista
  6. Voi tuo runo on niin lämpöinen. Ja minusta kuvailemasi hetki lasten kanssa kuulosti todella merkitykselliseltä. Tässä elämässä on paljon hätää, monia myrskyjä tosiaankin. On niin lohdullista tietää, että niissä myrskyissä emme kulje yksin ja on yksi, joka ne kaikki voi tyynnyttää.
    Siu ja onnellisia unia tulevaan yöhön,
    Anu
    Anu

    VastaaPoista
  7. Oi, tulipa oikein tupla-allekirjoitus :)

    VastaaPoista

Kiitos ajatuksestasi♥