maanantai 8. kesäkuuta 2015

Syliisi♥

Kesätuuli on puhaltanut vapauttaan laulaen. Itse en ole malttanut hellittää suvivirren sävelistä, vaan huomaan hyräileväni sen kaunista melodiaa ja ammennan sanomaa siitä, miten taiten Luojan siveltimen jäljiltä kaikki on maisemaani asettunut, paikalleen maalautunut juuri niin kuin hyvä on. On tullut öitä, joiden jälkeen taivas on tahtonut vetäytyä harmaan esirippunsa taa. Tuulen otteeseen tarttunut turhankin suuri tarmokkuus ja pihapiirin puut painaneet nöyrinä päänsä sen voiman edessä. Kuunnelleet hiljaa aistien kaiken sen, mitä tuulella on huulillaan. Sitten saapunut tyven, kuin rauhaisaa tuutulaulua keinuttava kehto. Lunastettu lupaus siitä, että myrskyn jälkeen tyyntyy. Tänään tuuli heilauttaa lempeästi omenapuuvanhuksen oksistoa. Se luopuu valkeista enkelmekkoisistaan. Hiljaa niiden joukko lepää nurmen vihreydessä, ääneti katsovat taivaan sinistä aavaa.  Suostuvat yksi toisensa jälkeen päästämään oksastaan irti. Luottamaan, että tuuli tietää!
Sunnuntain sana avaa syliään, viipyy ajatuksissa ja saa värähtämään lämpöä viilenneenkin tuulen hipaistessa posken kaarta. Rakastamaan kutsut. Kaikesta sydämestä, sielusta ja mielestä. Sydämeni kuin kevätvalon voimassa auennut nuppu, ammollaan ja hauraana sinun tuulesi otteessa. Sen, jonka kulkiessa lävitseni saan vahvistua rakastamaan kaikellani. Elämä jakaa sen, minkä tarvitsemme, lausuu puhelinlinjalla minulle tärkeä, jota niin usein kuljetan huokauksissani ihan lähellesi, jotta koskettaisit, jotta laittaisit matkaan tuulesi luokseen kuiskimaan, miten kauttasi saamme parhaat eväät elämäämme, oikeimmat kivut kantaaksemme, suurimman rakkauden siemenen kasvamaan sydänpeltomme uumeniin.  Avullasi sinuun turvaten. 
Koivunlehtien tanssi viivyttää katseeni kulkua. Lumoaa ja saa seuraamaan piruettejaan, kuuntelemaan heleää havinaa, vaipumaan raukeisiin aatoksiin. Hymy jättää sisimpään hennon piirtojäljen, sydämenmuotoisen. Kotipihan riippavanhus kutsuu alleen, oksistonsa tarjoamaan suojaan, pieneen ikiomaan kesäpesään. Katse etsii kaukana siintävän sinen ,läpi kaiken vihreän, polun kohti taivaan äärtä. Siellä lepää hiljaisuus. Hiljainen rakkaus, jonka suojiin kääriydyn ja ihmettelen, miten vähään mahtuukaan runsaus, elämänkokoinen, kunkin kohdalle taiten punottu.
Aamusella piipahdin laboratoriossa. Kotiin palatessa sain istahtaa aamupalalle nuotion ääreen. Lintujen laulu kiiri yllämme, metsä huokui syvää rauhaa. Nuotiopuuro, munakas ja kahvi, ei ihmeitä tarvittu tekemään maanantaista juhlaa. Rakkaudella paistettu, keitetty ja kokattu oli aamun maittava ateria. Ateria eilisessäni, jolle sain istahtaa itsenäni ja kallistaa hetkeksi pääni alas kiittämään, muistuttaa siitä rakkaudesta, jolla meitä ensin rakastit. Armo on uusi tänäänkin. Osaanko tässä kesäpäivässäni rakastaa ensin sinua? Kaikella ymmärryksellä, sisimpäni syvimmällä palolla. Taidanko katsoa rakkauden silmin ohitseni kulkevaa? Tahtoa samaa kohdalleen kuin itsellenikin heleimmän hyräilyni kantaessa korviisi. Ja vielä , että kertoisin: Hän rakastaa sinuakin, niin , että antoi ainokaisensa, jotta sinulla olisi edessäsi avaimet suurimman rakkauden syliin! Haluan uskaltaa.

6 kommenttia:

  1. Oi, Tinttarus! Ei kauniimmin voi sanoilla maalata kuin sinä sen teet! Taas ilahduin ja vahvistuin herkistä sanoistasi ja kuvistasi. Milloinkahan lomamme antaisi aikaa yhteisen kupposen tai nuotion äärelle...

    VastaaPoista
  2. Sinä maalaat sanoilla... Nämä sinun tekstisi sopivat omassa hiljaisuudessa ja rauhassa luettavaksi. Silloin voi tavoittaa sen, mikä menee kiireiseltä lukijalta ohi. Silloin voi nauttia - kuten kauniista taulusta:)

    VastaaPoista
  3. Sinä maalaat sanoilla... Nämä sinun tekstisi sopivat omassa hiljaisuudessa ja rauhassa luettavaksi. Silloin voi tavoittaa sen, mikä menee kiireiseltä lukijalta ohi. Silloin voi nauttia - kuten kauniista taulusta:)

    VastaaPoista

Kiitos ajatuksestasi♥