R I I H I P I R T T I

Usvan läpi

2012-02-11T14:35:00.000+02:00

Olen katsellut arkeani läpi kyynelsumun. Äidin huoli ja tuska. Se riipaisi tällä kertaa koskettaen sydämen kohtaa, joka oli saanut säilyä ehyenä ennen. Nuoren elämässä tässä ja nyt on muuta kuin omassa pienemmäksi asti jo kasvaneessa. Hetkessä vain. KAikki pysähtyy ja suunta muuttuu. KAtse kohtaa tyhjän maiseman ikkunan takaa. Määränpää karkaa ja horisontin ylle kiipeää paksu usva. Lohdun sanojen laulu ei saa säveltä alleen. Voi vain pyytää antajalta vahvistumista yllensä. Tuon pojasta mieheksi varttuneen minulle niin äärimmäisen rakkaan. Että siipensä yhäkin kantaisivat. VAikka pitkän hetken siipirikkona oloa opettelee.

Hänen laulunsa ovat silittäneet poskeani, pyyhkineet niille virranneita pisaroita. TArttuneet kädestä ja kuiskanneet, että kaikessa käy vielä hyvin. Oikeat ovet avautuvat ajallaan ja väärät sulkevat kulun. Kipu väistyy ja nousee aamunkoi, joka pyytää päivään perhosen keveään. Juoksemaan hyvän horisonttiin. Uuteen, joka siirtää pettymyksen ja tuskan ja jakaa ilon ja valon. Siellä ne ovat nytkin. Piiloissaan odottaen. Saapuu päivä, joka piirtää sateenkaaren.....

Vierelläkulkijani, helmi, jonka säihkeestä olen saanut omiin askeliini voimaa niin usein. Ystävä, jonka juuret kiinnittyvät samaan maaperään. Myötäeläjä, jonka katse suuntaa samaiseen taivaanrantaan. Puu, jonka oksistoja tanssittaa samojen tuulten virta. Ihminen, josta kiitän joka päivä. Ja yhä taas. Hän on. Kortti, jonka sujautti minulle on nyt voimakorttini. Tänäkin aamuna sen sanoihin kiinnittyen nostin pienet risaiset purjeeni purttani kuljettamaan. Uuteen päivään, jossa vielä viipyy äidin huoli. Pojan kipu kämmenelläni. Siitä puhallan sitä korkealle pakkastuuliin. Luoksesi lohtuni ja voimani jakaja!

Tuskaa ja kyyneleitä

2012-02-06T20:31:00.000+02:00

Viima kulki yli. Kosketti karusti, varoittamatta.

Tiedän. Vaan nyt en jaksa.Edes pukea sanoiksi, kyyneleet huuhtoneet nekin.

varjoissakin välkkyy valo

2012-02-04T15:02:00.000+02:00

"VArjoihin vaikka se veisi niin kulkisin sen..."laulelee tyttö. Elämän teillä valot ja varjot vuorottelevat. Vaan mikäpä on kulkiessa, kun sisin sykkii ja tuikkii erityistä valonkajastustaan. Kuuntelin eiliseen työpäivään ajaessani radiosta viisaita, ajatusten solmuja avaavia sanoja. On sitten valoisien aikojen avara ilo taikka varjoisien kujien matalat askeleet, varmuus voi olla läsnä. Tietoisuus siitä, että kaikki on hallinnassa, vaikka itseltä narut olisivat umpisolmuilla. Oman ymmärryksen yli käy moni kohdalle asetettu. Sinun käsissäsi langat pysyvät. Tämä valoisa totuus työntää tummia pilviä loitommalle. Ei elämä helppoa ole. Ajattelen tänä valoa kuplivana aamuna, tämä riittää. VAlon ja varjon yhteinen leikki.

Eilen meitä oli iltapäivässä kolme. VAlo helmeili ja leikitteli seuranamme, kurkki varjoistaan. Ystävän pihassa satumainen puu. Vitilumella kuorrutettu koristeomenapuu, joka illan avatessa syliään oli hetkessä täynnä tuikkivaisia pikkuvaloja. Kauniin maiseman helmi! PAlanen satumaata! Oman elämäni valopilkkuja ja helmiä ovat nuo kaksi naistakin. Ystävyyden ihmeitä. Kuulumisissa syttyi ja sammui, tuikki ja tummui. Onni on saada kantaa yhdessä kaikki eteesi. Kuulijalle, joka ei nuku, ei hylkää, ei väsy, ei käännä selkää.

...sillä kun olen heikko, silloin minä olen väkevä. HAuraana voimakas. Tuon totuuden edessä moni pieni ihme kasvaa mittaansa. Kasvun voima pienien silmujen piiloissa kuljettaa meitä uuteen kevääseen. Toisinaan pitää kulkea helposta hankalaan huomatakseen sen juhlan, jota arjessaan saa tanssia. Piiloon taikka pölyn alle huomaamatta hautautuu hyvyys, joka hyväilee jokaista päivää. Äitini kyseli, josko haluaisimme taulun, jonka oli huutokaupustellut. Kuva ei kuulemma ollut kummoinen, tavallinen maisema, mutta kehykset sen ympärillä silmiähivelevät. Hymyilen , vaikken taululle paikkaa tarjonnutkaan. Elämässä on samoin. TAvallisuutta kultareunuksissa. Sen puoleen haluan korottaa ääneni ja huudella haluamisen merkiksi. Tule luo! TArjoan sinulle sijan.

Minä katson valoon.

Nyt asettelen pipon keikkumaan pakkasaskeleitteni tahdissa.

Lumipolku kutsuu.

pst. Oi, pakkanen suukotti poskipäitä ja kotona odotti saunan lempeä lämpö.

Kultareunaisia tuokioita!

Lempeä lauantai

2012-01-28T19:24:00.002+02:00

Leppoisassa lauantaissani on ollut monta tuoksua. Aamussa suloinen liinavaatteiden puhtaus. Viivyin unikuvien jakamassa kiireettömyydessä pitkään. Ojentauduin kohti aamukahvin kutsuvaa aromia. Nuuhkin raikasta lauantai-ilmaa ja sain hymykseni sen jakaman lempeyden. Kätkin punaiset kynttilät laatikon uumeniin ja kutsuin vaaleat, roosat ja vihervät näkösälle. Silmät sulkien tunsin joulutuoksujen tulvan vilkuttavan. VAloisuus kutsuu kevätajatuksia hiljalleen esiin. Pian jo helmikuu heilauttaa kättään! Tyttönen viihtyy keittiössä. Pienemmän palloilusta palatessamme koti otti vastaan tuoreen pullan ja sämpylöiden tuoksuin. Kiitos taitava tyttöseni! Neito, joka hetkessä on vallannut keittiön äitiään taitavammin käsin. Tummuneen illan tuokioihin jakaa tuoksunsa takassa loimuavien liekkien puita kutitteleva lämpö.

VAloisuus heräilee ja tanssii kepein askelin. Uusille tulppaaneille olisi ollut tila, vaan lähikaupan kukkivaiset olivat nuutuneita ja liian väsyneitä. Ehkäpä huomenissa nappaan iloksemme uutukaiset seurakunnasta palatessa! Kukkien kaipuu on istahtanut minuun. Pikkuruisia neilikoitakin hypistelin, mutta valkeiden puuttuessa en punaisille halunnut paikkaa kotoa tarjota. Pupupariskunta sai paikan puusohvan mutkasta. Kaihoavat kevättä kohti. Itse jaksan vielä viipyä talvivalkeuden jakamassa kauneudessa. Eilisiltana saapuilin iltamyöhäisellä pikkuisimman kanssa lastenillasta ja ihastelimme hangen yllä kilvan kimaltavien timanttien tuiketta. Auton valokiila tuntui kuin yllättävän ne karkeloimasta tummenneessa illassa. LAuantain päivässä leikkivät valonsäteet. Kurkistelin niiden liikehdintää huoneissa. Kiitollinen iloni yhtyi niiden kuurupiiloon.

LAuantai antoi paljon.

Vähässään.

Lumiuntuvainen päivä

2012-01-24T20:26:00.002+02:00

Lumiuntuvainen valopäivä kääntymässä päätökseensä. Oppijat tutkivat innoissaan lumihiutaleita luupin alla. Timantteja ja tähtiä näkivät. Aika kiva tähtihetki se oli minullekin, kun taas sain huomata, miten pienestä lasten ilo irtoaa. Ajattelin siinä, että mekin olemme Taivaan Isän suurennuslasin alla kuin arvokkaimpia jalokiviä. Kukin omanlaisemme, mutta äärimmäisen kauniita ja Hänelle tärkeitä. Ainutkertaisia mestariteoksia! Kiirekin kopsotteli kantapäissäni tänään. Kuiskin sille kotiin tullessa, että saa huomisen loikoilla loitompana. Toppahousujen kahina saatteli minut pirteän pakkasillan valkoiselle polulle. Astuin hymy myssyn alla ja höpötin omia tärkeitäni. Jalkojen alla kuului lumihampaiden narsku. Metsätie hämärtyi hiljaiseksi illaksi ympärilleni. Laulelin kulkeissani. Haalea purppura vaihtui taivaanrannan sävyksi. Kirkas pohjantähti kutsui tuhannet tuikkivaiset taivastanssiin kanssaan. Iloni syttyi tuikkimaan kilvan taivasvalojen kanssa!

Pieni kuoroneitonen oli laitellut omia sanoja sanojen tanssiksi. Äiti, kuuntele, minä tein oman laulun. Pieni suolainen kimmeltäväinen löysi paikan silmäkulmastani. Liikutus läikkyi äidin sydämessä. Oli laulellut itsekseen säveletkin sanojen ylle. "Matkaa mä teen, ja mietiskelen, ei aina tarttis kiusata, vois joskus nauttia...", kertosäe jakaa viisaita neuvojaan laulun pienelle pojalle, joka lähti kävelemään ja miettimään maailman suuria asioita, miks toiset vaan kiusaa, vaikka toisesta tuntuu niin pahalta...." Huokaisen ja puen ylpeyteni kannustavaksi kehuksi. Hieno laulu. Ensimmäinen itse tehty. Mistäpä sitä tietää, vaikka vuosi sitten tyttösen kertoma topakka haave täyttyisi. Tuolloin ilmoitti, että tahtoo tehdä levyn. LAulellen. Tuon laululintusen taivaan rajaan katselen ja näen paljon kauniita sävyjä. Ja paljon luottamusta. Vain taivas on rajana.

Tähän kauniiseen lumipäivään syntyi ystävälle tyttö. Pieni lumipäivän keiju. Pieni ihme. Enkeleitä pikkuisen poluille toivon. Voikaa hyvin siellä! Kuljetin uutta pikkuista elämää askeleissani pyynnöin hiljalleen aukeavan tähtitaivaan alla. Äidillensä ja isällensä iloa ja viisautta, onnen aavaa.

Puuterilumi suukotti

2012-01-22T17:42:00.001+02:00

Eilisen lumilauantain pienet hyvät hetket kuljettivat kohti sunnuntain suloisuutta. Sain ystävän vierelleni. Yhdessä avasimme itsemme kertomaan lauluin kiitostamme ja kaipuutamme. Lähelleni laskeutui vahvana ajatus, jonka poimin kotimatkalle mukaan. Hädän hetkellä, taakan alla, kivun kourissa, epätoivon ehtymättöminä tunteina tai pienenkin lohduttomuuden laineilla. Juuri silloin on jaksettava huutaa puoleesi lujan luottamuksen sävelin. Sinä kuulet ja saavut lähelle. Hellin käsin tartut ojennettuun käteen ja rohkaiset. Sinä et sivuuta, et kulje ohi, et kiirehdi. Aikasi ehtymättömyys on vahvuuden lähde. Kämmenkuopan pohjalla kimaltelee sille sataneen lumen sula kirkkaus. Pieni lähde. Tuokio sulattaa sen kämmenlämpöön. Se jättää muistoksi pehmeän suudelman. Sinun kosketuksesi jäljiltä sulan lämpöösi.

Kolme reipasta lähtivät luistelemaan oltuaan kukin tahoillaan jo tuhlaamassa jaksamistaan. Poikanen jalkapalloillen. Tyttönen futsalpalloillen. Neito juosten ensimmäistä sisäkisaansa tänä talvena. Tyytyväisiä saamme olla liikkumisestaan. RAkas ja karvakaveri seuranani astelimme me hiljalleen hämärtyvään horisonttiin. Pehmeä sini maalasi taivaanrantaa hitain keskittynein vedoin. Kuin levitellen eteemme paperia, jolle kirjoittaa sanoiksi tuon hetken jakama hiljainen kauneus. Puuteriaaltojen aava valkeus oli kuin pysähtynyt huokailtavaksemme . PEllon kellervät oraat rasahtelivat piiloissaan askeltemme alla. Lumi lausui runojaan. Lyhyitä, keveitä, kuintalven siipien sipaisuja.

Siinä missä rakkaan kanssa puimme näkemäämme pieniksi ajatuksiksi, viipotti yksi meistä nauttien vapaudesta. Loikki läpi koskemattoman valkoisen. Jänisten ja peurojen lumeen uponneet tuoksujäljet jakoivat onnentunnetta kuonon päähän:) Nyt ulos laskeutunut tummuus peittelee alleen muistoksi kulkeneen kävelyretkemme. Suupieliini piirtyy hymypolku. Poskien omenoissa tuntuu vielä viileys. Onnenlähde. Illan tullen saan tuudittaa tyytyväisyyttä tykönäni. Ehkäpä se kulkee kanssani huomiseen.

Lumilauantai

2012-01-21T19:03:00.003+02:00

Lumilauantain aamulepoon ei ollut tänään lupaa. Herätyskellon vaativa soitto katkaisi unikuvieni lempeän kulun. Uutta ammentamaan oli määrä kulkea osaksi kollegojen rivistöä. Koulutus on se sana, jolla tämä päivä oli otsikoitu allakkani sivulla. Pakollinen sellainen. Minä pikemminkin samaistuin oppijoihin, joilla aloillaan olemiseen tarvitaan energiaa enemmän kuin omasta takaa löytyy. Kun ei millään jaksaisi. Maanantaina muistan ymmärtää enemmän:) Liian paljon on liikaa ellei välillä pääse liikkeelle. Vapaalle naurullekin on löydyttävä sija. Ajatusten vuolaaseen vaihtoon tila. Konkreetisti minuun tarttui vain vatsanseudulle hyvän ruuan ähky. Kiukuttikin pikkuisen.

Kotiin saapuillessa oli tarve ahmia ulkoilman kuulasta kosketusta. Lumimaailman kauneuden kaipuutani sammutin astumalla läpi lumotun maiseman. Taivas raotti värejään. Hiutaleiden sijaan sain monenmonta lumisuukkosta. Oksistot vilkuttivat lumikätösin. Hymysin ympärilleni. Saunan lämmön odotellessa syliinsä, astuin monta lumilauantain askelta, jotka avasivat eteeni menetetyn aamun tilalle hyvää. Raukeus raotti silmiään. Neito leipoo nyt pullaa ja sämpylöitä lohduksi. Kun en jaksanut lupautua kuljettamaan enää iltamyöhäisellä. Iltaansa. Keittiöstä kuuluu siskosten supina ja laulelu. Munakkaankin lupailivat vielä laitaa muhimaan. Tuoksujen tulva tuntuu tarttuvan hymyksi suupieliin.

Omille oksilleni odotan huomisen aamun leppeää sadetta. Lumivalkeaa ja rakkauden koskettamaa. Huoli ja pelko ovat olleet läsnä päivissäni. Hälvenevät hiljalleen. Lähelle löytyy lohtu ja lupaus huolenpidostansa. Siipiensä suojassa on lupa levätä. Tarvitsen huomiseeni lähellesi pääsyä.

Ilta asettui peittelemään päivää päätökseensä. Usva piirtyi pehmeäksi huokaukseksi ja sai haukkomaan henkeä. Tyyneys takertui hihansuuhun ja toiveikkuus takin liepeeseen. Kallistan poskeni kämmenen hyväiltäväksi. Hyväksihän tämä kääntyi. Lumilauantai, jossa ojensin rakkaalle synttärilahjan kuukauden etuajassa. Niin innoissani olin löytämästäni. Löytyy se levollisuuskin. Sunnuntain sanat saakoon sijan sisimmästäni. Hoitakoon osaltansa.

Ei tämä lumilauantai ihan tyhjyyden täyttämä ollutkaan. Täynnä pientä hyvää.

Tyyneenkin tuulee

2012-01-15T13:37:00.004+02:00

MAisemassa lepäävää rauhaa etsiskelen itseeni.Aamusella poimin kuusen oksilta valot. Koristeensa tuo komistus luovutti jo viikko sitten. Tuikkivaisista tahdoimme nauttia pidempään, sillä sähköttömyys piilotti niin monta tunnelmatuokiota. Jokaiseen oksan nipukkaan oli jo kasvanut vaaleanvihervää uutta kasvua. Ihmettelin niiden suloista pehmeyttä ja hymyilin. Miten voivatkaan puut puhutella minua taas. Ilonamme seissyt kuusi jätti jäähyväisensä luvaten jotakin uutta. Luopumisen tuskaan elämässäkin pitäisi lohduksi löytää uuden alun ihme. Eilen pääsin visiitille alokkaani luo. Äidin tunteiden vilkas kirjo kulki kehossani ja kuljetti niin lukuisia ajatuksia lävitseni. Komea poika, jonka sain sulkea lämpimään halaukseen. Olin omastani enemmän kuin ylpeä. Kotiin kuljin liikutus ja kaipaus kerallani. Tänään ne jo kasvattivat uudet versonsa, ilon pehmeät kasvustot.

Ilon sieppaaminen pienestä on keino selviytyä isommistakin esteistä elämässä. Hauraana olen vahva. Tuon ajatuksen turvin seison pystypäin isommankin tuulenvireen alla. Mutta kun ylle leijailee huolen lumihuntu, kasvan pieneksi ja värjöttelen viluissani. Sain kertoa lastenillassa perjantaina Isän huolenpidosta ja rakkaudesta. Suuren aina avoimen sylin lämmöstä ja turvasta. Etuoikeudesta olla Isän lapsi. KAikkialle ulottuvasta ja aina aikansa antavasta suojasta. Levitän omat rohkaisevat sanani eteeni ja nyökkään niiden kertomalle. Tässä ja nyt tarvitsen tuota syliä. Kun yön tummina tunteina kipu kiipesi uusin askelin luo ja vei unikuvat loitommas. Kun aamuauringon kirkkaassa katseessa oli häivähdys harmaata. Kun hento oksistoni vaivoin kantaa taakkaansa. Silloin tiedän. Omin voimin ei tarvitsekaan jaksaa. Tyynessäkin tuulee joskus. Hento väre. Uudenlainen.

Rakas saapuilee kohta poikasen kanssa. Aamutuimaan jo läksivät jalkapallon pariin. Kymppivuotias , joka saunan jälkeen eilisiltana lauleskeli suihkun alla: vasen, vasen, vasen kaks kolme. Lauleli isoveljen kaipuuta omalla tavallaan. Rakas, jonka askeleet alkoivat kulkea kanssani samaan suuntaan tarkalleen 12 vuotta sitten. Poimivat matkalta mukaan isomman tyttösen armaan:)Pian kuuluu alakerran uumenista suloista hihitystä. Rakkauden monet kasvot. Yksi vielä tuolla omassa huoneessaan koulua leikkimässä. Minun rakkauteni riittää jokaiselle. Sinun rakkautesi avulla.

Ulkona kutsuva kauneus. Kohta pihapiirissä monta punaposkista, joita kotatulen lämpö kutsuu vierelleen. Minä viluinen ja tänään pikkuinen.Ympärilläni lumiuntuvainen pehmeys. Ja niin monta rakasta. Lumisuukkosia ja sylihoivaa. Huoli on polku takaisin isommaksi muuttuvan ilon luo.

Uusi ja puhdas

2012-01-09T19:42:00.000+02:00

Uusi lehti arjen kirjassa kääntyi. Raottui kevään valoa kohti kuljettava ovi. Kodin väki kulki ovesta päiviinsä. Minä viikkasin tämän maanantain nurkan hiirenkorvalle ja jäin viipymään tähän. Ihan hetken vielä saa uusi luku osaltani odottaa. Toipilaana käänsin sivun sijaan kylkeä ja vedin peiton tiukemmin ylleni. Nukuin murheita loitommas. Tunsin kelluvani ajattomuuden käsivarsilla. Itkemättömien itkujen ja keljujen kipujen päivässä vetäisin karvalakin pään lämmöksi ja askelsin muutaman tuokion verran ihmettelemään kaatuneiden puunrunkojen rujoutta tutussa maisemassa. Tyyneys myrskyn jäljiltä tuoksui pakkaspirteässä ilmassa. Hymyilin väsyneen hymyni kohti oksistoja, jotka kylpivät kirkkaassa päivänvalossa. Tahdoin koskettaa niiden lumihuntuja.Ja ojentaa omat sormeni sinitaivaan tartuttaviksi. Kättä päälle, sanotaan. Tästä alkaa hyvä matka kevääseen.

Tyhjyyteen on hyvä alkaa rakentaa uutta. Puhdas paperi ottaa vastaan uusia sanoja kertomaan jotakin, minkä kukin kokee oman kokemusmaailmansa kautta. Olen pohtinut sanoja. Yksinäisiä pieniä kiteitä valkeassa aavassa. Keveitä kaikuja, joiden sointi heijastuu sielun peiliin. Haluaisin oppia astumaan eteenpäin kuin jokainen askel olisi se ensimmäinen. Haparoiva ja ainutkertainen. Elämä on lahjaksi annettu. Täytän omaani harkiten. Eilisestä jäin pohtimaan aikaa. Jokaisella meillä sitä on yhtä paljon. Kukaan meistä ei voi sitä tallettaa kasvamaan korkoa. Se on katoavaa, käsistämme lipuvaa. HAluan käyttää omani oikein. HArkiten ainakin, ellei taiten.Yksin se ei onnistu, mutta kanssasi kulkien.

Potkaisen arkeni vauhtiin vahvistuttuani. Ihan pian. Monta suuntaa on edessä, takana muistoiksi puetut. Saunan lämmössä sulattelin ajatusten pakkasta. Odotettu lumivalkeus saapui ja kirkasti horisontin. Saapuu se selkeys luoksenikin. Kiitoksen kanssa kuljen huomisen luo.

Sanojen soljuntaa

2012-01-08T18:03:00.001+02:00

Mursin leivän. Join viinin. Avasin sydämeni kertomaan kiitokseni. TAlletin monta vahvaa sanaa, joissa on arkeni virta. Voima, jolla askel kuljettaa eteenpäin aloittamaan uutta. Valo, joka kajastuu tummuvien tuntien tuokiokuviin. Tänään katselin valkeaksi pukeutunutta maisemaa. Sen herkkiä pieniä ihmeitä, joiden kanssa yhdessä olen huurteisen haurauden koskettama. Sanat soittavat lempeää melodiaa. Se soi ja soi. Kuin pieni valkeapukuinen balettityttö soittorasian kannessa, pyörii kaunis ajatus sisimmässä. Saat saapua säröinesi. HAavoinesi, arpinesi. VAillinaisuutesi on vahvuutesi. Nimeltä olet kutsuttu. Kuuntelin vanhan heikoksi kasvaneen lujan luottamuksen pyyntöä. Jaa ajastasi pieni hetki. Se ei vie, se antaa. Astun askeleen verran lähemmäs nähdäkseni kuvasi kaltaisuudesta välähdyksen. Hämärtyvän illan horisontissa siintää puhdas lumi.

Koen tänään jotakin, joka ei hahmotu sanojen virraksi. Kuin itkemättömät kyyneleet tai sytyttämätön lyhty. Pysähtynyt ottamaan vastaan herkän kosketuksen. Kuulen laulamattoman laulun kaiun kaukaa jostakin. Pumpulinen pehmeys hyväilee hellin sormin. Tältäkö voisi tuntua juuri ennen ensimmäisten sanojen sukeltamista lapsen suusta? Näinkö virittyy säveltäjän sormista uusi laulu? Piirtyykö kuva kankalle tämänkaltaisen herkkyyden kautta? En osaa sanoa mitään ja silti luen itsestäni kuin uuden kirjan ensilukua. "Astu sinne, mistä kuulet kutsun." Sitäkö tämä on? Sielu säröilee kuin kuuran kosketus ikkunaruudun pinnassa. Pitsi piirtyy sen ruutuun. Siinäkin siintää puhtaus.

Jotakin aivan uutta puhkeaa kukkaan. KAntaakseen hedelmää. Odotan. Monenlaisin tuntein kulki tämä päivä. Aamuun valkeaan astuin väsynein jaloin. Iloksi puhjennut hetki lähelläsi vahvisti askeleita. KAipaus katsoessani huomenna armeijaan lähtevää, jolle halauksessani jaoin rakkautta, ylpeyttäkin. Tyytyväisyys tuon seesteisen nuoreni elämän käänteistä. Pienestä heikosta niin vahvaksi asti jo elänyt. Minusta irtaantunut. Uuden edessä kohti kevättä kuljen luottavaisin mielin. Ystävän ikävä kurkistaa kulman takaa. Muistan erityisin pyynnöin. Voi, miten tunnen sinun puhuvan.

Löysin taannoin kirpputorilta pienen kirjasen. MAija Paavilaisen "Kukkia". Poimin tähän hetkeeni sieltä kaksi ajatelmaa:

USKALLANKO AVAUTUA HYVYYDEN VASTAANOTTAMISEEN?

TULEVAISUUDEN KUKASSA ON NUPPUJA HUOMISEEN.

Hiutaleena lämmössäsi

2012-01-06T14:52:00.001+02:00

Tuokioita vilahtaa ohitseni. Silmä jaksaa poimia pientä kauneutta. Annan joutilaisuudelle luvan asettua itseeni. Hengitän sisään levollisuutta ja puhallan ulos hiljalleen puhdistuneita ja seestyneitä aatoksia. Eilisessä kuljin rakkaan kainaloisena unten päiväkuviin. Lepäsin kuin pikkulintu kevätpesässään. Voimistuen. Illan vietimme meille niin tärkeiksi ja läheisiksi tulleiden ystävien luona. Sydänlämpöisyys tulvi jo ovella kohti. Lauloimme vielä viimeiset joululaulut, joiden sointi levittyi käsivarsiksi ympärillemme. Kun iältään kaksi kovin erilaista Jumalan omaa soittaa ja laulaa, on etäisyys Jumalan syliin kovin pieni. Ilta tuuditti ja hoiti. Kuin Isä lastaan.

Tartun ajatukseen, joka nousi ainutlaatuisen ystävämme sanoista. Olemme tärkeitä. Ja rakkaita. Ei Hän salli mitään taakaksemme turhaan. Kaikelle löytyy selitys. Kun aika on, sen huomaamme. Luottamukseni lujittuu ja kiitoskyynel kostuttaa katseen. Tarvitsen nyt ajan tuulettaa itselleni tilaa arkeen. Vielä olen liian hento lennähtämään sen virtaan. Väsynyt ja myrskyn riepottama.

Ojennan itseni hiljaa kohti uutta. Unohtamatta ainuttakaan pientä tuokiota jo kuljetusta. Kuuntelen talvituulen kuljettamaa viestiä. Lennä, luota, lujitu! Tämä aamu aukeni lumipuhtoisena. Tänään riisun kodin joulun laatikoihin. Haikeana hieman, niin vähään jäi joulukotoilu sähköttömyydessämme. Tilalle saa asettua valkoinen talventuntu. Se kertoo puhtaudesta ja luottamuksesta.

Matka lähellesi on kuin astumatta jäänyt askel. Olet kiinni minussa. Sylisi lämpö sulattaa. Kuin olisin hiutale , jonka ihon kosketus imee liki itseään. Jokaisen hennon hiutaleen oma kauneus säteilee kirkkaimmin juuri hetkessä ennen sulamistaan. Pellon ylle levittynyt ohut valkoinen peite on kuin hiutaleiden päiväuni. Pehmeän valkoinen .

Tutun laulun sanoin saan asua kädelläsi. Sulkeudun suojeluusi. Huomaan nyt vuoden vaihtuneen.

pst. Riihipirtin päiväys on juuttunut eiliseen..Tänään on lauantai 7.1.

VAloa!

2012-01-04T12:14:00.001+02:00

Aamusade jäi viipymään luoksemme pisaroineen ja pyyhki pois maahan asettuneen valkeuden. Silti valo jakaa säteitään tähän hetkeen. Me saamme vihdoin nauttia oman kodin valoisasta ja lämpimästä sylistä. Väliaikaisjärjestelyin saimme sähkön tupaan. Ilo pisaroi. Tämä loma sai erityisen paikan ja aseman muistoissamme. Ehkäpä joskus jaksan jo nauraa koko sähköttömyyden mukanaan tuomalle selviytymisseikkailulle.

Kynttilöiden suurkulutus saa päättyä. Joulukuusen sähköisten tuikkivien lumossa haluan viettää vielä aikaani. Oksilla pyörähtelevät punaiset huopasydämet muistuttavat ystävistä, jotka kantoivat kanssamme vaikeita hetkiä ja kutsuivat lähelleen. Valkoiset huopapallot ovat kuin kämmenelle hiljaa leijailleet lumihiutaleet myrskyn jälkeen. Kuiskivat tyyneydestä. Korkealla latvuksessa tähti lupaa ikuisen rakkauden turvaa. Jokainen kynttilä antaa valon, joka tuikkii pimeässäkin. Lasienkelten joukko laulaa lohtua. Pienet valkoiset siivet kynttilöiden tyvessä muistuttavat suurista siivistä su ojanamme.

Poikanen istuu keittiön ikkunan ääressä ja raportoi tuulen suunnasta ja voimakkuudesta. Pisaroista ja kaikkoavasta lumesta. Kertoo puiden latvusten liikkeistä, irtoilevista oksista. Suhtautuminen säähän on nyt erilainen kuin ennen. Ymmärrys siitä, miten hauraita olemme, saa olemaan varuillaan. En halua , että alkavat pelätä. Mutta luonnon kunnioittaminen on hyväksi. Huomaan yhden omassa sängyssä nukutun yön vahvistaneen minua fyysisesti, mutta tunnen henkisen heikkouden asettuvan kaihoisana tunteena sisimpääni. TAitaa olla helpotuksen huokaus. Tänään käperryn pieneksi keräksi sohvan mutkaan ja ihmettelen lamppujen loistetta.

Arki asettuu raiteilleen ja jatkaa kulkuaan verkkaisesti. Kuin koetellen, kestääkö maa. Isommalla tyttösellä on syntymäpäivä. Viisitoistavuotiaan elämä on mielestään lopullinen hyppy pois lapsen kengistä. On juuri lähdössä lenkille. Vesisateen läpi. Elämän sateissa toivon osallensa hyvän kosketusta. Ja lapsensielun säilymistä. Niin tyynellä kuin myrskysäällä.

SAnaton

2012-01-02T13:43:00.001+02:00

Uusi puhtoinen lumi tanssii kevein askelin alas ja peittelee maata viittansa alle. Laulaaa lumisen tuutulaulun, lohduttaa. Kätkee pian kaatuneet puut ja hajallaan olevat oksistot. Kuin jotakin uutta alkaisi juuri nyt. Oma katseeni uuteen vuoteen ei kääntynyt näkemään uusia mahdollisuuksia tai muistellut suloisina haikuina menneen hyvän vuoden tapahtumia. Olen edelleen kiinni tiukin puristavin ja kohmeisin sormin tässä hetkessä. Yritän avata ymmärrystäni. Koetan jaksaa sinnitellä hymy kasvojen väsymyksestä painuneissa uurteissa.Taas yksi toiveikas päivä. Uusi mahdollisuus, pimeiden ja viluisten vuorokausien nauhassa jo kahdeksas uusi aamu. Kynttilän liekkien leikki tuntuu uupuneen kanssani. Takkatuli kuiskii kannustaen jaksamaan. KAulaliina kietoo kipeän kurkun syleilyynsä.

Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö. Katso, minä teen uutta; nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa? Niin, minä teen tien korpeen, virrat erämaahan. Jes.43:18-19

Olemme kulkeneet uusissa maisemissa. Pysähtyneet huomaamaan, miten pieniä ja heikkoja olemme. Kuin tyyntyneen meren rantamilla hauraat heinät, seisomme silti pystypäin ja kestäen. Kaiken yllä on suurin turvamme. Ei se riipu kiinni sähkötolppien pidikkeissä tai jaa lämpöään pitkin johtoviidakoita. Se on uusi puhdas alku jokaiseen sarastavaan aamuun. Huolenpito, joka ei kaadu myrskytuulien riepotuksessa. Se on Jumalan valtava rakkaus. Lomamme oli käsikirjoitettu erilaiseksi kuin arvelimme. En kiitäkään oman kodin kauniista joulusylistä, vaan lausun kiitollisuuteni lukuisista ystävien avuntarjouksista. Kohotan kiitoskatseeni korkeammalle kuin korkeinkaan honka. Joulua en riisu vielä. TAhdon tehdä sen kuusen kynttilöiden jakaessa edes pienen hetken tunnelmaansa.Sinä, joka teet tiet korpeen, jaat virrat erämaahan, sinä olet valoni tässä alati jatkuvassa piemeydessä. Oman kodin valoa odotellessa, vietämme tänään tuokion ystävien luona. Sydänlämpö vie mennessään vilunväreet. Uusien ovien avautumisellekin on aikansa vielä...

Juhlan jälkeen evakkoon

2011-12-28T12:17:00.001+02:00

Tänään pakkaamme tavarat ja kuljemme selviytymisseikkailuun. Koti kylmeni sähköttömyyden sylissä. Vielä viime yön nukuimme toinen toistemme vierellä takkatulen jakaessa lämpöä villasukkavarpaisiin. Nyt pitää lähteä. Myrsky kaatoi puita ja katkoi sähkötolppia. Pihapiirissä vallitsee vaara. Minä ihmettelen pienuuttamme. Kiitän Taivaan Isää siitä, että kukaan ei loukannut. Vain lomasuunnitelmamme saivat haavan. Nyt avaan silmäni näkemään hyvyyden tämän kamaluuden keskellä. Hyräilen ystävän lähettämiä sanoja: Kansa, joka pimeydessä vaeltaa....

Hiljenee tienoo...

2011-12-21T17:36:00.001+02:00

Sain tänään oppijoitteni kanssa joulukirkon penkissä istuessani lämpöisen joulun kosketuksen. Kuin enkelin siiven hellä sipaisu sisimpään. Lasten laulu täytti kirkon. Minun suuni hymyili kuin kävelymatkaamme aamuhämärässä valaissut kuunsirppi.Vierelläni istui pieni vilkas poika. Isä meidän- rukouksen ajan olivat omat sormeni pojan sormien lomassa. Päänsä painoi välillä tiukasti syliini. RAuhoittui siinä kuuntelemaan tutun papin kauniita sanoja. Kuiskimamme keskustelu piirtyi mieleeni ja saa erityisen sijan. VAin lapsiko osaa avata sydämensä ovia auki niin ? Kurkista seimen äärelle, jos tahdot kuiskimaamme kurkistaa tarkemmin:)

Kevyt valkoinen huntu leijaili tähän päivään. PApin puheessa kuusen kynttilät tuikkivat muistuttamaan meitä siitä valosta, jonka seimen lapsi tullessaan toi. Riihipirtin sydämissä loistaa jo joulun valo. Koti on pukeutunut juhla-asuunsa. TAkassa loimuaa lempeä tuli. RAkas pelaa poikasen kanssa shakkia. Huomenna lakkaa arjen aherrus. Riihipirtti hiljenee jouluun.

Tunteiden tulvaa...

2011-12-16T19:28:00.001+02:00

Valkean harson kaipuu kutittelee leuan alla. Aamulla oppijoiden kanssa astuimme aamun tummuudessa lyhdyn valaistessa kulkuamme joulupolulle. Lumettomalle. Yläkoulun lapset toivottivat meitä tervetulleiksi joulusadun juoneen. Rauha laskeutui metsän uumeniin kaikkien eläinten ja ihmisten keskelle. Lapsista oli hauska sattuma, että kertomuksen tyttö kantoi samaa nimeä kuin opettaja:) Hiippailimme koulun metsäisessä maastossa kuin tonttusten pieni joukko. Sitten jo pian aurinko pilkahteli pilvien raosta, kun aamutaivas antoi kättä päivälle. Vaan maa on musta. Lumihuntu pysyy piilossaan. Annan sydämelle laskeutuneen jouluntunnun valaista mieltä. Joulun ihmeen äärellä loistaa kirkkaus, vaikka ympärillä viipyisi tummuuden kosketus.

Tässä päivässäni on ollut tilaa usealle tunteelle. Rauhaton oppija sulkeutui syliini tiukasti ja koin tyyntä ymmärrystä. Lasten laulu läikäytteli ilon laineita. Huoli tärkeästä ihmisestä kääntyi helpotukseksi hyvien uutisten kantautuessa vierelle. Kaipuu nosti päätään, eilen jo istahti ihan lähelleni. Tarttui kädestäni pitkin tätä päivää. Kuiski posken juurella olemassaolostaan. Lohduttikin oman pojan sanoina. Pelollekin löytyi paikkansa. Odottamatta ystävän sanat juuri oikeaan hetkeen pyyhkivät pelolta terän. Laskeutui levollisuus mielen sopukkaan ja saatteli sittenkin siunattuun hetkeen. Jakoi turvaisan mielen ja tyytyväisyyden. Kiire kurkisteli kulmien takana. Huhuilee tuolla jossain lähettyvillä nytkin. Herkistynyt äidinsydän laulaa melodiaansa pienimmän tytön tanssiessa imurivalssia auttamisen halussaan. On hellyyttävää saada apu pyytämättä. Itsekkyyskin askelsi kylkeen kiinni. Kaiken keskellä lupauduin kävelylle ystävän kanssa, vaikka muutakin tummuvan illan touhua olisi. Tunnekirjoni ylle kääräisen sen kaipaamani valkeuden. Sen loisteen, joka silmiini syttyy seimen lapsen täyttäessä aatoksiani. Vaikka tummuus istuu maisemassa. VAikka tunteiden tuulet puhaltelevat eri suuntiin. Silti se tärkein on levollinen valo. Luen sen seimen lapsen kasvoilta.

Kodin jouluisia puuhia on jonossa. Lapset odottavat piparikirkon rakentamista. Itse etsin sopivaa hetkeä lahjojen käärintään. Kamppailevat pienimmät mietteittensä kanssa. Uskoako vai ei? Tyttönen toimittaa tärkeänä oikeaa joulun sanomaa. Ja lapsen usko sen takana on vankkumaton. Sädehtii taivaallista tähtiloistetta koko vartensa mitalla. Vaan onko se joulupukki sittenkin vain satua? Toisaalta tonttuset olivat vieneet kirjeen saunan lauteilta? Mutta veljen kätkemä viipyi kolossaan. Ihmetteli sitä ääneen ja hymysi tyytyväisyyttä, kun kätkö sittemmin tyhjeni. En henno paljastaa karua todellisuutta. Vaalikoon vielä tuota sadun maailman jakamaa. Ehtiihän tätä aikuisten elämän toisinaan raadollistakin todellisuutta vielä ihan kyllin. Voisipa raapaista kaiken pahan pois elämän päivien kyljistä. Siihen en kykene. Eivät riitä viisaus ei voima. Mutta voin ojentaa avaimet luottamukseen. Totuuteen. RAkkauteen. Luota lapseni, luota! Olet rakas paikallasi paitsi meille tässä lähelläsi, myös elämäsi antajalle. Aina.

Pikkuisella tyttösellä on tuntosarvet. Niiden herkkyyden edessä niin usein saan kyynelvanat poskieni nukkaan. Tänään ei ole sanoillaan paijannut, mutta teoillaan sitäkin enemmän. On ollut niin hiljaa valtavan viisas. Poikanen esitteli ylpeänä koulussa tekemäänsä puista kassakaappia. Isompi tyttö jakoi kanssani rinnakkain tuokion, josta kuljimme huokaisten. Samaan suuntaan. Isoimman halauksen lämpö on kannatellut haikeuttani. JA sitten vielä rakas. Jaksaa rakastaa ja ymmärtää. Olen onnekas.

Kulhojen tuomaa

2011-12-10T19:24:00.001+02:00

Tänään palanen tästä kosketusten ulottumattomissa olevasta maailmasta täällä hipaisi poskeani, hymyili ja tuli lämpimänä tapaamisena lähelle. Tapasin Vihreän talon herttaisen emännän Turun suurtorilla Wanhan ajan joulumarkkinoilla. Samalla täyttyi pieni pitkään taskuni pohjalla kulkenut haave. Uutukaiset kulhot pääsevät käyttöömme ensi kertaa aattoaamun puurohetkessä kotatulen tunnelmallisessa lämmössä. Nämä ovat ihanat! Silittelen niiden kiiltävää pintaa ja ajattelen saven muovautumista taitavissa käsissä. Meitä jokaista on siunattu jollakin lahjalla. Jokainen osaa jotakin erityistä. Joku pukee sanoillaan lämmön toisen ylle. Toinen saa käsillään aikaan pieniä ihmeitä. Kuka laulaa, kuka soittaa. Taivaan Isän muovaamina olemme uniikkeja jokaikinen! Sateen ropsottelu ei haitannut lauantaiaskeleitani. Hyräillen matkasin tämän suloisen savenvalajan kojulta kohti keltaista autoani paperikassiani tarkkaan varjellen. Hyvillä mielin ympärilleni hymyten.

Sydämessä hypähti hyväolo. Tuntui mukavalta vaihtaa muutama sana ja nyökytellen todeta, että moni seikka yhdisti. Katsoin valoon, joka paistaa silmistä silloin, kun sydämen usko kulkee samanlaisessa maaperässä. Puurokupposten lisäksi sujahti ostoskassin paperikääreisiin soma kynttilänpidike. Se syttyi jo illan tummuuteen pieni valkoinen kynttilä sylissään. Sen valossa lähetän matkaan jouluajatukseni tekijänsä luo. Olen huisin onnellinen tämänpäiväisestä.

Pienissä haaveissa itää siemen, joka kasvaa sisimmän kukkaseksi. Niin monesti pienuudessa lepää äärettömyys. Vähässä on enemmän kuin ymmärtääkään! Joulun lähestyminen pysähdyttää mietteeni. Tahtominen ja haaliminen, ahmiminen, paljouden paljous ja kiireen kanssa kilvan kulku. Miten liian monelta unohtuu ja hautautuu pienen tallin vaatimattomuudessa lepäävä lapsi. Olkien yli tallotaan ja tähden loisteen sijaan ahneus sokaisee silmät. Ei nähdä kaunista vehreää metsää puiden takana. Taivas ei laskeudu lähelle. Se vetäytyy katseen ulottumattomiin. Surullista. Kuin saviastia, joka saa kylkeensä särön, on hauras ja vaatii pehmeämmän kosketuksen säilyäkseen, olemme me pienet ihmisetkin. Särkyneenä vahvistumme sen rakkauden kosketuksessa, jolle haavoittuneena löytyy tila viereltämme. Surun puristaessa aistimme lämmön läheisyyden herkemmin. Haurautemme kasvaa vahvuudeksemme. Nyt pieni hymyni kuiskii joulun salaisuuksia suojakseni.

Tämä päivä kuljetti hellin ottein. Kantoi ja jakoi. Tuuditti kuin sylilasta silmiin katsoen. Huomiseen syttyy kolmas kynttilä. Kolmeen suuntaan huominen kuljettaa näitä rakkaita vierelläni. Minä saan isomman tyttösen seurakseni Isän kasvojen eteen , ammentamaan rakkauttaan, kiittämään ja laulaen ylistämään. Poikanen palloilee tahollaan ja pienempi neitonen kulkee omaan suuntaansa pelaamaan hänkin. Kolmas askel kuljettaa meidät kaikki isoäidin luo pöydän ääreen. Lämpöisiä tuokioita lupaa huominenkin.

Niin paljon ihmeteltävää vielä

2011-12-05T21:33:00.001+02:00

Aika otti ison harppauksen. Vai hiipikö sittenkin huomaamatta eteenpäin? Niin tai näin, minä olen kuljettanut tyytyväisyyttä lähelläni. Olen tullut sinuiksi harmaudenkin kanssa jo. Sen ,joka lepää aamumaisemassa ja kuljettaa käsikkäin päivää kunnes tummuu yönmustaksi hiljaisuudeksi. Harmaa, joka pehmeästi kutsuen ojentaa käsivarsiaan ja huhuilee lumivaippansa perään. Sen, joka vuosi sitten lepäsi jo paksuna pihapiirissämme. Tyttönen kaipaa valkoista hahtuvasadetta. Kyselee josko edes jouluksi se saapuisi. Niinpä. Olisihan tunnelma toisenlainen. Ulkoisesti. Sisimmässäni ja tyttösenkin, uskon, on jo kaikki valmista joulun tulla. Siellä loistaa valkeus yöntummina tuokioinakin. Huolenpitonsa sylissä.

Metsä jakaa aarteitaan anteliaasti. Tuntuu lauleskelevan vapaana vailla valkeaa taakkaa. Pikkuinen kuusi muutti lipaston kulmalle. Oppijoistani pieni poikanen seisoi viikko sitten naulakolla kuusen kanssa. Oli sen itse hakenut ja luokkaan iloksemme kantanut. Yhtä suloinen kuin tämä omamme. Joulukuvaelman paimenille poimin huomenna metsästä sauvat. Sellaiset sopivan rouheaksi kuivuneet, aikansa palvelleet. Saatanpa poimia samalla risuja tähtien tekoa varten. Näin niitä täällä ja ihastuin. Tähtönen taivahan, osoita tie, vie meidät perille, missä se lie. Huomenna matkaamme ensimmäiseen jouluun.

Miten Suomi voi täyttää 94 vuotta, jos on vuosi 2011?, kysyy pieni oppija silmät suurempana kuin vanhat markan kolikot. Ymmärrän taas, miten pieniin sydämiin asettuu hiljalleen uutta. Juuri ratsasti riemuhuutojen saattelemana kun ensimmäinen kynttilä syttyi. Sitten valmistaudutaan syntymäänsä. Ja siitä jos on niin kauan, miten voisikaan ymmärtää oman maan kaarta. Hymyilen ja ajatuksissani suljen syliini heistä jokaisen. Tänään ilahduttivat paimenina nuotion äärellä värjötellen. Toiset enkeljoukkona ilosanomaa julistaen. LApsina sieltä kahden tuhannen vuoden takaa levittivät lehviään. Seimen juurelle. PAljon ihmeteltävää pienille ihmistaimille. Ystävän pikkuinen täytti tänään kolmannen vuotensa. Ajakaa varovasti kertoo, kun luotaan lähdemme. Voiko se Jumala tipahtaa alas taivaastaan, oli hetki sitten miettinyt tähtitaivasta ihastellessaan. Niin paljon ihmeteltävää. Minullakin vielä. Lapsenasi. Kuin pieniä keveitä suukkoja sinä kuitenkin jaksat jakaa. Sammalmättäitä, tähdenlentoja, tuulen kosketusta, lapsen raikuvaa naurua. RAkkautta.

Oppijoiltani opittua

2011-11-30T20:41:00.001+02:00

Tiistaissani kiireisin sormin solmin oppijoitteni suloisiin lankaenkeleihin ripustusnarujen solmuja. Vierelleni seisahtaa tyttö äänessään päättäväisyyttä. "Tule katsomaan!", pyytää toistamiseen jo. Aikuisen ajatuksin hymyilen, etten juuri nyt millään. Toisella kertaa sitten. Vaan tyttönen oli onnekseni päättänyt toisin. "Mitä haluat minulle näyttää?", kysyn viimein. Vastauksensa ei ollut vähäinen. "Taivaan", huokaisee. Jos lapsi tahtoo näyttää taivaan, saa kaikki muu jäädä. Koko joukkoni voimin siinä vietimme eteisen ikkunasta kurkistellen tuota aamuihmettä. Kiire ja solmut saivat odottaa. Voi taivas, huokaisen itselleni. VAaleanpunaisen ja purppuran siveltimen jäljiltä taivaanrannassa hohti jotakin ainutkertaisen kaunista. Kiitän tyttöstä. Ja muistan taas, miten seisahtamalla löytää pieniä ihmeitä. Kunpa jaksaisin ja muistaisin aina katsella lapsen silmin. Lapsen kanssa. Niinhän taivaallinen Isämmekin jaksaa. Ihmetellä vierellämme kuunnellen ja opastaen. Kiireettä.

Viikossani olen saanut poimia helmiä, kulkea läpi tähtituokioita. Monta pienten käsien halausta lämmökseni. Monta omieni onnentoivotusta ilokseni. Tyttösen kortissa sanoissaan suuri lapsenrakkaus osakseni. Oli helppo vanheta vuoden verran. Huomaamatta. KAtselen tummunutta iltataivasta ja huomaan kaipaavani valkeutta.

Aamuhämärässä luokassa sytytän valkeuden. Kotona illan tummuudessa kynttilät tuikkivat runsaslukuisina. Pienistä kuljetuista tuokioista on riittänyt valoa pyyhkimään pois harmaata. Niiden voimin, hiutaleiden hentoa leikkiä talvitaivasta vasten odotellessa askellan arkeani eteenpäin kohti lähestyvää juhlaa.

Valon lumoissa

2011-11-26T15:59:00.001+02:00

Valo asettui taivaankanteen heti aamun avatessa tätä päivää eteemme. Pitkin viikkoa vierellä viihtynyt harmaus ja sade kulkivat hetkeksi pois ja veivät mukanaan kipuakin loitommas luotani. Olin saanut päivieni kulkuun sisäisen valon tuikkivia tähtiä. Oppijoitteni joukko on lumonnut minut! Ovat yhdessätekemisen ja innostuksen taitajia. Nappaavat ison ilon pikkuisesta ja tartuttavat sen minuun. Niin useana iltapäivänä olen istunut pöytäni takana sylissäni ilo ja ihmetys. Isä ja isoin omani istuivat torstaita kodassa kanssamme. Sisimmän lämpö levitti kätensä minua kohti. Kutsui esiin tunteita, joiden voimalla kipeätkin askeleet ovat keveitä. Nuotioliekkien vaimea laulu soi pelkkää hyvää. Lupasi ja helli. Posti pudotti enkelikuvan luokseni toivottamaan adventin valoa. Kiitos Hanne! Ja tämän lauantain valo kaappasi syliinsä kokonaan! Päiväni ovat saaneet kylpeä hyvässä. Nyt tunnen piparintuoksun ja kuulen siskosten yhteisen naurun keittiöstä.

Huomiseen aamuun luvattu sade ei haittaa. Saan istahtaa kuulemaan tyttösen kuoron säveliä ensimmäisen adventin tuokioon. Saan laulaa Hoosiannaa. Saan levähtää valon sanomassa. Vaikka tuuli tuivertaisi ja sade piiskaisi, loistaa lähelläni valo. Sen hiljaisessa kajossa haluan kulkea kaikissa päivissäni. Terassin nurkkaan rakkaan tänään kantama adventtikuusi seisoo tummuvassa illassa vielä valojaan odottaen. Minäkin odotan. Otan huomisen vastaan ja annan sen asettua täyttämään tilaa suuren juhlan odotuksessa.

Lumen lumo viipyy. Minä seuraan juhla-asuun hiljaa pukeutuvan kodin tunnelmaa. Maisemasta puuttuva valkeus löytyy ajatusteni virrasta. Se sädehtii kynttilöiden hiljaisissa liekkien leikeissä. Sen aistii sydämelle laskettujen lauseiden lämmöstä. Se on tässä ja nyt. Niin monessa pienessä.

Nyt käy kipeää

2011-11-22T19:00:00.001+02:00

Pienenin heikon hauraaksi eteesi. Asetuin ihmetykseeni, kun kipu kasvatti itselleen pienet siivet. Levoton mieleni on tänään kuin perhosen hermostunut lento. Ilo hetkeksi kaikonnut, riemu kokonaan kuihtunut. Sisälleni tämä on rakennettu ennenkin. Kipu, joka vie ajatuksilta terän ja uuvuttaa mielen. Kuiskii pitkin yön hiljaisia tuokioita. Huokaisen huoleni suuntaasi. Se on tutuksi turvakseni muovautunut. Monasti olen tukeutunut ja yhä vain sitä tarvitsen.

Päiväni jälkeen kotiin tullessa tahdoin olla läsnä omilleni. Pienin esitteli innoissaan kirjoittamaansa tarinaa. KAinaloisena rakkaalle loikoili kuuntelemassa aikaansaamaansa. TAitava pieni ja kovin urhea. Tänään vahvempi ja varmempi kuin äitinsä. Kuuntelin puuhiansa huoneessaan ja suljettujen silmieni takaa tartun sanoihinsa: "Äiti, minusta on kiva kun olet siinä!" Läsnäolon lämpö kietoo käsivartensa ympärille. Oman pienuuteni jätän suurempien käsien kannatteluun. Tänään tarvitsen sitä lujaa luottamusta niiden suojasta. Sisin muistuttaa: heikkona olet väkevin. Kun taivun marrastuulen harmaassa otteessa, ymmärrän. Sinä tiedät minua paremmin. Siksi kiitän tästä kipeästä sylissäni. Tuuditan sen turvakseni. Silmiin pyrkivä kyynel olkoon helmi. Kivulla hiottu.

Itku kuiskii lähelläni. Kutsuu itsensä luo. Kovasti kaikellani koitan kohottaa katsetta korkeammalle. Särkynyt eheytyy, kun aika on. Tänään tämä oli osalleni tarkoitettu. Säröille saakka on kulku ollut ennenkin. Puhuttelee tuokion ja väistyy jättäen jälkeensä uutta hyvää. Sydämen ymmärrystä. Silti pyydän: kosketa pian. Kulje lävitseni lämmittäen, sulattaen. Minun routani jää.

Uusi aloitus aamulle

2011-11-20T17:15:00.001+02:00

Kuurasunnuntai avautui valkeudessaan. Kuin raajojaan nautinnollisesti kohti aurinkotaivasta venytellen. Maisemassa lepäsi tyyni hiljaisuus. Se ehti tarttua kädestäni kiinni ja vetäistä mukaan aamutanssiin kanssaan. Hetkessä oli koskettavaa lumoa. Hauraan kaunis talventulolta tuoksuva tuokioni kuitenkin särkyi. Tyttö juoksee sisälle ja kertoo, että "se karkasi!!", läpi valkean peltomaiseman näkymättöniin saakka. Rakas töissä. Niinpä meitä juoksi lapset ja minä eri suuntiin kohti tyhjää aamua koiraa etsien. Flunssa kainalossani huhuilin kunnes ääntä ei enää lähtenyt. Olin väsynyt ja hiukan peloissani. Tein sen, mikä tuntui ainoalta oikealta. Huokaisin sormet sormien lomassa: auta!

Kului loputtomalta tuntuva tunti ja melkein toinen. Poika huhuili ovesta vielä toiveikkaana. JA siinäpä tuo sitten oli. Häntä ilosta heiluen, silmissä tuttu katse, vatsanseutu pellon ojien pohjamudassa. En uskalla edes tuumailla, mitä jos ja ellei. Tulit takaisin. Siitä kiitän ja huokaisen.

Aloitin aamuni uudelleen. Seisahdin ja muistin, miten eilisessä hetkien vana oli ollut liian kiireinen. Tämä päivä kääntyisi vielä. Hyväksi hiljaisten hetkien nauhaksi. Kuljin uusin askelin samassa maisemassa. Tutussa ja tänään silti erilaiseksi valkaistuneessa. Poimin pieniä ihmeitä ilokseni. Hämmästellen ja ihmetellen kulutin aikaani ja hymysin. Hengitin talven valoa ja huumaavaa raikkautta. Helpotus vierelläni.

Väkisinkin ajatukseni karkasivat näkemään. Miten jokin arkinen, tavallinen ja melkeinpä mitätön voi hohtaa ainutkertaisen kauniina! Kuurasiveltimen maalaamana kaikki pysähdytti äärelleen. Niin meissä ihmisissäkin käy. Kun antaudumme Luojan siveltimen kosketettaviksi. Pienuutemme kasvaa ja riitämme enempään kuin ikinä. Ihmeiksi asti toinen toisillemme.

LApset saivat hyvillä mielin kulkea tuttuun majanrakennuspaikkaansa. Olivat säikähtäneet kanssani. Lemmikin paluun riemu rinnassaan tarpoivat taas leikkeihinsä. Löysivät metsänreunalta vanhan penkin. Jonkun sinne hylkäämän. Kantoivat sen äidille talteen odottamaan talvisia asetelmia syliinsä. Tässä päivässä odotti niin monta tunnetta. Nyt on hyvä hiljetä hyräilemään....joka päivä, joka hetki....Ja odottaa, mitä huomisella on annettavanaan.

Kuuran kuljettamia ajatuksia. Tänään.

2011-11-17T18:04:00.001+02:00

Eilisessäni sain ihmetellä sydämeltä nousevaa valon kajoa. Aamun automatkaani laskeutui vahva tunne. Kuin kutsu avaamaan sydämen ovet. Niin vahvasti tunsin sen. Muistin erästä, joka siinä hetkessä tuntui niin sydämelläni läikähtävän. Kanna ja pidä huolta, pyysin. Vahvista ja jaa luottamustasi. Sulje tiukasti syliisi ja hoivaa! Kun tuohon samaan aamuun saan häneltä kauniit sanat viestissään, hymyyni kiinnittyy kiitos. Minä tiesin. Sinä tiesit! Sinä kuulit! Kuljetit tunteen perille saakka! Koulun pihaan laski aurinko omaa kirkkauttaan. Siristelin silmiäni ja imin pikkuisista touhuajista tarttuvaa iloa! MArrasharmaa oli kulkenut pois. Olin keskellä suloista arkeani. Välitunnin mittaisessa valossa:) Omalla paikallani. Käytössäsi.

Eilisessä istahdin rinnallakulkijani kanssa tuumaamaan ja suunnittelemaan. Saamme yhdessä oppijoittemme kanssa toteuttaa joulun tärkeimmän. Kun toinen jatkaa sanoillaan toisen aloittamaa ajatusta, viriää jotakin uutta ja koskettavaa. Innostuimme, uppouduimme, haltioiduimme. Sama vanha ja muuttumaton sai uuden asun ylleen. Odotan ja luotan. Tämä saakoon koskettaa! Kuin valkea kuura oksistoissa kohta, oli ilomme yhteinen hetkemme yllä. Hymyissämme tyyni tyytyväisyys. Tunnen, ettemme ole tässäkään yksin. Koen vahvasti läsnäolosi lämmön. Tänäänkin, vaikka kurkkuun asettui jo uusi tauti. Kuume koputtaa ja särky pyrkii lähemmäs. Mikään valo ei tuiki jatkuvassa kirkkaudessa, harmaa tarvitaan taustalle. Minun harmaaseeni hörppään höyryävää ja päätän, etten murehdi. En tästä. On niin monta muutakin juuri nyt. Lähellä. Tarvitsemassa kasvoiltani valoa omaan pimeäänsä. Sinun valoasi minussa.

Koen jotakin syvää. Kuin pieni sylini täyttyisi hyvästä, vaikka niin usea huoli täyttää taskut. Hiljaisuudessani mietteitteni tiimellyksessä kuulen äänesi. Et sano paljoa. Vain: vaella valossa. Voisiko huominen tuoda viileän valkeuden maisemaani? Odotan ja painaessani poskeni unentuloon, pyydän, annan unikuviini lumienkeleitä!

Valossasi, lämmössäsi

2011-11-12T17:13:00.001+02:00

Tämä aamu hengitti tasaisesti. Se huokasi harmaudessaan ja odotti, mitä päivällä olisi sille ojentaa. Minäkin huokaan hymyni takaa. Meitä oli kolme ystävää eilen. Yhden erityinen päivä, jota juhlistimme kuuntelemalla ensin ajatuksia arjen keskellä kantavasta voimasta. Mausteena Maarit ja Sami Hurmerinnan koskettavaa musisointia. Illan kurkotellessa kohti yötä istahdimme herkkujen äärelle kynttilän kajoon ja avasimme sydäntemme taivaan , kukin omiksi sanoiksemme. Tähtösiksi toinen toisillemme. Olen tänään kiitollinen näistä naisista. Ystävistä. Eilisessä aika sai siivet ja yhdessäolon pehmeä lämpö auttoi unohtamaan tuokioksi kaiken muun. MAaritin ja Samin esiintyessä lauloi rakkaus heidän kanssaan. Voiko tuollainen lahja tulla mistään muualta kuin Jumalalta, pohdimme?! Eilinen aukaisi uusia portteja, ennestään outoja ovia. Rakkauden voima murtaa patoja ja kuljettaa yli koskien, kohottaa kohti taivaita! Kiitollisuuteni tästä käy kyyneliin saakka. Yhä vain ja vielä.

Oppijoilleni muistutin, miten tärkeä heistä jokainen on. Miten kukin kelpaa juuri sellaisenaan. Ainutlaatuisuus loisti kasvoiltaan, kun kehuin jokaisen olevan Taivaan Isän rakastama kultakimpale, joka saa osakseen suuresti huolenpitoa ja hyväksyntää. Jokaisen tärkeän isälle valmistui yllätys. Voi, sitä lämmön läikähdysten määrää, kun pienet sormet liimailivat paljetteja kravattiin. LAnganpätkistä partaa ja hiuksia oman isän kasvokuvaan. Minussakin pieni tyttö piirtää nyt ylpeänä isän kuvaa ja jokainen piirto kertoo, miten tärkeä hän on. Lukuisin rukouksin häntä arjessani kannan. Enkelin rinnallensa kulkemaan pyydän Isää isälleni antamaan. Tämän marrasviikon keskelle saimme pakkasaamun. Kuurauntuvat kimmelsivät kuin enkelin siipinä maisemassa. Talven valo jakoi hippuja itsestään. Aamu-usvan levätessä peltojen yllä koin jotakin suunnattoman pyhää. Kuin kaiken ylle olisi taivas hetkeksi laskettu kosketuksin yllettäväksi. Lähelle muistuttamaan lupauksesta, joka osallemme on annettu. Valoksi elämään.

Nyt hiuksissa tuoksuu savu. JA sammaleen kostea nukka. Puuhasimme pihapiiriä talven odotukseen. Leluvajassa pulkkien ja kelkkojen rivi nuuhkii ilman viileyttä. KAikki on valmista lasten talviriemuun. Puuvajan suojiin pinottiin viimeiset tuolit ja pöydät, jotka sulkevat itseensä monta lämmintä kesäilon hetkeä. Monta syyshyvää tuokiota. Vanhuudesta natisevan pihakeinun rujo runko sai itselleen uuden tehtävän. Se pääsi metsänotkelmaan ja lupasin lyhtyjen rivin aisaansa. Istuinparka päätyi tuleen polttoroskien joukkoon. Tummuvassa illassa vaimea nuotionloimu lähettää savuvanaa kohti taivasharmautta. Sauna kutsuu meitä luo. Omaan lämpöönsä.

YStävän sanoissa pieni sormien lomaan poimittu kukka kasvatti näkemään suuremmin. Itse kuljen katsoen ympärilleni ja näen samaa suuruutta kaikkialla. Sinun kätesi ympärilläni kuin sammal kallioni kupeessa. Mittaamaton onnentunne laulaa oloaan sydämen asunnossa. Paikkaasi sieltä ei ota kukaan. VAlaiset pimenevissä illoissani askeleeni. Jaat talvivalon osalleni. Silmät uneenkin sulkiessani tiedän sinun olevan siinä. Vierelläni. Luonani. Kaikki on valmista huomisen tulla. Isien oma päivä. Isän läsnäolon lämmössä.

VAloksi hämärään

2011-11-05T14:49:00.000+02:00

Tänään aamusella pääsin pitkästä aikaa tuoksuttelemaan metsän pehmeyttä! Koiran ja tyttösen kanssa kiipeilimme tutun kotikallion laelle. Poimimme kauniita suuria oksia. Hankkimani valkeat huopapalloset saattavat päästä niiden mutkiin roikkumaan. Napsimme maltillisin ottein sammalmättäitä ja jäkäläkökkäreitä aarteiksemme. NApsautin poikki mustikan ja puolukan varpuja pieniksi kimpuiksi maljakkoon. Ahnaasti nautin metsästä, joka ympäröi tuoksuillaan ja kauneudellaan. Olin niin kaivannut. Olin liian monta päivää ollut poissa. Voiko metsän ihmeiden keskellä muuta kuin nöyränä painaa päänsä kiitokseen. Metsä on minulle toinen kirkko!

Yhden kimpun kiikutan maanantaina oppijoitteni ja itseni iloksi. Töissäkin kynttilä syttyy luokan hämärään toivottamaan tervetulleiksi nuo, joita jo huomaan kaivanneeni:) Enemmän kuitenkin rinnallakulkijaani, tuota ystävää, jonka kanssa saan arkeanikin askeltaa yhdesssä miettien, suunnitellen ja toteuttaen. Tänään metsän rauhassa ajattelin häntä. Ystävääni. Ja kaikkea sitä, mitä osallemme on jaettu. Niin uskomaton määrä hyvää. Paljon hyväksikääntynyttä huolta. Todellinen ystävyys on mittaamaton aarre! Ja polkumme, jotka tahoiltaan kuljettivat askeltamaan rinnakkain, oli osa suurempaa suunnitelmaa. Näin koen, tunnen ja uskon.

Aamulla poika, tuo jo aikuiseksi kasvanut, muistutti, että kaipa kynttilä sytytetään talvella poisnukkuneen koirammekin kivikummulle. Siellä nyt jo aamusta tuikahdellut pieni lyhty kivien ja havujen keskellä. Hämärän laskeutuessa käymme hautausmaalla viemässä valomme haudalle. Huomaan kaipaavani isovanhempiani, joiden haudalle on liian pitkä matka kulkea tänään. Lapsuusmuistoista löytyy vaalittavaa. Paljon kaunista ja hyvää.

Harmaus on asettunut vahvasti maisemaan. Se hiipii hunnuksi aatoksiinkin. Sen levollisuus kutsuu paljon ajatuksia esiin. Ne piirtyvät sanoiksi sisimpääni. Pienikin valon pilkahdus on helpompi huomata kun se saa siivet keskellä tasaista haaleutta. Paljon pieniä enkeleitä lähellämme. Annan niiden ympäröidä ja asettua harmoniaksi olemiseeni. Ihan liki. Kertomaan, että tässä on hyvä olla.

Vielä yksin

2011-11-03T10:02:00.003+02:00

Pitkäksi liukui tämä yksinolo. Paljon ehtii vaikkei mitään tee. Eilisessä aamussani ystävän vierelläkulku nosti ja jakoi valon marrasharmaaseen. Harmaudessa on viipynyt lepo. Tasaisena vaihtuva päivien ketju ei katkennutkaan arjenpaluuseen. Sinnikäs tämä tauti.

Uupumus roikkuu rinnalla. KAtse ja ajatus kulkevat. Seuraan niiden reittejä ja koitan pitää helmoistansa kiinni. Rakas toi eilen palatessaan tumman suklaan. Tummuus suli suuhun ja valaisi iltatuokioni. Postitse sain suloisen terveisen kaukaa. Sen sanoissa vahva haikeus, joka hyväili lämpimiksi sanoiksi puettuna. Toisessa viestissä syvä huoli, jota koitin omissa sanoissani saada luottamukseksi. Paljon mahtuu tunteita tähän ihan lähelle nyt. Voiko harmaaksi sanoakaan?!

Tohtorin ohjeesta ja ystävän neuvosta istun vielä antamassa aikani kodin hiljaisuudelle. Aamukahviseurana poikanen hieman pidempään. Nyt jo lähti tämäkin. Selailin vanhojen lehtien tunnelmia. Kirja odottaa. Se vei mukanaan ja tänään kuljetan katseen viimeisiinkin riveihin, joiden sanoissa on niin paljon hyvää.

Kunhan sumu hälvenee ja oma maisemani piirtyy kohti arkeaan, palaan kurkistamaan uusin silmin. Ehkä sitten taas saan sanoilleni ryhdin. Nyt ne viihtyvät sisälläni. Sanovat sydämelleni enemmän. Hiljaisuuden syli niitä tuudittaa.

Kaipaan metsäpolun pehmeyttä jalkojeni alle. MArrastuulen kosketusta. Pienten ihmeiden ihmettelyä. Voipunut vielä enkä vain jaksa. Uni kutsuu useaan tuokioon kanssaan. Jaan sille aikaani, annan luvan olla vain. Nukun marrasalun unia.

Arjen ryhti ja tahti palaavat pian. Astun sen eteen hiljaa hymyillen. Hyväksyen.

Valoko maalasi sanani näkymättömiksi?

2011-10-31T16:03:00.001+02:00

Aamulla laitoin kuvien keralle valon minussa esiin kutsumia ajatuksia. PAinoin :julkaise. Sitten sen koommin sanojani ei enää näkynytkään, minne lie tämän upean auringonkajastuksen siltaa pitkin kulkeneet.....Muistelen tuntemuksiani uudelleen:)

Yritin varpistaa koskettamaan aamuun auenneen kirkkaaksi asti kasvaneen syystaivaan kantta. Kaamosmieli joka oli vaivihkaa hiipimässä minuun, hälveni ja kutsui iloa luo. Valolla on ihmeitätekevä voima! Ääneti askelsin pihapiirin aamussa muutamat askeleeni. Useampi sisällävietetty vuorokausi oli asettunut harmaudeksi mielialaan. Kurkistelin puiden tummien silhuettien välissä leikkivien valonsäikeiden ilakointia. Ottivat kohta jo koko metsän omakseen! Niiden jakama tarttui. Eihän siinä voinut muuta kuin antaa hymyn ottaa tilansa verran ja asettua kasvoille.

Viime ajat olen ollut vailla sanoja, ääneenlausuttuja. Sisimmässäni niiden määrä tulvii! Kaikilla mietteillä ei ole valkeita siipiä, joiden turvin jaksaisivat kohota taivaan syyssineen. Olen kantanut huolta muutamasta. Kohtaloillamme on kulkunsa ja taipaleet ovat toisinaan raskaita astua. Joskus pitää osata kasvaa aivan pieneksi ymmärtääkseen isommin. Huomatakseen. Luottaakseen. Kun omakin polku kulkee välillä tunneleissa, osaa paremmin astua tarvitsevan vierellä ymmärtäen. Jokaisen tunnelin päässä siintää valo. Kuin tämä päivä, jota valo ihan kylvetti aamusta asti!

Joskus Luoja puhuu pienten ihmeitten kautta. VAstaa kysymyksiin, joita emme edes kysyneet. En usko ihmeisiin, sanoo joku. Ehkei vain näe niitä kiireensä keskeltä. Ohittaa liikaa kulkiessaan omaa itseänsä tarkaten. Nauttia ja iloita pitäisi. Ammentaa ja hengittää! JA kiittää. Mikään ei tapahdu turhaan. Ohikiitäviä hetkiä elämämme verran. Meille jaettuja kaikki. Itkettyjen kyynelten tarkoitus löytyy usein vasta niiden jo sulettua kuin routa kevään auringossa. Haluan nähdä tämän päivän paisteessa paljon hyvää. Monta lupausta ja lohdun silitystä. Monta on, jotka niitä kaipaavat. Toisinaan kysymystemme myrsky pauhaa eikä vastausten valo kajasta edes horisontin kapeassa aavassa. Silloinkin on jaksettava luottaa. KAikella on aikansa.

Levollinen lokakuu on lopuillaan. Sen laineet talttuneet. Kuljetti, antoi, jakoi ja otti. Sen mitä piti, mihin oli määrä. Marrasaskeleet asettuvat jalkojemme alle. Maa henkäilee vielä lämpöä yönkin jäljiltä. Kylmä ja routa pysyvät piilossaan. Saapuvat, kun aika on. Pikkuisen huomaan odottavani ensimmäisiä ohueen pitsiin peittyneitä oksia. Niistä tiedän lumoutuvani. Ja onhan tämä minun kuukauteni. Taas vuoden verran viisaampiko? Mene ja tiedä. Luottavainen ja avoin ainakin.

Valon kosketus

2011-10-30T10:40:00.001+02:00

Tänä hetkenä tässä harmaaksi avautuneessa talven aikaan siirtyneessä aamussani muistutin itseäni valosta. Sydämelleni laskettua puen äänettömiin huokauksiin. On lohdullista tietää, että ne poimitaan. Kulkiessaan luotani ne kasvavat, vahvistuvat ja asettuvat suurelle kämmenelle. Pian saa oman kämmenen kääntää ottamaan vastaan ensimmäiset hennot valkeat pitsihiutaleet. Väriloisto antaa hiljalleen tilan valkoiselle maisemalle. Väsymys viihtyy ihan lähellä. Olen sen kanssa sylikkäin. Annan valolle tilaa tulla ja koskettaa.

Tyyntynyt harmaus

2011-10-28T17:19:00.001+03:00

Tänään maisemassa viipyillyt harmaus. Syystuuli tyynnytetty. Aamu ei eroa illastaan, vaan kulkee tasaisen turvaisasti. Harmaa pehmeys ja tekemättömyyden turvallinen lasti on helppo kantaa. Asetun itsessäni samaan levollisuuteen. Tohtori vahvisti sanattomuuteni. Vielä pitää sinnitellä ja puhua ääneti sisäänpäin. Kuin huokauksin, joissa hentous ja hauraus ottavat vuorotahtiin paikkaansa. Jakavat tilaa toisilleen. Vaimea yskähdys kertoo, olen hereillä. En vaivu talviuneen, vaikka siltä tänään on tuntunut.

Isomman tyttösen tulisieluisuus särkee lumon. Tyhjentää minua. En voi ryhtyä kanssaan sanaharkkaan. Kirjoitettuina eivät tehoa. Nyt hyppäsi pyöränsä selkään ja kulkee jo etäämmäs. Toivon tyyntyvän kunnes illan painuessa palaa. Ystävänsä syliin lähti. Hymyilyttää. Tuon tytön tähden olen niin monasti kohottanut korkealle tahtoja, toiveita. Pyydellyt ylleen tuulten tyyntymistä ja oikeiden polkujen löytymistä askeltensa alle. Luottaen. Hiljalleen jalkansa tapailevat parhaita mahdollisia. Voin vain luottaa ja avata sylini vapaaksi.

Tänäänkin koti tyhjenee jo toistamiseen. Yksi toisensa perään kääntyvät. Kulkevat hetkissään ja sitten palaavat. Minä vain viivyn. Olen ymmälläni tässä hyvän sylissä. Harmaa onkin tila, jossa pehmeät kädet kiertyvät kiireettömästi lähelleni ja osaan olla läsnä itsessäni. Poika kyselee. Huhuilee tuolla ja hoksaa, muistaa, etten huhuile takaisin. Löytää etsimänsä ja pian lähtee liikkumiseensa. Kuiskii jo itsekin ja puhuu kädet huitoen ilmaan ympyröitä. Suloinen niin kuin taannoin kummitätinsä hämmästeli. Miten voikin olla. Ovat ne kaikki omalla tavallaan. Pikkuisimman perjantait vaihtelevat jalkapallon ja seurakunnan lastenillan tahtiin. Tänään palloillaan. Eikä tihkusade ,joka leikkaa harmaata, haittaa. RAkas kiertää kyläreittejä sillä välin polkien itsensä hikeen. Minä istun ja annan ajatusten kulkea. Olen kiitollinen tästäkin päivästä.

Asettelen eilisillan palaneiden tilalle uudet. Nautin liekkien jakamasta kapeasta valosta. Arjen keskellä kaikuu kauniita säveliä. Kun malttaa kuunnella.

"Syvässä elämässä on seikkailu.

siihen pääsee osalliseksi vain, jos

opettelee olemaan hiljaa."

Tommy Hellsten

Pienin kosketuksin kulki tämä päivä

2011-10-26T18:40:00.002+03:00

Aamu kylpi vielä hämärässä, kun koti lähetti luotaan muut. Minä jäin. Ja koira. Ihmetteli, miksei saanut minusta ulkoiluseuraa. Kuljetin villasukkiani hitain askelin. Olin päättänyt kääntää tämän seisahduksen hyväksi. Kaipuu oppijoiden luo kolkutteli koko aamupäivän. Hiljalleen tyyntyi, vaimenivat koputukset. Onnistuin jossain, jossa olen ollut taitamaton. Sanattomuudessa on jotakin hämmentävän hankalaa. Kuuntelen itseäni äänettömyydessäni.

Eilisen illan lämpö liikkui luonani pitkälle päivään. Kuljetti vaimeita ajtuksiani ympäri kodin hiljaisuutta. Sytytin usvan vielä viipyessä pellon yllä lämpimän keskelle kynttilänliekin. Hymyilin hyvyyttä lähelleni. Sanomattomuus kuin kääntäisi jollekin selkänsä. Lueskelin sanoja, joista pidän. Niiden voima tuntui vahvemmalta, kun itse oli sanoja vailla. Tomaattimozarellaleipäni sai minulta hyväksyvän hymyn nyökkäyksineen. Tein vielä toisenkin. Vedenkeittimen vaimea kohina on säestänyt päivääni. Äänimaisemalle herkistyneenä äänettömyydessäni tunsin jopa viihtyväni. Odottelin murtumista, mutta säästyin.

Luvattoman useasti suli suklaa suussani. Muutama löytyi rakkaan piilottamana. Minua varten silti. Osa purkissaan muistuttamassa lauantain läheiseksitulleista, joiden vierailu jättää aina lämmön läikähtelemään lähellemme pitkäksi aikaa. Tuon illan sanat saattelivat meitä syksyssä eteenpäin. Lujittivat luottamustamme huolenpitäjään. Tyttösen laulu soi korvissani. Nyt tuolla touhuaa. Taisin tartuttaa sanattomuuttani huomaamattani. Poikanenkin vilkutti sanoina paperille. Jätti sanomatta ja silti sanoi niin paljon. Nyt jo joukkueensa kanssa saunan lämmössä.

Muistan tunteen erityiseltä vuodeltani. Sen kun huomaa jonkin aina siinä olleen kuin ensi kertaa. Tässä päivässäni tuo tunne on ollut kanssani. Seisahtumiseni on jakanut satoaan. Huokaisussani on toivo. Kun tämä on ohi, laulan sanani syyspilviin saakka! Nyt poimin päivistäni sen, mitä niillä on annettavanaan. Hyvää se on kaikki, luotan.

Ikkunan läpi katselen syysvärien viimeisiä hengähdyksiä. Tänään en ollut oppijoilleni läsnä. Olin itselleni. Tänään en jakanut. Ammensin. Pieni ja hento ote, lauletaan.....Hento ja silti niin väkevä.

Hiljaisuus laskeutui äänettömyydekseni

2011-10-25T19:25:00.002+03:00

Tänään se saapui niin yllättäin. En ehtinyt kuin kuiskata ihmetykseni, avata itseni hauraaksi. Syysyskää on oppijoilla ollut ja nyt se hyppäsi itseeni ja vei ääneni tuuleen. Olen yhtäkkiä hiljaa, vailla sanoja. Avaan sydämeni sanat eteeni kuin mieluisan kirjan. Nyt niille on aikaa nämä äänettömät vuorokaudet, joiden puristuksessa aion kääntää ahdingon levoksi ja lempeydeksi. Käsiksi ympärilleni.

Isompi tyttönen hymyili ja sanoi: kuulostat suloiselta. Hetkeä ennen kuin kokonaan hiljenin. Vanha heikko kohtani minussa. Äänettömyyden viipyminen vierelläni, vaikken tahtoisi. Lämmöksi lähelleni sytytän valoisat ajatukseni. Ahmin sanojen sointia ja kuuntelen, mitä kertovat. Joskus hiljaisuus puhuu suuremmin. Seisahtumisen syy on jossain, sen tiedän. Oli kai vain aika.

Pihapuun riisutut raajat odottavat hiljaa kanssani.Niiden rujoudessa on haurasta kauneutta. Miten usein nämä oksat ovatkaan minulle kuiskanneet viisautensa. Tyttönen pulputtaa hymyyni. Kertoilee kuin vuoripuro innoissaan. Nyökyttelen ymmärtäen ja iloitsen kanssaan. Pienistä hyvyyden helmistä päivänsä kulussa. Pojan poskien punassa tuoksuu syystuuli. Juoksivat, potkivat ja herkuttelivat kotatulen lämmössä. Pienempi neito saapuili taholtaan reippailemasta. Posket kuin omenat. Nyt saavat jakaa kuulumisensa sanojen laineiksi toinen toistensa lomaan. Itse kellun äänetönnä ja toivon hymyni kertovan juuri sen, mitä sanoa haluan. Hiljaisuudessani poimin sanoja, jotka kulkevat ohitseni, saavuttavat. Osa kulkee kulkuaan toinen toistensa lomasta. Kuin niitä olisi muilla nyt enemmän kun itse olen ilman.

Hunajateen makeus sulaa suussa. Maiseman väreissäkin hunajaa. Odotan jo aamun äänetöntä ja tyhjenevää kotia. Saan olla sanattomuudessa ilman yhtään nyökytystä. Omille sismpäni sanoille vuoron antaen. K u r k u n p ä ä n t u l e h d u k s e n tähtihetkeen. Tervehtymistä silti odotan. Kovasti. KAipuu oppijoiden pariin tuntuu kouraisuna rinnassa. Ystävän kanssa sovittu perjantaihetki olisi ollut niin suloinen päätös työviikolle. Nyt jään kaipaamaan.

Tuulien tanssi

2011-10-20T18:07:00.004+03:00

Huokaisin aamulleni. Sen sylistä lähtivät omat oppijat vielä viimeiseen päiväänsä. Lomailumme osuivat osin eri kohtiin. Ystävän vapaapäivä antoi mahdollisuuden aamupäivän kävelyyn. Nautin riisuutuvien puiden muodoista ohi kulkiessamme. Viimeisten lehtien ilmatanssissa on jotakin minua juuri nyt kovin syvältä koskettavaa. Olen kuin yksi niistä. Haurauteen on syynsä. Hyväksyttävää ja opittavaa jaettiin osalleni. Kyyneliäkin. Kannettavaa entisten ohelle. Ystävyyden eteenpäinkantava henkäisy ihan viereltäni siivitti syyslomalle lähtöäni. Tuolle olkapäälle olen niin monesti saanut pääni painaa. Pehmeä lohtu ja välittämisen voimaannuttava kosketus. Ihan siinä lähelläni. Se on aarre♥.

Helmien jonossa tummaa ja vaaleaa. Niin päivien kulussakin. Eilen ihastelin taivaan pilvileikkiä. Kaukana tummanharmaa kaari. Toisaalla hennon punerva. Kuin niittynä valkolampaille. Lumouduin taivaan maalauksesta. Se puhutteli. Laskeutui hetkeksi lähemmäs kuin kuiskaten osan pehmeydestään luokseni. Tänäänkin tuo on maalattu kuin suurin siveltimenvedoin. Yhtäällä lempein, pehmein sävyin. Toisaalla synkemmin, painavammin tummanpuhuvaksi. Löydän uusia sanoja taivaankannen tarinasta.

Valo houkuttelee varjoa kanssaan tanssiin. Vuoroin astuvat esiin taas toistensa taakse kätkeytyäkseen. Molempia tarvitaan. Ilman toista toinenkaan ei mitään olisi. Kun olen väsynyt, lupaa ystävä kantaa. Hän on minulle sateenkaarenpää. Käännän katseeni taaksepäin ja ymmärrän uudelleen jo tutuksi tulleen. Koettelemukset pehmentävät, muovaavat hauraudestamme väkevyyttä. Sitä vahvuutta, johon emme tarvitse todellista voimaa. Vain lujuutta, joka kumpuaa luottamuksesta.

Tartun kiinni pieniin säikeisiin, jotka jakavat valoaan. Asetun niiden keinuun ja antaudun tuulen tuuditeltavaksi. Ei syystuulikaan lehtiä rikki revi. Tanssittaa niitä tuokion ja saattelee perille. Vaikeiden asioiden edessä luottamus on tuo tuuli. Vastoinkäymisten pyörteissäkin keinahdellen pääsen portilleni. Lempeästi jalat maassa ja tuulen kuiske poskellani. Sen kosketuksessa on sitä vahvuutta, jonka voimin selviydyn nauttimaan huomisen tuulista.

Nyt lepään pienen lomani sylissä. Annan sen hemmotella itseäni. Se jakakoon hetkiään ja tunnelmiaan. Minä olen tässä ja otan vastaan kiitos äänessäni ja läheisyyden lämpö sanoissani.

Lahjoja ja haasteita piipahtaneilta♥

2011-10-15T18:29:00.000+03:00

Riihipirtin elämä kulkee arkeaan täällä metsän siimeksessä, peltojen keskellä, kallioiden suojissa. Päivät kiertyvät iltoihinsa ja rakentavat muistoiksi tuokioita ja tuntemuksia. Tämä toinen Riihipirtti kulkee omia askeliaan, vauhtiaan ja tarinaansa vailla kiirettä mihinkään. Monasti sydämelleni rantautuu ajatus laittaa portit kiinni, ovet säppeen. Juuri silloin joku piipahtavainen jättää jälkeensä niin koskettavat sanat, että tunnen sanojeni saaneen joitakin pieniä väreitä matkaan. Ne ovatkin saavuttaneet jonkun etäisen rannan ja jakaneet sinne jotakin, josta tarttua kiinni. Ja jatkan. Kuulostellen, mitä sydämelle jaetaan, jotta jakaisin eteenpäin. Joku on jättänyt luokseni lahjojakin, haastaen samalla jotakin kertomaan tai muuten vain ilahduttamaan. Kiittelen niistä lämpöisesti!♥

Sukkasillaan-blogin Mari, Ruususuun äiti, ALppihovin MAri ja Anna. KIITOS♥

Kuka minä olen?Olen äiti neljälle, opettaja kahdellekymmenelle tänä vuonna, ystävä monelle, vaimo yhdelle. Pienessä minussa asuu suuri sydän. RAkastan vanhaa ja rosoista. Runoja ja mietelmiä. Toinen koti seurakunnassa. USko Jumalan rakkauteen ja huolenpitoon on maaperänä juurilleni. Ikuinen lapsi. Haaveita ja unelmia taskussani pieniä ja suuria. Itselleni armollisena olemisen oppipolulla. Nautin sanoista. Niiden jakamasta lempeydestä. Ikävistä itken. Elämä on jakanut kohdalleni paljon. Monenlaista. Hyvääkään ei aina. Kasvoni näkyvät vain todellisessa elämässäni. Niiltä on helppo lukea minusta tärkein. Oma itseni. Jumalan muovaama.

Lempiasioitani? Lautaseltani löytyy kalaa, mozarellaa, aurinkokuivattua tomaattia, salaattia....kesällä rakkaan tekemää pinaattikeittoa. MAkeiseni nyt kun viikon mittaiseksi kutistunut juhlallisesti joululle asti lupaamani namilakko tuli tiensä päähän on tumma suklaa, laku ja salmiakki. Lukemiseni Anna-MAri Kaskisen sanat, Raamatun sanat, Pia Perkiön sanat. Käsityöni äidin puikottelemat villaiset. Elokuvani romanttisia komedioita.

PAljastuksia? MEtsä on toinen kirkkoni. Enkeleitä ei luonani ole koskaan niin montaa, etteikö tilaa olisi seuraavalle. Kyynel vierähtää herkästi. Pikkuisena tyttönä suunnittelin meneväni naimisiin intiaanin kanssa, kertoo äiti. En tykkää silittää vaatteita, mieluummin pehmeää posken nukkaa. Haravointi tuo mielenrauhan. Kohta lähden kyytimään tyttöä seurakuntaan. Ajelen keltaisella Beetlellä:) Tuliko 8? Niin niitä piti paljastaa.

Eilen yksi sydämen lämmössä asusteleva ystävä pyysi kävelylle. Viilenevän ja hiljalleen hämärtyvän illan kulussa reippailimme ja rupattelimme. Ajatuksissamme tuikki valo. Hihoissa heilui heijastin. Sisimmässä välkehti kirkkaus. Kotiin saapuessa hymyilin hiljaa tyytyväisyyttä. Jokin pieni kasvaa toisinaan suuruuteensa kuin huomaamatta. Kiitoksen kokoiseksi saakka. Olen saanut paljon.

Jokaiseen aamuuni laskeutuu usvan tieltään pois pyyhkäisevä hetki. Kupponen höyryää. Kun lasken sen huuliltani, käännän katseen poimimaan ikkunan takana siintävää kauneutta. Vuodenkierron vaihtuessa se piirtyy uusiin väreihinsä. En kylläänny sen edessä. JOkaista päivääni saan aloittaa sen sylissä. Tuuppaan silmälasit nenälleni ja tartun kirjaan, jonka alkulehdiltä luen rakkaani kynän jäljissä viestin. Rakkaalle vaimolleni. Kirjan lukuisilta sivuilta ammennan elämääni tienviittoja, opasteita, lohdutuksia ja kannustuksia. Vahvistun, oivallan, ymmärrän ja ihmettelen. Lujasti luottaen.

Erityisen vuoteni jäljiltä olin epävarma. Olenko oikealla reitillä kulkemassa tarkoiteetuja polkuja. Ensi kertaa ammattini suhteen mietiskelevä. Rukoillen käännyin Jumalani puoleen. Kerro! VAhvista! Avaa ja näytä! Järjestä ja valaise! Ja nyt ensi viikon syyslomapäiviini askellan hymyillen ja ihmeissäni. Opettaja minussa riemuitsee. Oppijoitteni edessä olen täynnä vilpitöntä ihastusta. Tämä on se, mitä haluan. Tähän riitän ja tämän taidan. Olen täynnä uutta ja viisasta vanhaa. Kuulen kiitoksen vanhemman sanoissa, kun ymmärrän. Se soi korvissani kuin kaunis laulu. Näen suuren innon oppijani silmissä. Se heijastaa jotakin suurta, joka kuljettaa eteenpäin vahvistaen. Olen tyytyväinen ja ymmärrän kenelle kiitos kuuluu.

Ruosteen rinnalla valkeus kasvaa. Pienuudessa suuruus. Vähässä paljon. Pienessä isosti viisasta. Olen aina lapsi. SYdämessäni. LApsenkaltaiseksi toivon osaavani kiivetä. Suureen syliin, joka kutsuu luokseen jokaisen. Ilta tummuu. TAkkaan syttyy tuli ja taas on yksi kaunis elämän hetki ehtinyt ja riittänyt, antanut ja jakanut. Ei mitään ihmeitä ja silti niin valtavan paljon.

Poikanen vielä jalkapalloilemassa. Pieni tyttönen pyyhkinyt jo kasvojensa suloisuudesta kissanviiksensä, jotka venyivät synttärijuhlissa hymyyn. Isompi neito odottaa, että se keltainen kärry kuljettaa kohti nuorteniltaa seurakuntaan. Suurin lopettelee työpäivää ja jatkaa elokuviin valittunsa kanssa. Tähän päivään mahtui niin mahdottoman paljon.

Tyyneen tuulee

2011-10-11T19:42:00.001+03:00

Joskus ihan pikkuisen on olo haalea ja heilahtelevat tunteet kuin aallokossa vene. Kohti tuttua rantaa, mutta voimiavieden. Puhaltelee tuuli vaikka juuri oli tyyneys tiukasti vierellä. Heleän vihreä ja vahvasti voimissaan oli olo kun ilo sunnuntaissani oli niin suuri. Ensin kuljetti tyttösen laulu kuoronsa kanssa pehmeästi loitommas kaikesta, minkä paino harteilla tuntuisi liiasti. Hymynsä ja silmiensä tuike kutsui esiin liikutuksen kyyneleitä. Niistä heijastui oma hymyni, jossa istui tyytyväisyys. Illassa anteeksianto pitkien kuukausien jälkeen sinetöityi lämpimään halaukseen. Jotain, mikä joskus särkyi sai uudet kehykset. Uuden alun polulle, jota niin mieluusti lähden taas kulkemaan. VAroen, etten särkyisi, lakastuisi. Nyt silmissä toisenlaiset pehmeät kyyneleet.

Tässä päivässä kulutin itsestäni. Hyvällä lailla kuljin voimien rajoille ja huomaan nyt, että näin ei voi arkea kulkea. Itselleni kuiskaan nyt, saan olla hauras. Sunnuntain sanoista poikaseni muisti iltarukouksensa jälkeen, että kun on heikko, onkin väkevä. Sen on oltava suuri viisaus, kun tuo kymmenvuotias, joka juoksee kilpaa itsensä kanssa, sen poimi sisälleen. Löysin kirppikseltä ruostuneen soikon. Sen elämäänähnyt rosoisuus oli silmissäni kaunista, hauraalla lailla. Asettelen kynttilät sen pohjalle. Saavat loikottaa lämmintä valoaan ja kullata sen ruosteisen kyljen. Toisen hylkäämä on minulle aarre. Itsekin saan olla arvokas ruttuineni ja säröineni.

Vähän vielä, hetki tai kaksi. Sitten riisuutuu pihakoivu viimeisistäkin lehdistään. VAhvistuu syksyn puhureissa ja ojentautuu ottamaan vastaan lumisen hunnun. Tänään töiden lomassa istahdimme ajattelemaan joulua. HAssu hetki. Lämmin ja hyvän olon jakava tuokio, jonka voimin hymyilin itseni kohti luokkaa, jossa 20 oppijaa odottivat minua. Jaksavat aina yllättää. Ovat tänä vuonna lahja, vastaus pyyntööni saada olla lempeästi arjessani kiinni. Saven muovaamista tänään siilien muotoon, elämässäni itse muovaan omaa arkeani helpommin kuljettavaksi. Vaan aina välillä kompastelen tai väsähdän. Silloin hengitän sydämen huolenpidosta vahvuutta ja taas jaksan.

Iltoihini syttyy takkatuli ja kynttilöitä. Niiden valossa tunnen kiitollisuutta siitäkin, että jokainen myrsky, joka sisimpääni keinuttaa, saa tyyntyä ajallaan. KAunis punainen haavanlehti kortissa pikaisella postireissullani tänään sytytti sydämelleni kiitoksen lähellä päivissäni kulkevasta. Huomiseen aamuunsa asettelen sen häntä varten. Kertomaan, miten iloni hänestä on aallokonkin yli kuljettavan suuri.

Ajatusten aarteita

2011-10-07T16:12:00.003+03:00

Eilen oppijani kuuntelivat lukemaani suloisen hiljaisuuden laskeutuessa luokkaan levollisten lasten ympärille. Joku painoi päänsä käsiensä pehmeyteen kuin tyynylle. Joku nökötti selkä suorana, aistit valppaana. Kaikki kuuntelivat. Kertomuksen mäyrä ja kettu lähtivät etsimään aarretta taivaalle ilmestyneen kirkkaan sateenkaaren päästä. Matkalla he oppivat, että aarre ei välttämättä olekaan kultaa tai jalokiviä, vaan jotakin sellaista, mikä tekee onnelliseksi. Oravalle se on iso tammenterhokasa, Ankka-emolle untuvainen ankanpoikanen, jänisvaarille elämän varrelta poimitut muistot. Loppujen lopuksi Mäyrä ja Kettu huomaavat olevansa oikeita aarteita toisilleen. Yksi pieni oppija-neitonen sanoo: He löysivät aarteen itsestään! Oi, juuri niin. Innostun jutustelemaan, miten siinä edessäni istuu 20 aarretta, jokainen mahdottoman arvokas. Joku hämmästelee, miksi?! Äidit ja isät rakastavat teitä, teette heidät onnellisiksi. Taivaan Isän aarteitakin olette. Yksi viittaa ja kuiskaa hiljaa: olemmeko me kaikki sinunkin aarteitasi? Voi, olettehan te. Tuo hetki tässä kiireisessä viikossani oli minun aarteeni.

Illalla seisahdan uusien oppijoiden eteen. Seurakunnassa eteeni saapuilevaisten joukossa on monenikäisiä. Suurissa kirjekuorissani on tärkeää postia. Postia Hänelle, jolla ei koskaan ole liian kiireinen viikko, ei hoppu yhdessäkään päivässä. Vaan aina löytyy aika jokaisen sanoille. Sen tiedon varassa on hyvä askeltaa. Syystuuli riepottelee tänään hanakasti. Lämmökseni kietaisen kiitoksen viitan olkapäilleni. Sen lämpö on lempeämpi okrankeltaista liinaani. Kaikessa saan saattaa tarpeeni rukoillen, kiittäen, anoen Hänen tietoonsa. Ja lupaus ylleni ja sismpääni sukeltavasta yli ymmärryksen käyvästä rauhasta riittää minulle. Sen saan tänään kertoa.

Aamulla havahduin kuulemaani tuttuun ja turvaisaan ajatelmaan. Ahdinko itsessämme voikin olla huolenpitoa. Onhan tuo niin, että jos aina porskuttaisimme eespäin vailla huolen häivähdystäkään, muotoutuisi meistä kovapintaisia. Kun myrskytuuli välillä heilauttelee ja tuuli riipii oksistoissa, pääsee pehmeämpää esiin. Nyt pakkaan kassini ja viiletän läpi ruskakauniin maiseman lasten luo.

Huomenna sukellan lehtimereen........

Pehmeän usvan kosketus

2011-09-30T18:55:00.002+03:00

Aamuinen usva verhosi maisemaa. Se uinui syysuntaan peltojen yllä ja pehmensi kaiken ympärillään olevan. Ajoin viikon viimeiseen työpäivääni monin ajatuksin. Sydämelleni laskettiin ja minä poimin. Nostin sanoiksi kohti taivaankannen aamurauhaa. Syksyn ruskaloistoon en kylläänny. Sen kellervä sävy on hiipinyt uutukaiseen liivimekkoon ja villatakkiinkin:) Luojan maalaama taideteos on riisunut yltään viimeisen vihreän ja kietonut keltaisen ja punaisen lämpöä hehkuvat värit ylleen. Iloksemme. Miten oma silmä napsiikin tätä upeutta aina vain hartaammin, ahnaammin. Luojan siveltimen jälki on uskomattoman mestarillinen! Ja antelias.

Pimenevään iltaan sytytin eilen lukuisat tuikut lyhtyihin vilkuttamaan. Saimme luoksemme monta ystävää, aarteita jokainen. Iltaamme valaisi elävän liekkimeren yllä vielä kirkkaampi valo! Sen lämmössä levähdimme laulaen, ajatuksia vaihtaen, hiljentyen, makkaraa paistellen ja syysillan lempeydestä nauttien.

Viisaat sanat paimenesta, joka ei hylkää ainuttakaan laumansa lammasta, muistuttivat siitä turvasta, joka meitä ympäröi. Janoinen saa vettä, pimeään joutunut pääsee valoon. Eksynyt löytyy. Aamuinen usva toi Sanan paikan takaisin ajatuksiini. " "Niinkuin paimen pitää huolta lampaistaan, kun ne ovat hajaantuneet hänen ympäriltään, niin minä huolehdin lampaistani ja haen ne turvaan kaikkialta, minne ne sumuisena ja synkkänä päivänä ovat kaikonneet:"(Hes.34:12) Aamu-usvan syli on rauhaisa ja turvallinen. Synkäksi se piirtyy levottomalle, harhaan kulkeneelle.

Olen alkanut hahmottaa uusin silmin kotamaastoamme. Umpimetsän keskellä rakas lausui 10 vuotta sitten, että tähän se tulee. Ja se tuli. Aukea otti paikkansa. Tänään uskon, että suunnitelma sen rakentamisesta ei ollut vain rakkaan mielessä. Emme vielä tuolloin tienneet, millainen siunaus tällä paikalla tulisikaan olemaan. Eilisessä tummuvassa syysillassa lepatti uskon ja luottamuksen liekki.

Terassilla loppukesä on jo keikahtanut syksyksi. Tämän päivän lämpö toi ripauksen kesälämpöä iloksemme. Annan sen helliä ja paijata. TArjoan kasvoni sen kosketettavaksi. Lepään sen sylissä. Eilisen laulun sävel keinauttelee kuin tuuli lehvästöäni. PAljon on iloksemme annettu. Hiljaisena hymyillen painan pääni kiitokseen. Kuljen kohti hämärtyvää iltaa omieni kanssa.

Mikä tässä on tärkeintä?

2011-09-28T15:33:00.005+03:00

Eilispäivää tuuditteli syysaurinko sylissään. Kiirehdin tyttöstä jalkapallokentälle ja kuljin itse metsään. Se soitti ympärilläni sävelissään kauneinta syyslaulua. Askeliani tahditti hienoinen höpötys:) Puin pieniin sanoihin monta mietettäni. Kiittelinkin. Syystuuli kutitteli oksistoja ja sai ne keinahtelemaan ja kahisemaan. Kuin olisivat nyökkäilleet sanani kuullessaan. Aamupäivän lukemisharjoitteluhetken jäljiltä oli otsani puristunut syviin ryppyihin ja mielessä kulki huoli muutamasta oppijasta. Luottamus löytyi ja vahvistui kuullessani sydämelle lasketut lohdun lupaukset. Tuulenvire silitteli pörröistä tukkaa, jonka suojaksi olin kietaissut sammalenvihreän huivin. Huokaisin ja hymysin.

Metsä on huolenpitäjä. Sen siimeksessä kulkee polkuja, joiden päästä löytyy vastauksia erikokoisiin ihmettelyihin. Poimin niitä puiden oksistojen tanssista, lehtien vilkutuksista, sammaleen pehmeiden poskien nukasta. Kivet, kannot ja risutkin kertovat omia ajatelmiaan. Kerään ja poimin, ammennan ja noukin. TAnkkaan itseeni jaksamista ja levollista mieltä.

Tänään olen kiitollinen ystävästä, jonka hellä ravistelu viisaissa sanoissaan havahdutti minutkin. Seisautti ajattelemaan asioille jälleen kerran uutta järjestystä. Pysäytti kuin ruskalehtien lumo huomaamaan, mikä on tärkeintä tässä arjeksi kutsumassamme.

Nyt nielaisen päiväkahvin pehmeyden ,joka vielä viipyy kielellä. Kiepsautan pihavaatteet ylleni ja tartun tyttösen kanssa haravaan laulellen. Jos siinä sivussa saamme jotakin kyydittyä tunkiolle asti, niin olkoon niin. Mutta tärkeintä tällä kertaa on yhteinen puuha ja kiireettömyys. Täytymisen työntäminen tyystin taustalle.

Juureni ovat vahvasti maaperässä, jossa usko ja luottamus ovat muhevaa multaa. Siunauksen sade saattelee kasvuani. Oksistoni kohotan korkeuksiin, ojentaudun kohti taivaan sineen piirrettyä loputonta huolenpitoa ja lämpöä. Tuudittelen armon auringonpaisteessa. Kestän puhurit ja vihmovat viimat, jotka vievät turhaa mennessään, karsivat ja paljastavat tilan tärkeimmälle. Jotain lakastuu, jotain kasvaa. Suunnitelma täyttyy. Ei itse kirjoittamani, vaan viisaan opastajani.

"Tule ,äiti jo!" kuuluu ovensuusta. Nyt menen.

Tyytyväinen tyven

2011-09-24T21:45:00.000+03:00

Perjantaissani lepäsi tyytyväisyys ja tyyni mieli. Lähdin oppijoitteni kanssa metsään. Suurten kalliolohkareitten, siirtokivien ja onkaloiden lumoon. Riemulla ei ollut rajaa. Vilistivät tutkimaan joka mutkan, keksivät puuhaa ja iloitsivat. Keskelle tuota vihelsin pilliin ja ihmettelin, mitä tuleman piti. Asettuivat kivien kylkeen ja hiljenivät . Etanalaulun sävel tyynnytti jokaisen sormet kulkemaan hitain askelin kämmenselkää. Olin haltioitunut tuosta tuokiosta. MAhtava lapsijoukko! Minun omat oppijani! OSasivat heittäytyä tunnelmasta toiseen. Kohotin hiljaisen katseeni aamupäivän auringon kultaamalle taivaalle: kiitos tuntui pieneltä sanalta. Latasin siihen sismpäni riemun. Miten hellitkään! Miten saankaan nauttia vastauksistasi!

Syynsä kaikella. Vaikkei ymmärrys aina ylläkään pukemaan sanoiksi. Iltapäivä helli ystävän tapaamisella. Jaoimme elämiemme tyrskeitä. Ihmettelimme. JAoimme lempeiden laineiden liikahteluja. Huokailimme. Luotimme yhdessä. Kyynelsilmin. KAhvi sai kylmetä kupin uumeniin. Tärkeintä oli läsnäoleminen ja ystävyys. VAikka arki vei loitommas meitä, oli ilo löytää läheisyys äkisti. Tavataan taas! Kuljet ajatusteni lämmössä, syvimmissä pyynnöissä, sydämen huokauksissa. Olen sinusta kiitollinen♥

Kun saa tuntea hyvyyden hellän kosketuksen, sisin kehrää. Kun saa kokea rakkauden lämmön, sydän hyräilee. Kun kaksikymmentä pikkuista puristaa korvansa kallion kylkeen ja sulkee silmänsä, silittää sammalen pehmeää nukkaa, joku kuuli sen kehräävän, toinen pehmeän väsyneen kuorsauksen, mutta jokainen kuuli. Unelmat ovat kuin mielikuvitus. Anna niille siivet, niin ne lentävät. Loitommas kaikesta raskaasta kohti keveyden kehtoa!Sain nauraa äänetöntä riemuani metsän kehdossa! Hymähdän hymyni takana vielä muistellessanikin! Nämä ovat työni helmiä!

Tänään ajelin juna-asemalle isää hakemaan. Olemaan vierellämme, lähellämme. Kiitos, kun sain elämyspäivän, sanoo ja halaa. Elämys voi kätkeytyä tavalliseen syyspäivään. RAkkaiden läheisyyteen. Joutenoloon. Auringon kajoon ja metsän siimekseen. Haravan heilautukseen. Kotanuotion lauluun. Hiljaisuuteen, jossa hymy hellii ja hyväilee. Kuinka vanha pappa sä jo olet, kysyy pikkuisin. Tullaan ensi viikolla markkinoille, sovitaan. Ja halataan taas. Vilkutuksessasi leväten saan olla jälleen se pikkuinen isintyttö. Nyt kiittelen Isää isän jokaisesta läsnäolon päivästä. Jokainen on lahja.

Nyt jo nukkuvat kaksi pikkuisinta. Rakas läksi hakemaan tyttöstä nuorten illasta. TAkkatulen vaimea soitto säestää sormieni kulkua. Nyt aukesi ovi, saapuivat. Illan pimeyteen kätkeytyy päivän hyvyys. Huomisessa odottaa uusi alku uudelle päivälle. Nukahdan pehmeiden pilvien alla.

Tyyntä myrskyn edellä, sanotaan...

2011-09-22T17:36:00.000+03:00

Tänään töissä oli avoimet ovet. Oppijoitteni isiä ja äitejä odotteli aamusella luokan takana. Tuntui, että luokan oven lisäksi avasin itseni. Olin ennakkoon tuumaillut , että päivä olisi jännityksen ja epäluulonkin täyttämä. Olin tarmokkaasti huikkaillut Isän luo toiveen levollisuudesta, viisaudesta, onnistumisesta ja seesteisyydestä. Sain astua aamuhämärään luokkaan, jossa sytyttämäni kynttilät tuikkivat kaikkea hyvää ympärilleen. Lasten kasvoilta luin viestin: tää on meidän päivä! Tunsin heti, että olin saanut pyytämäni ja paljon enemmän. Päivä kulki tavanomaisten touhujen kanssa lempeästi eteenpäin. Opittiin, koettiin ja saatiin paljon aikaan. Nyt taskuni pohjalla on arjen aarteinani lämpimiä sanoja, kannustavia kannanottoja, ihastunutta ihmetystä ja kiitollisia lausahduksia. On upeaa saada tuntea tekevänsä sitä, minkä puolesta oma sydän sykkii iloa!

Ehkäpä opastajani viisaudessaan ja rakkaudessaan jakoi päivääni niin monenmonta ilon ja onnistumisen hippua. Tiesi, että niiden antama voima olisi kotiin palatessa tarpeen. Täällä kaikki ei ollutkaan suloisesti järjestyksessä, pinossa ja ojossa. Ei. Tyttö koko murrosikäisen tarmokkuudella ja energialla puki tuntonsa kapinaksi, joka kiiri luokseni heti ulko-ovelle. Kulki ukkosrintaman lailla vierelläni eikä ottanut asettuakseen. Lauantain viisaat sanat unohtuivat, jäivät jonnekin matkan varrelle. Olin kumoon tuupattu. Ojaan ajettu. Neuvoton. Äiti. Huokaisen ja annan kaiken asettua. Itku pyrkii pintaan. Ehkäpä annan sille sijan. Kyyneleet pyyhkiköön osan huolesta mennessään. Elämisen rikkaus on tyyntynyt myrsky. Sitä odotellessa kyhjötän kynttilän lämmössä ja ihmettelen.

Kävellessäni haavanlehdillä vuorattua polkua aatokset seuranani, havahduin. Niin. Huolet ja murheet, ristiriidat ja hämmennykset havisevat ympärillämme aikansa. Sitten ajallaan tipahtavat harteiltamme kuin lehdet annettuaan itsestään vihreänsä. Ristimme kullakin kannettavanamme. Mutta ristin juurelta löytyy myös turvasatama ja lohdun syli. Ja vielä paljon enemmän.

Meistä jokainen

2011-09-19T19:28:00.002+03:00

Veljeni luona kasvihuoneen ovenkahvan virkaa toimittaa vanha hana. Minusta se oli oiva keksintö! Nostatti hymyn ja houkutteli kättelyyn kanssaan. Tämä hana puhui minulle muutakin kuin, että tartu kiinni ja astu sisään unelmien ja luovuuden kasvihuoneen lumoon! Olen juuri tämän ovenkahvan kaltainen. Toimittanut osaani ja täyttänyt tarkoitustani parhaani mukaan. Ojentanut käteni, tarttunut toimeen. Seurannut päivien ja iltojen kulkeutumista kohti päätöksiään. Nähnyt ja kuullut. Avannut ja sulkenut. Vuodattanut ja tyrehtynyt. Olen ollut oivallinen keksintö minäkin, Jumalan alusta asti suunnittelema! Täydellinen yksilö. Ellen aina jaksakaan toimia loppuun asti alun perin luodussa suunnitelmassa, ellen aina askellakaan karttaan parhaaksi merkittyä reittiä, ei haittaa. Oivallinen opastajani viisaudessaan muovaa uutta esiin. Saattaapa asettaa uutukaisen oven avattavakseni tai hiukkasen muokkailla uuteen malliin valintojeni vaikutuksia. Asettaa uuden eteen. Vedenjakajasta ovenavaajaksi.

Jokainen on tärkeä. Jokainen on arvokas. Lauantaina Saara Kinnusen koulutuspäivässä puhuma antoi evästä hurjan paljon. Kuin olisin poiminut punaposkisia korini pullolleen! Ei meitä tarkoitettu samankaltaisiksi. Ei saman tempperamentin omaaviksi. Ainutlaatuisia olemme. Juuri tällaisina sopivia ja oivallisia. Sen haluamme kuulla. Sen tahdomme tietää. Sen uskoa. Saimme kotitehtävän. Piti omilta lapsilta kysyä, että "Mistä sinä tiedät, että äiti rakastaa sinua?" No kai ne on ne säännöt, huokaisee 14-vuotias. Sä teet meille ruokaa, hihkaisee 10-vuotias poika ja jatkaa touhujaan. 8-vuotias jää pohtimaan. Ruokaa annat ja joka ilta tulet peittelemään ja hoidat, jos on vaikka haava. On upeaa tietää olevansa rakastettu! Jokaisen tulisi saada olla! Puun alta poimin aamuisin mukaani evään. Sen mehevimmän, punaposkisimman. VAlittuni ilahduttaa työpöydällä pitkin päivää. Päivän päättyessä istahdan, huokaisen päiväni ilot ja surut ja haukkaan omppuni. Sen kaikkein kauneimman. Joka niistä kukin on vuorollaan. Tänään sanon omilleni, miten rakkaita ovat.

Luontotunnilla kerroin, miten vihreä kulkee kuin varastoon rungon suojiin. Upea suunnitelma toteutuu ja saamme ammentaa syksyn väriloistoa iloksemme. Kun hyväksi ajateltu suunnitelma saa täyttyä. Onkohan se niin osallammekin?! Luottaen tartumme opastajaa kädestä kulkeaksemme polkua viitoitettua. Astumme yli taikka kuljemme kiertäen. Hyppien tai hiipien. VArmoja saamme olla, että jokin meissä jää sisällemme pysyäkseen lehtivihreän lailla suojanamme yli karun kylmän. Loistamme , säteilemme valoa ja väriä. Silloinkin kun viima vaatii ja kylmä kallistaa. Tänään haluan huokaista: luotan sinuun Jumala. Kuljetat, muovaat ja rakastat. Minua, jolle annat luvan olla tällaisena juuri se paras, tärkeä ja rakas. Hehkukoon kasvoiltani sinun ruskaloistosi kaikki sävyt!

Armollisuuden lammikolla, varmuuden vesillä

2011-09-16T18:37:00.001+03:00

On asia, jota luulin jo hitusen oppineeni. Kuvittelin löytäneeni armollisuuden lähteen luo. Jotta voisin olla kiusaamatta itseäni, vaatimatta ja tuomitsematta. Jotta löytäisin lempeyden minua itseäni kohtaan. Toisten suuntaanhan sen osaan . On helppo kietoa kiitokseen ja vaalia rakkaudella. Mutta kun lammesta heijastuvat omat kasvot, joutuu myrskynsilmään niin äkisti, arvaamatta. Kuin tuon veneen kyydissä kauan sitten. Hätääntyy ja syyttää. Luottamuksen laineet vaimenevat ja myrsky nousee.

Syyssateitten alla soi pehmeä lempeys. Päiviini kasvoi kiitoksen kukkia toinen toisensa perään. Askelsin työaskeleitani reippain kädenheilautuksin. Korini pohjalla kulki ilonhippuja, onnistumisenriemua. Peilistä iltaisin näin hymyhelmiä. Samanlaisia, joita sain katsella tiun verran päivässäni punaposkisilta opinposkilta. JAksoin ja puuhasin. Annoin ja sain. Sitähän se on parhaimmillaan! Arjen polkujen mutkiin löytyi opastus kuljettamaan perille. Olin vahvasti kartalla jo.

Vaan sitten tuli vastaan liian vaativa risteys. Tähän kulmaukseen juutuin tuhertamaan itkuksi asti sanoja, jotka satuttivat. Armollisuus karkasi. Ymmärrys hävisi ja ilo piiloutui. Tuli stoppi. Itselle vain. Tänään välitunnilla lapsi kertoi, että isosiskon luokassa oli vietetty nurinkurin-päivää. Vaatteet nurinpäin. Pulpetin väärään suuntaan. No, kaikki mullin ja mallin vinksin ja vonksin. Tiesin heti, että sellainen päivä minullakin oli. Muutama sanoiksi raapustettu ajatus kellautti kaiken ympäri. Vei naurun ja jakoi murheen. Otti hymyn ja antoi kyyneleet. NAppasi armollisuuteni itseäni kohtaan.

Isot ilot painuivat vähäpätöisen yhden ihmisajatuksen alle. Askelmani hajosivat altani. Jotakin särkyi, vaikkakin ihan suotta. Kohtuuttomuuden kaivoon tunsin painuvani. Tänään laulettiin Oi, oi Onni-nalle onko olo huono? Ja laulun toinen nalle tarjosi tassullaan hassun taputuksen toisen karvakuonolle. Minäkin tarvitsin taputusta, ajattelin. Ja jo seuraavassa mutkassa sain halauksen, jonka lämpö oli suurempi kuin antajansa osasi ollenkaan ajatella! Rikkoutunutta pitää taas korjata hiljalleen. Löytää armollisuuden kalliolle. Ja ymmärryksen ylimmälle askelmalle.

Elämässäni tuulahtelee aina välillä. Joskus niin, että vierelläkulkijani ei sitä huomaa, minä vain. Herkkyyttä kai. VAiko aistien valppautta. Liekki lepattaa lämpöään ja toisessa hetkessä tuntuu vain savuvanan mieto katku. Vaan opikseni aion ottaa. Jokaisella mutkalla ja syvänteellä on jotakin annettavanaan. Tänään ystävän ymmärrys ja myötäelo toi lämpöä lähemmäs. Kun tietää, että jossain joku huokaisee. Välittää. JA kun tietää, ettei ainuttakaan taakkaa tarvitse jaksaa yksin kantaa. Ei edes kevyesti kirjoitettuja ilkeitä sanoja. Silloin polun tallaaminen tuntuu raskaanakin kepeältä.

No. Onneksi tänään oli hemmotteluakin kalenterissa. KAsvohoidon vaikutus taisi tänään olla enemmän sisäinen. Vällyjen välissä vietetyt tuokiot kuljettivat minut aivan pieneksi. LApseksi aikuisten joskus niin karussa maailmassa.

Juostaan yli niityn

vaikka väsynein jaloin

yli kastepisaroiden, yli tuoksuvan kesän,

juostaan huolien ja pettymysten yli,

tyhjyyttä pakoon.

Ilo kulkee mukana

pienin vahvoin siivin,

kutsuu linnut ja hymyt,

saa ojat kukkimaan,

sillat kestämään.

(Pia Perkiö)

Mukana ilo pienistä

2011-09-13T18:50:00.002+03:00

Eiliseen iltaan saapui kaatosade. Tyttösen kuljetin kuoroharjoituksiin. Ajomatkan lauluaan säesti pisaroiden rummutus auton tuulilasilla. Itse vetäisin perillä hupun piukasti reunustamaan kasvojani ja kuljin sateen alla mieli keveänä, sydän lämpöisesti pamppaillen. PÄiväni tapahtumia rytmittäen. Hymyilin sisääni. Niin erilaisessa äänimaisemassa kulkivat askeleeni nyt. Taukoamaton sade. Telakan valtavien koneiden tasainen jumputus. Lokkien kirkuna harmaassa ja alhaalla roikkuvassa taivaassa. Kiireisten askeleiden taukoamaton tahti ohitseni. Kuulin ajatusten vauhdin ohi kiirehtivien ihmisten sisältä. Joku kipaisi sadetta pakoon. Autojen tasainen vana. Hetkeksi pysähdyin. Förilautta keinutti minut joen toisenpuoleiseen varteen, jossa jatkoin samassa äänen tasaisessa vanassa. Metsän hiljaisuus kulki mukanani. Taskun pohjalla. Taskun uumeniin pääsivät linnan ympäriltä valtavien vaahteroiden alla minua odotelleet ruskalehdetkin. Tänään pääsivät töissä kertomaan siitä, miten lehtipuiden syksy on upean suunnitelman näyttämö. Luokassa mukana open ilo innokkaista oppijoista.

Poikanen kotona tiesi kertoa siitä, miten linnut löytävät perille. Sinne kauas pois kylmän alta. Miten auran ensimmäisenä lentävän on oltava voimakkain. Niin uskoi. VArmoin siiveniskuin ohjaa koko joukon kulkua. Näki niiden lennon sunnuntaina kotimme yli. Sitä olemme niin monena syksynä yhdessä ihmetelleet. Mutta yhä vielä vain jaksamme sen näkemisestä haltioitua. Yhtä varmoin ottein kuljetetaan meitä. Sen varaan turvaaminen antaa omaan äänimaisemaan tyynen kaiun. Kuin hyräilisi hyvän olon keinutuksessa. Tänään sai esitellä voittamaansa kultaa. Tuo isin ja äidin kultapoika. Kotona mukana äidin ilo tyytyväisestä sateenkastamasta lapsesta.

Tässä tasaisen harmaassa syyspäivässä on ollut paljon kirkkautta. Sisälläni, ajatuksissani, sydämelläni. Työkaverin mukavat sanat. LAsten pölypastelliliiduin taiteilemat hehkuvan värikkäät omenat. Tyttönen minua kotirapuilla vastassa valmiina kantamaan äidin työkorin ylös. Höyryävä kahvikupponen minua varten. Isomman tyttösen laittama omppupaistos. Poikajoukon riemu kun tuolla juoksevat rakkaan komennossa jalkapalloharjoituksissa sateen pehmeässä sylissä kentällämme. Syystuulen humina. Postitse saapunut tieto kummityttösestä perheellemme. Saamme tarjota tuolle kuvassa hymyilevälle eväät parempaan huomiseen. Pienellä rahalla suuri apu. Tänään voin istahtaa illan kynttilänvaloon ja kuiskata kiitokseni monesta pienestä ilosta päiväni kulussa.

Kosketettuna vahvistuin tämän päivän sylissä

2011-09-10T22:11:00.000+03:00

Hengitin hiljaisuutta. Hauraassa kosketuksessa kohtasimme. Hyvyyden vaimea virta löytyi sydämen rytmiksi. Saapui takaisin ja täytti kaipauksen kovertaman kolon. Tässä syyspäiväksi kasvaneessa hetkessä on ollut monta hellästi kämmenellä ihasteltavaa tuokiota. Kuin perhosen siiveniskuja kesän viimeisillä kukinnoilla. Tyttösen jalkapallon aikana jaksoin kulkea metsän viertä. Nuuhkin pehmeyttä, kuuntelin ja hengitin sisääni vahvuutta vihreästä hiljaisuudesta. Toipilaasta kasvoin lähemmäs itseäni takaisin. Aurinkoa riitti valaisemaan askeleita. Nyt jo sade tanssittaa puiden oksia. Kuin kyyneleitä takaa hymyn.

Kesästä muistuttavat viimeiset hennot kukinnot. Pehmeästi puhuttelevat ja saavat seisahtamaan vierelle. Hymyilemään. Ovat kuin muistoja menneen kesän valosta ja voimasta. Tänään tarvitsin niitä. Muistuttamaan siitä kaikesta pienestä hyvästä, joka ympäröi ja täyttää päivieni kulun. RAkas piirsi sanoiksi eteeni todellisuutta. RAvisteli kuin syystuuli pihakoivuni oksistoissa. Tiesi itseäni paremmin, että sitä tarvitsin. Kutsui kasvoilleni hymyä täyttämään murtuneita uurteita, joissa jo välillä virtasi lohduttomuuden syvät virrat.

Ei tarvittu ihmeitä. Vain pieni pala valoa. Se tuikki pieninä tähtinä aamun utuisesta kajosta illan tummuvaan usvaan. Aamu-uni, joka riitti kantamaan yli väsymyksen. Yhteinen kulku luvattuun lauantaipuuhaan. Askeleet , jotka jaksoivat kantaa metsän viertä muutaman hiljaisen rukouksen mitan. Sateen alta kotiin kuljettu matka. Kiireettömyys. Toisen tyttösen riemu maaottelun humussa. Sohvan syli ja rakkaan lämmin kylki omani vieressä. Huomiseen huokailen hyvillä mielin.

Nyt on tyyntä. Nukkuvat untaan kohti sunnuntaita. Minä asettelen sormeni toistensa lomaan. LAsken matkaan sanat, lyhyet rivit, kuin polut läpi metsän. Perille asti.

Kuljin itseltäni hukkaan

2011-09-08T11:20:00.001+03:00

Pitkään kyljessäni kyhjännyt flunssapöpö innostui saadessaan seurakseen jomottavan päänsäryn. Yhdessä kampittivat minut. Selättivät mitään selittämättä. Pyristelin vastaan, pinnistelin ja ponnistelin. Kiitin jokaisesta paremmanolon hetkestä. Vaan näin tässä kävi. Ilonkin eilen löysin hetkeksi. Sain ainakin vilkutella omat opinpolun tallaajat matkoilleen. Itse lojuin tyynyjen ja vällyjen seurana, vaan mieli ei osannutkaan asettua lepotilaan. Se tempoi työn parissa ja siellä olevien alkutaipaleen matkaajien luona. Huoli kasvoi suuren sammalmättään kokoiseksi.

Olin tyhjennetty. Ilo hipsi tiehensä. Levollisuudesta näin enää helman heilahduksen sen matkatessa loitommas. Ryytynyt. Levoton. Huoli heitti varjonsa ylleni. Mihin hukkasin itseni? Missä piilottelee se hetkeentarraaja, joka helposti nappaa ilon hipun kovinkin pienestä?! Tuokion verran tunsin olevani onnettomasti ojanpenkalla päätösteni kanssa. Särky tahdittaa tätäkin hetkeä. Se muistuttaa jyskyttämällä ohimoissa. Se riistää ja riipii sotkemalla sydämeni sykkeen. Tyhjyyteeni tahdon asetella toivon. Ladon sinne valoisuuden ja levollisuuden. Vierelleen nakkaan huolettomuuden. Kutsun joukkoon lujan luottamuksen ja hellän huolenpidon. Tutut turvantuojat. Käännän itseni näkemään niin kuin hyvä on. Ja huomiseeni kannan pilvitaivaalta itselleen tilan siepanneet auringon syyssäteet.

Ehkäpä tarvitsin tämän ravistelun. En voi valita päivieni määrää, en liioin niihin asettuvaa kuormaa. Mutta voin taas uusin askelin kulkea omaa opinpolkuani tässä elämäkseni muovatussa ja tarkoin suunnitellussa. Hyväksyä. Avata silmäni näkemään tärkeimmän. Tässä ja nyt. Ottaa vastaan ja luoda kiitoskatseen vastoinkäymisenkin hetkellä. Vilkuilen aikaa. Tässä olemiseni ei ole helppoa. Huomaan miettiväni, onnistuiko kirjastoretki? Löytyikö vihkopino? Edettiinkö sopivasti? Voi, minua!

Ystäväni tärkeät sanat soivat saviastiassani. Tänään sytytän iltaani hiljaisuuden. Lepään ja vahvistun. Huomenna kaikki on jo paremmin.

Muffinsin murusia....

2011-09-05T23:03:00.002+03:00

"Kuljin suuressa lupiinimetsässä, tein kuusenkävystä lehmän, uitin pientä kaarnavenettä,oli aurinkoa oli kesä, se oli onnellinen lapsuus......tein voikukista seppeleen, söin metsän mansikoita, laskin leppäkertun pilkkuja, oli aurinkoa ,oli kesä.....", lauloi tänään kuorotreeneistä palatessamme pieni neitonen. Huokaisi johonkin koloon laulavansa niin, että koko kylä kuulee. Se tunne, joka kasvoi sisälläni, se äidinonni, rakkaus, hyvänolon hyrinä ja onnentunne, se kohotti suupieleni hymyyn ja siloitti noustessaan muutaman rypyn. Vei mennessään jokusen murheenmykkyrän ja pyyhkäisi osan väsymystä ohikulkeissaan. Kotimatkamme värittyi pehmein ja turvallisin sävyin.

Olin saanut tunnustusmuffinsin Valoa Liipolassa-blogin Mirjalta. Niiaan ja kiitollisin mielin ilahtuneena kahmaisen korean tunnustuksen Riihipirtille. Kiitos lämpöinen luoksesi! Sen myötä piti kertoilla lempiväri, mieliruoka ja paikka, johon tahtoisi matkata. Maalaan maailmaani pehmein sävyin, värein, jotka Luoja laittoi ympärilleni kasvamaan pellon aavaan mereen, metsän sammalmättäisiin. Onneni värittyy maanläheisesti, pienin siveltimenvedoin, murretuin sävyin. Yllenikin mieluusti asettuvat samaiset värit ,kaarnan ja naavan vähäeleisyys, sumun ja aamu-usvan helmeily. Iltataivaan siniharmaus. Yön hiljainen musta. Toivon kirkas valkeus.

VAhva varjo, ruosteen rosoisuus, ajan patinan rouheus. Luokseni päästän kaikki ruskean asteet. VAlon ja varjon leikki herättää minussa ilon. Hetkiin piirtyy värejä. Niinkuin tämäniltaiseen kotimatkaamme! Tyttönen lauloi matkamme iloisen okran, vehreän vihreän ja nousevan auringon kellerväksi käytäväksi. Poluksi, jolla jokainen askel sai oman sävynsä! Maailmani maalautui ilolla ja onnella!

VAlkea kuin toivo ja luottamus, jotka kulkevat elämäni päivissä kanssani käsikkäin. Puhtauden ja armon väri. JA jälleen soi sydämelläni lapseni laulu....sunnuntaina se raikui pihapiirissämme pyhäkoululaisen innolla: sitä ei voi ostaa rahalla, eikä kullan avulla, sitä ei voittaa veikaten eikä ansioihin turvaten...ikuinen elämä annetaan lahjaksi.....jos vain uskot.....Ja minä uskon ja luotan. VAlkeus pääsee sävyksi mieliväreihini. Pikkuisen murrettuna, taitettuna, halkaistuna. Niinkuin minäkin. Juuri nyt valkoinen ottaa sijaa. Pyyhkii muita pois saapuvan punaisen alta. Punainen tuo luokseni juhlista suurimman. Pian. Mutta nyt nautin ensin syksyn täyteläisistä ja hehkuvista väreistä.

Niin. Sävyihin mahtuu monta lähellä toisiaan askeltavaa. Niin kuin elämääni muutenkin. Lähelläolijoita.

Mitä mieluusti suuhuni sitten laitan? KAikki maittaa. Tomaatit kypsyvät kasvihuoneella vielä ja jakavat satoaan. MAistuvat paremmalta kuin yksikään kaupalta haettu! Aurinkokuivattuina ovat suurinta herkkuani ja pääsevätkin moneen maittavaan ateriaani. Rakas laittaa meillä ruuat. KAla ja kana ohittavat kohdallani lihan. Puurolla lähtee päivä käyntiin. Ja paikallisen pizzerian herkku on aika nam. RAkkaan sosekeitto on kuin villasukat viluisen jaloissa. Ja vielä piti miettiä, mihin mieli halajaisi lähteä. Juuri nyt on tässä hyvä. Unelmana kulkee taskussani Lapin ruska ja tuntureiden äänetön aava.

Kiitokseen kuorrutan tämän makoisan tunnustuksen ja jätän sen mukaanotettavaksi jokaiselle piipahtavalle.....

♥ suloinen syyskuun ensimmäinen

2011-09-01T17:12:00.003+03:00

Syyskuu avasi itsensä minulle suloisen pehmeänä. Se on erityinen päivämme. Minun ja rakkaan. Hemmoteltuna oleminen tuntuu lämpönä iholla ja pikkuisena kutituksena poskella. Se kutsuu hymyä esiin ja saa sydämen laulamaan. Tiedäthän sen "I´m singing in the rain- tunteen". Aamusella töihin mennessäni olin kuin pikkutyttö. Semmoinen kikatusolo kulki askelissani läpi mukavan työpäivän. Olen raottanut suuni kertomaan kiitoksen jokaiseen alkavaan päivään. Nyt voin vain hämmästellä, miten elämä hellii! Ja rakas♥

Kesä on nyt tyhjännyt taskunsa. Se on jakanut kauneutensa tältä erää. Viivähdän hetken ajatuksissani menneen kesän tunnelmissa ja huomaan hyräileväni. Sain niin monta hyvänolon hetkeä hellittäväkseni. Niin lukuisan joukon valoisia tuokioita, jotka säteilevät kajonsa syyspäiviini. Niin paljon aarteita sateenkaareni päähän. Pieniä ihmeitä ilokseni. Niiden voima kantaa uusiin kuukausiin ja peittelee alleen taakkojen painon. Tänään istahdan hyvän syliin.

Minäkin sinua, sanoit. Vielä monta vuotta eteenkin päin. Kiitit jokaisesta yhdessäkuljetusta. Katsahdan sormeeni ja loistan kilpaa siinä kiilteleväisen kanssa. Kohta saamme sytytellä monta kynttilää. Niiden liekkien leikki piirtää varjoja ruusujen terälehdille. Olen onnesta ymmyrkäisenä♥

Suuri syli, aina avoin

2011-08-29T18:56:00.001+03:00

Jo eilisessä sen tuntu oli vahvasti tässä. Ilta-auringon yllemme laskemassa peitteessä oli kajastus viileyttä. Lävitse kulki väristys, jossa tuntui syksy. Sellainen pehmeä ja ruskanvärinen. Mutta vain hennosti se käväisi iholla ja erkani sitten loitommas. Kuiskasi lupauksen saapumisestaan. Antoi tilaa ajatuksille, jotka pukeutuivat kaipaukseen. Kesän kääntyessä mennäkseen tunnen jonkin uuden ottavan tilansa. Kuin syksy, jonka tuloon voin luottaa.

Vielä tuokio sitten se keikisteli kesän kanssa rinta rinnan. Kujeillen ja kertoen tulostaan. Kohdalleni se jakoi harmauttaan. Olin suojavuoteni jäljiltä kuin avoin maa sen laskeutua. Syysflunssan kanssa olen kulkenut tätä päivääkin vielä. Pikkuisen voimattomampana. Odottelen värejään luokseni. Ilokseni ja suojakseni. Levollisin mielin.

Syksy on tullut.

Linnut ovat lähteneet

ja lapset teilleen.

En tahtoisi etelään.

Riittää katseesi lämpö.

(Anna-Mari KAskinen)

Sateen ja valon vuorotellessa pehmeydelle jää tilaa. Usvan läpi näen rakkaat kasvot. Ojennetut kädet ja koko sen rakkauden ja lämmön, joka säilyy. Kesästä syksyyn. Syksystä kesään. Pellon keltaisesta merestä on jäljellä enää olkien matto. Niityn kukkaloistosta vain kuivuneet siemenkodat. Poutataivaan sini saanut ylleen harson. Tutun koivun oksilta ei enää soi iloinen liverrys. Ja silti se kaikki on. Läsnä. Odottamassa painumistaan uneen lumiviitan alle. Herättääkseen meitä aikanaan uuteen.

Sinun kasvosi

ovat piirtyneet minuun

kuin puu heijastuu

meren levottomuuteen

elokuisena yönä.

(Anna-Mari KAskinen)

Tänään olin lohtusylinä lapselle, jonka epävarmuus kiipesi kyyneliksi silmiin. Puin turvallisuutta sanoiksi ja käsivarsistani rakensin suojamuurin ympärilleen. Tunnen nyt vahvasti samoin. Syksy kutsuu sydämeltäni esiin lohtua, luottamukseksi rakentuvaa tietoa lämpimästä rakkauden sylistä, johon kavuta. Milloin vain. Kun paleltaa. Kun harmaus peittää syysvärien loiston taakseen. Kun sade huuhtoo kasvoilta hymyn. Eilen oma tyttönen katsoi minuun ja sanoi: pesit taas ikkunoita. Kyynelten virrassa puhdistui sisin ja silmien ikkunat. Sanansa voimasta kosketettuna. Ikkunariepuna rukous.

Syksy ei ole jäähyväislaulu lämmölle ja valolle. Se on kuin lämmin syli. Aina avoin. Se on kuin rakkaus, jonka eteen en tarvitse ponnisteluja. Se on. Tässä ja nyt. Miten taitavasti minulle puhutkaan?! Hymyilen pihakoivulleni. Se nyökkää oksillaan, joiden vihreyden keskellä keltainen suurenee. Se ei itke putoilevien lehtien perään. Uusi kasvaa jo. Pihlajan punaisessa hehkuu huolenpito.

Tuuli puhaltaa mihin haluaa

2011-08-26T17:06:00.000+03:00

Arjen tuuli heilahtelee päivieni kulussa. Aamuisin elokuun viileys kietoutuu pehmeästi ympärille ja saattelee alkavaan päivään. Haikeus istahtaa toisinaan autoni kyytiin ja muistuttaa kiireettömistä levollisuuden ajoista. Hymyilen sille ja kuiskaan hyvän viipyvän osakseni tarkoitetussa. Pienten hymyjen ympäröimänä, uutta esiin kutsumassa ja niin moniin kysymyksiin vastausta etsimässä.

Eiliseen iltaan mahtui rakkaan kanssa piipahdus Pekka Simojoen konserttiin Paimion kirkossa. Miten vähäisillä sanoilla joku osaakin sanoa niin, että kosketus tuntuu sisimmän syvimmissä sopukoissa. Niin puhutuilla kuin lauletuilla. Murhe liian monen sydämen erämaasta. Liian monta lasta ilman edes sitä vähää, joka kuljettaisi turvaisasti illasta aamuun. Liian monta , joilla kiire ja piittaamattomuus muista täyttää tuokiot. Ohi kulkijoita. Mutta toivo ja luottamus on silti tässä. Kun tuntee sen sateen lähemmäs tuovan tuulahduksen tuoksun. Sen, joka tullessaan kastelee erämaan ja nostattaa esiin keitaat. TAhdon valjastaa omat tavalliset tyhjät käteni auttamaan. TAvalla, jolla Hän minua kutsuu. Meistä jokainen voi. Vähälläänkin paljon. Olla keitaana kuivuuden keskellä. Toiselle. Pienelle.

Sanoissani tuntuu väsymys. Sydän puhuu enemmän. Kuin jokin uusi virta olisi löytämässä uomaansa. TArjoan poskeni tuulelle. Kutitelkoon, silitelköön. Se kulkee ohitse ja jättää jälkensä. Kuin leiman kirjoitusvihon sivulle, jossa ensimmäiset kirjaimet kertovat tekijänsä keskittyneestä tuokiosta. Jälkensä, josta luen viestin. Sanattoman huokauksen. Sille nyökäten tiedän, että tässä ja nyt on se tärkein hetki.

Muistoistani noukin kesäpäivän erityisten ystävien luona. Lämmin merituuli jakaa tuoksunsa ja piirtää muistoni kuvaksi. Tuuli puhaltaa, mihin haluaa. Milloin haluaa. Ojennan käteni sen tartuttavaksi ja avaan sydämeni sanomaan enemmän.

Viikon mittainen arki astuttu

2011-08-19T17:25:00.000+03:00

Viikon mittainen arjen taival takana. Lapset nakkasivat perjantaireput nurkkaan ja vipelsivät vapaan touhuihin. Aurinkotaivas kuiskii vielä lämpimiä ajatuksia. Antaa luvan joutenoloon. Mukaviin puuhiin. Jätin tyhjän luokan nurkkiin hymyni. Se kiertää hiljentyneiden pulpettien lomitse ja muistelee hyvää viikkoa. Se kurkkii hehkuvien pahviaurinkojen kehrää ja silmänsä ummistaen tapailee metsälaulun säkeitä. Kiitollisin mielin ja tyytyväisin askelin kuljin viikonloppuuni.

Ympärilläoleva tuttu tarttuu silmiin hanakasti. Totuttautuminen siihen, että onkin enemmän poissa, heilauttelee tunteita ja ajatuksia. Tätä olen pyydellyt ja luottaen toivonut oppivani. Etten askella ohi omien tärkeitteni. Koko viikon on rakas jaksanut siloitella tietä askelteni edellä. Olen saanut paljon. RAkkautta, huolenpitoa ja huomiointia. JA rauhassa keskittyä kutsumaan esiin opettajaa minussa.

Lempeästi ja pehmein ottein olen saanut aloittaa. Hyvä on kulkenut vierellä. Arki asettunut puitteisiinsa. Nyt pyydän, että riitän kaikkeen lupaamaani. Sydämelle laskettua en tahtonut työntää syrjään. Se löytää paikkansa ja minä siihen ajan ja voiman. Miten paljon yksi vuosi saikaan minussa pientä esiin. Pientä suureksi kasvavaa.

Ammennan nyt perjantai-illan pehmeyttä. Leikkuupuimuri hyrisee pellon aavassa. Tämän vuoden sato on kypsynyt korjattavaksi. Kohdallanikin ajattelen niin. Vuoden verran kypsymistä. TAivaan Isän hyvyydessä. Ja nyt taas vähän valmiimpana uuden edessä. Olen suloisesti sykkyrällä, iloa ja ihmetystä täynnä. Väsymys viikon jäljiltä tuntuu raukeudelta, jonka saan aamusella nukkua pois. Saan loikoilla ja venytellä itseni lauantaihin, aamukahvintuoksuiseen. Pientä kivaa ohjelmaa tiedossa. Nyt on hyvä olla.

HArmaan keskellä välkkyi ilo

2011-08-16T20:50:00.000+03:00

Tässä päivässäni tasaisen harmaan keskellä iloitsen. Aamuun nousin kuin uuteen. Sadepisarat lauloivat. Kahvin hörpin lukutuokioni ohella. Kuljin luottavaisin mielin uusien oppijoitteni luo. Omani kotona saivat lempeän lähdön ensimmäiseen oikeaan arkeensa. Rakas vielä lähettämässä ja vilkuttamassa. Värikynien rahina hiljaisuuden sylissä kertoi: tästä tulee hyvä taival kulkea yhdessä. Hymy suupielissäni soi kiitosta sadetaivaan halki. Jokaisen osalle olin pyytänyt suurempaa kättä. Sen tunsin päivässäni. Niin monta mukavaa hetkeä rakensivat päiväni valmiiksi. Huomiseen on hyvä astua.

Tänään se tuli jo lähelle. Arki.

2011-08-10T17:37:00.000+03:00

Eilisiltana asetin unen tunneilleni rajan. Herätystoiminta puhelimessani lopetti lomailunsa. Siirtyminen uuteen tuntui osallani nyt todelta. Aamusella nappasin tutun vanhan työkorini. Asettelin sinipaitaisen nallen ja sinisen santpaulian valkoisessa pikkukorissaan korini pohjalle. Monelta aiemmalta vuodelta niin tuttu kuvio tänään. RAkkaan ystävän kanssa yhteistä puuhailua ja järjestelyä koulun aloitusta varten. Tänään lämpöisin hetki oli kuulla, että askeleitani on kaivattu. Nyt on sinisen sävyillä somistettu luokkahuone taas minunnäköiseni. Kirjat pinoissa. Nimet kynissä. Nalle paikallaan. Liinat ja kukka, kynttilät ja uusi suloinen postikortti oven pielessä. Ikkunalaudalla pieni majakka ja Tuutikki, purjevene vielä kesästä kertomassa. Pieniä asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Nyt olen valmis siirtämään painon yltäni. En murehdi. Olen jo hyvästelemässä erityistä vuottani. KAtse suunnattuna uuteen, vaikkakin niin lukuisilta vuosilta tutuksitulleeseen. Tukijalkoina arjessa muistoissa lepäävä hyvyys.

TAsapaino ja levollisuus ovat kiitoksen kokoisia. Kevään aatokset lennelleet loitommas. Olen päästänyt irti. Astun luottavaisin mielin ensi viikkoon. RAkas vielä tuokion kotosalla ennen työhönpaluuta. LAittaa lapset matkaan opinteille. Reput roikkuvat jo nauloissaan. VAikka kantajansa vielä viipottavat kesälaitumilla. Kasvoillaan suven suloinen hymy. Eivät laske öitä arkeen.

KAiho kiipeää syliin, kun ajattelen kotiinpaluita. En ole vastassa. Vaan saapuessani saan innokkaita raportteja päivien kuluista. Niitä on hyvä odottaa ja nyt muistaa, että en sivuuta, vaikka väsymys kulkisi kotiin korini pohjalla. Miten jaksan taas, pohdin. Samassa asettuvat sanat sydämelleni.

KAikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa.

Kestän kaiken hänen avullaan, joka antaa minulle voiman.

Fil.4:13

VAnhoin tai uudemmin sanoin. Yhtälailla pyyhkiytyy pelko ja epäilys.

Lyhtyjä ja laineita

2011-08-04T19:02:00.000+03:00

IStahdan menneen kesän muistoihin. Paljon hyvää käväisi luona. PAljon iloa kiipesi hymyksi suupieliin. Vahvistavaa talletettavaa sujautettavaksi taskuun jokaiseen arjen uuteen aamuun. Hitunen haikeutta viipyy vierellä. Ainutlaatuisia olivat niin monet hetket. Sellaisiksi jäävät. Pieni tyttönen on aloittanut omassa huoneessaan koululeikit pitkän tauon jälkeen. Suloinen supatus ja sanojensa suunnaton tärkeys saavat äidin minussa kehräämään. Tiedän elokuun ehtineen luo ja kesän hiljalleen kääntäneen selkänsä. Kurkkii vielä olan yli ja hymyää, mutta pian jättää jäähyväisensä. Kulkee vuoteni kanssa käsitysten kohti horisontin aavaa viivaa.

Silmiini osui kaunis kortti. Siinä teksti "Minä suojelen sinua kaikelta" kahden toisiinsa kiertyvän hennon kukannupun alla. Elomme laineet ja tyrskeet kasvavat joskus niin suuriksi, että niiden pyörteissä pieni ihminen on ihmeissään ja peloissaan. Murheen myrskyissä kaipaa saada kuulla olevansa suojeluksessa kaikelta . Pelon ja huolen laineilla keikkuessa venettä ohjaavat varmat kädet. Suojelevat ja osoittavat suunnan. Armon ja rakkauden laiturille. Tapasin ihanan blogiystäväni Sinkkisangolta. Hujahti tunteja jutustellessa ja teetä hörpätessä. Kuljetimme tuokiota pienistä iloista suuriin syvyyksiin. Ajatuksia vaihtaen ja jakaen. Elämän laineiden liplatusta kuunnellen. Puhelimessa ystävän kertomakin toi korttini sanat todeksi.

Olen kuoriutunut kiireestä. KAlenteri odottaa oltuaan kanssani vuoden vapaalla. KEskustelen sen kanssa hetken ja kerron, etten enää aio juosta kilpaa aikani kanssa. Muutama merkintä kurkistaa sen lehdiltä jo. Pikkuinen poika kirjoitti keittiön perhekalenteriin ÄITI MENEE TÖIHIN. Vielä keväällä nuo sanat olisivat ilkkuneet minulle. Nyt huomaan niiden muodoissa pehmeyttä.

Olin ystävän kanssa maanantaina ainutkertaisessa tilaisuudessa. Andrae Grouch, 69-vuotias gospellegenda taustaryhmänsä kanssa konsertoi lähikaupungissa. Ilta kuljetti huimasta mustan musiikin jammauksesta äärimmäisen rauhallisen hartaan musiikin äärelle. Suuret maailmantähdet, kuten Diana Ross, Elvis Presley, Elton John, MAdonna, Michael Jackson ovat esittäneet tuon lahjakkaan muusikon säveltämiä kappaleita. Koskettavaa oli kuunnella jo hauraaksi ja vanhaksi ehtineen miehen kertomuksia siitä, miten kaikki hänen osallaan oli saanut alkunsa. LAhjana Jumalalta. Kun iltamyöhällä palasin kotiin, odotti minua ihana yllätys. Rakas oli sytyttänyt kynttilöitä ja lyhtyjä ympäri terassia. Elokuun ensimmäisen illan pehmeässä hämyssä rakkaus kosketti minua.

KEsäauringon säteet kulkevat kauemmas. Syksy avaa itseään. Se ottaa syliinsä ja osalleni sillä on paljon uudenlaista annettavaa. Postikortin sanat piirtyvät ajatuksiini. Minä suojelen sinua kaikelta. Tiedän, ettei mikään ole omissa käsissäni. Lujasti luotan , että askeleemme kulkevat meille parhaita polkuja. Sen varrelle mahtuu iloja ja huolia. Yllätyksiä niin ihania kuin raskaita. KAsvuni maaperä on Jumalan voimassa ja rakkaudessa. Sen turvin kuljen huolettomammin huomiseen. Siunaavaa kättä tarvitsee niin iso kuin pieni. Sinä ja minä.

Elokuu kuljettaa eteenpäin. Puhallan liekin sammuksiin. Se jättää lämpönsä sydämeen. Hennoksi valoksi jokaiseen päivään. Pimenevään iltaan.

"Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani." Ps. 119:105

Tässä hetkessä

2011-07-27T19:37:00.000+03:00

Pysähdyn kuuntelemaan ajatuksiani. Ilta työntää päivää edeltään. Sama lämpö säilyy iholla. Sen otteessa koen kummaa jaksamattomuutta. Päivänokosten keskelle sain soiton ystävältä. Kävely helteen puristuksessa piristi. Miten rupatellen matka taittuukin niin huomaamatta. Ympärillä olevat viljapellot ovat asteen verran kellervämpiä taas. Elokuu huhuilee. Kutsuu luo. Tänään järjestelin työjuttuja. PAkkasin siistityt mapit laatikkoon. Ja ajatukset työstä vielä niiden mukaan. Nautin kesästä. Vielä.

Kuljetan mukanani pilkahduksia vuoteni varrelta. Hetkien lumo huokaisee rinnallani. TArttua tahdon tuokioihin samalla ahneudella arjenkin astuessa päiviin. Kiitollisuus kipittää kintereillä. Hymyilen sen läsnäololle ja lupaan pitää tiukasti kädestä. Kiireenkin astuessa päiviini. Hyvä hymyää helmoissani. Suljen sen syliini ja sipaisen suukkosen otsalleen. Säilytän sen päivieni kulussa. Murhe murjottaa ja tietää paikkansa. Saa tulla ja tulee, saa mennä ja menee. Ylimääräisen lastin saan viskata jaksaville harteille. Aika ihmettelee paikkaansa. Ettei se vilahtaisi ohitse huomaamatta. Lupaan tarkkailla sen kulkua arjen askeleissa. Mutta nyt vielä nautin kesäiltojen kuulaudesta. Enkä kiukuttele helteellekään. En enää. Pysähdyn vain. TArjoan kasvot tuulenvireen kutiteltaviksi ja hörppään ties monennenko lasillisen vettä.

Tässä päivässä olen kantanut mukanani ajatusten virrassa useaa. Ystäviä läheltä ja kaukaa. Myös niitä tuntemattomia, joiden kesään tunkeutui tuska ja ahdistus. TApahtunutta on mahdoton käsittää. Voi vain toivoa jaksamista toivottomuuden keskelle. Lohtua lohduttomuuteen. Rukous saa lastenlaulussa siivet. Tänään lähetän monta pientä livertäjää korkeuksiin...

Tänään täytyn kiitosmielen pisaroista

2011-07-23T12:20:00.000+03:00

Sinun puoleesi olen saanut kääntää katseeni ja sisimpäni huokaukset. Sinun kasvojesi edessä. Tuntien läsnäolosi lämpimän lempeyden. Saanut riemuita vastauksistasi, jotka saapuvat ajallaan tahtoosi ja tietämykseesi, ymmärrykseesi ja rakkauteesi käärittyinä. Kuin postina, joka tullessaan jakaa toiselle ilon, toiselle huojennuksen. Joskus on vaikeaa jaksaa odottaa. Silloinhan aika kasvattaa itsensä tuntumaan niin pitkältä. Kuin matkalta, jota ei jaksaisi kulkea. Silloinkin sinä kannat. Jaat juoman janoiselle kulkijalle. En halua askeltaa sivuun tieltäsi.

HAluan kasvaa valossasi. Virkistyä sateesi alla. Puhjeta kukkaan rakkautesi lämmössä. Erityinen vuoteni kulkee kohti arjen tuovaa elokuuta. Se avaa käsivartensa ottamaan vastaan levänneen ja virkistyneen mieleni. Kuljettaakseen jälleen tuttuihin, silti uudenlaisiin päiviin. Jokainen sinun antamasi. Kiitoksen arvoinen. Se vaikeakin. Kesätuulen kosketuksessa on ripaus hyvästijättöä. Helteenkin otteessa tunnen viilenevän illan vireen. Vieressä kasvavan vehnäpellon kellervissä laineissa kuin kutsu. Apilapolkua kuljen pellon pieleen ja hymyilen jäähyväiseni kohta käsistä pois kulkevalle kesälleni. Olen saanut niin paljon. Oppinut enemmän. Ammentanut kuin ensi kertaa. Jokaisesta hetkestä tallentanut pienen muistijäljen itseeni. TAvallisten tuokioiden tuomaa turvaa.

Olet jakanut paljon. Auringon kepeät kesäaskeleet. Sateen uuttakasvattavaa kosketusta. Hellää kesätuulen laulua, joka saa sulkemaan silmät ja unelmoimaan. Jylhää ukkosnäytelmää tummanpuhuvien pilvien revetessä kuin esirippu kauan sitten. JA taas uudelleen tyynnyttänyt ympärilläolevan lempeiksi käsivarsiksi ympärillemme. Sinä olet lähellä. Kosketat ja kuuntelet. Hyvyytesi ja huolenpitosi näen niin kastepisaran herkässä helmessä kuin rankkasateessa ,joka pyyhkii mennessään kyyneleitä. Ilon ja kiitoksen. Ja auringossa, joka kuivaa poskeni ja antaa niille tilan uusiin kiitoksen kyyneliin.

Elämän helmat hulmahtelevat askeliemme tahtiin

2011-07-16T17:21:00.000+03:00

Tavallinen päivä toisen samanmoisen jatkona. Täynnä hetkiä, joissa on ollut mukava viipyä. Niiden lomaan elämän salamointeja, joiden ymmärrän tähän kuuluvan, vaikka hetkittäin voimille ottavatkin. Öinen sateen konsertti läpi unikuvien. Sen rumpusooloa ihastelin yön hiljaisina tunteina. Uljas hetki. Koitanpa kääntää nämä päivän elosalamat isomman tyttösen kanssakin. Ovat tahdonvoiman konserttoja, nuoruuden soolosoitantoja. Huokaisen. Puolipilvinen taivas. Siinäkin voi nähdä poutasään puutteen tai pilvettömyyden jo melkein läsnä. Miten katson ja näen, siten elämä antaa ja ottaa. Helmat heilahtavat asleleitteni tahtiin.

Viime päivinä olen iloinnut ystävyydestä. Olen ehtinyt istahtaa useamman tärkeän lähellä. Jokainen omanlaisensa ja minulle niin läheisiä kaikki. Ilojen ja huolien polkuja pitkin askellamme. Jaamme ajatuksia astutuista askeleista. Tasaisen tienkin varrelle ilmaantuu kuoppia, sateen synnyttämiä. Niihin sataneet pisarat kuin kyyneleitä. Jotkut riemunpisaroita, toiset murtuneen mielen vuodattamia. "Jatkuva auringonpaiste synnyttää erämaan." Tästä ajatuksesta voimaannuin. KAsvu kaipaa pilvipäiviä sadetta antamaan. Elämän rankkasadekuuroja ja salamoita avaamaan jälkeensä sinen, jonka syleilyyn on hyvä uinahtaa. Kepeitä kesäsateita, joiden tahtiin voi tanssia ja laulaa.

Kesäkin on ottanut askeleitaan. Kulkenut ja kuljettanut kerallaan. Antanut ja ottanut. Vienyt ihmeiden äärelle ja jakanut tavallisuuden turvaa. Riihipirtin väki on nauttinut suven suloisuudesta ilman kommervenkkejä. Uimametrejä rakkaalla ja lapsosilla takanaan jo hirmuiset määrät. Minulla muutama:) Luonnon helmassa heilahdettuja hetkiä mittaamattomasti. Erityisiä tuokioita kiitollisuuteen kiedottu. Tärkeitä ihmisiä, istuttuja iltoja, kuljettuja polkuja. PAljon pikkuruista hyvää taskuihin taputeltu. Poimittu. Mustikkalitroja. Lastenteatteria. Kirpputoreja. Kanttarelleja. Ilta-auringon iloja. Riemua. KAipuutakin. VAihtuvia tuulien teitä.

En saa kylläkseni pihapiirin kauneudesta. Pysähdyn ihmettelemään hentoa heinänvartta. Sen sinnikkyyttä rivakan kesätuulen otteessa. Sen herkkyyttä aamuauringon kehrässä. Koen suurta kiitollisuutta Luojaani kohtaan. Sen jakama kauneus puhuu ympärilläni. KAtselen taivaan kattoon. Öinen tummuus on kutsunut luokseen pilvilampaat. NE muistuttavat kaitsijasta, joka laskee jokaisen. Olen onnellinen. Tästä kaikesta. Sateesta ja paisteesta.

Siinä ne ovat. Vierelläni. Silloinkin kun en näe.

Sisimpäni laulaa ja kiittää

2011-07-12T21:04:00.000+03:00

Oman tietokoneen ollessa edelleen korjauksessa, en saa siirrettyä kuvia kamerasta näkösälle. En osaa. Viikonloppumme järvimaisemissa piirtyi sydämeni filmille ikiajoiksi, uskon. Kuviksi, joiden katseluun ei tarvita sähköisiä laitteita. Suljen silmäni ja kuulen järven laineiden lempeän laulun. Muistini kuvissa näen ilta-auringon kimaltelevan sillan, jota pitkin uin pehmein liikkein. Tunnen tuulen huminan, jossa kuuluu kuiskaus taivaallista rakkautta. Iloitsen pilvilampaiden valkoisista silhueteista. Ojennan käteni kohti ja voin silittää niiden valkeaa nukkaa. Nenäni tavoittaa iltanuotion kutkuttavan tuoksun. Herään taas aamuvarhaisten lintujen liverrykseen. Saimme olla kauneuden keskellä. Virkistyä järven aaltojen sylissä. JAnoisina ammentaa virkeyttä. VAhvistua.

Ylleni satoi jotakin, jonka voimin astun arkisia askeleitani jaksavammin kuin ikinä. Kiitollisuuden siemenistä sai kasvaa kukkaketo ympärilleni. Olen iloisesti ihmeissäni. Sain kiivetä suuren sylin lämpöön. Olla kosketettuna tavalla, josta en kyennyt aiemmin edes unelmoimaan. Sain seistä taivaan alla sen avatessa itseään sateeseen ja paisteeseen. Näiden pisaroiden alla en halunnut avata varjoani. Ne huuhtoivat kipua minusta. Ne vierittivät taakkaani kasteeksi nurmen vihreään mattoon. KAikellani virvoituin. Pääni päällä kirkkaisiin väreihin pukeutunut sateenkaari. Lupaus. Kuin jaetussa sanassa.

Tänään kuuntelen sisintäni. Se hymisee. Huulillani viipyy tyytyväinen hymy. On hyvä olla. Voiko muusta unelmoida! Tässä on kaikki. Avaan mustikkasuuni kiitokseen. Uudelleen ja aina vain. LAkkaamatta. Väsymättä. Äiti, mitä itkit?", kysyi tyttönen. "Voi, sain olla niin lähellä Jumalaa, että taivaan pisarat koskettivat poskeni pintaa". KAikki on hyvin. Metsän kosteassa aamupäivässä poimiessa mustikoita tunsin sen. Se jäi luokseni. Se kuuluu tutun palokärjen nakutuksessa. Se maistuu mustikkaisessa pirtelössä, jonka poikanen pöräytti ihan itse. Se tuntuu rakkaan katseessa. Se loistaa ystävän hymyssä ja hyvässä uutisessaan. Se kietoo kätensä vyötäisilleni ja lupaa viipyä vierellä.

Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä,

eivät enkelit, eivät henkivallat,

ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva

eivätkä mitkään voimat,

ei korkeus eikä syvyys,

ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta,

joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa,

meidän Herrassamme.

Room.8:38-39

Heilautan kättäni, huomenna lähden........

2011-07-07T22:17:00.000+03:00

Kesän lämmössä on saanut levähtää. Olen keinunut sen kehdossa ja antanut sen lohduttaa. Ystävän yllätysvisiitti eilisiltaan loihti kasvoilleni isomman hymyn. Istuimme vastakkain pihakeinun heilunnassa ja rupattelimme elämää sanoiksi toisillemme.

Tässä päivässä on puuhailtu pakkailemisen parissa. OSa Riihipirtin väkeä matkaa huomisaamuna järvimaisemiin. Kutsussa on kepeä sointi. Saamme lähteä tuttuun kesäviikonloppuun. TYttönen on laskenut öitä kuin joulua odotellessa:)

Tähän maisemaan.....

Elämän kerroksia on joskus lohdullista purkaa. Sanoiksi. LAuseiksi. Ajatuksisksi toisten lomaan. Nyt jo tunnen ,miten saan heittää kaiken yltäni. Pulahdan järviveden viileyteen ja nostan kasvoni ilta-auringon kosketukseen. Toisenlaiseen lämpöön. Jätän laineiden leikkiin kipuni, murheeni. Virvoitun.

Evästä matkalle.

Evästä talven varalle poimimme tyttösten kanssa Riihipirtin metsiköstä. Miksi tuoreet marjat laitetaan pakasteeseen, kysyi pieni poikanen jääkiekkoleiriltä palaillessaan. TAlven varalle. KEsää säilöön pitkiin pimeisiin iltoihin. NAuroimme suut mustikansinisinä. Metsä on mustikkaa pullollaan........

Siipirikko huokailee

2011-07-02T15:23:00.000+03:00

Jokainen meistä tietää, miten säröllä oleva astia särkyy herkemmin palasiksi kuin ehyt. Saviastiana tiedän ainutlaatuisuuteni. Tällaiseksi minut on muovattu. KAikkineni. Säröteoria kohdallani toistui. Menin rikki. Muovaajamme käsissä palasetkin ovat arvokkaita. Nyt voin vain olla ja odotella. Siipirikkona. Tiettyyn rajaan saakka on kulku vaivaton, mutta kun pelko tarttuu kädestä, huomaan palasten hetkeksi menevän itseltäni tyystin hukkaan. TArtun ajatukseen, johon luotan. Heikkona olen vahva. Kuitenkin. PAlasista muovautuu uutta.

Kepeistä askelista on helppo iloita. Tämä kesä on antanut niin paljon lempeitä tuokioita, joissa on saanut liihottaa jalat irti maasta. Kivikon kohdalla askel muuttuu hataraksi ja ilo piiloutuu. Silti se on siellä.Tiedän, että on. TArkoituksen näkemiseen ei nyt ymmärrys yllä, mutta ajan myötä selkeytyy sekin. Eilinen ukonilma nousi keskelle kirkkautta. Nopeasti ja vaivihkaa. Salamanisku särki sähkömuuntajan ja sitä kautta poksautti rikki sähkölaitteita. Tuli pimeys. Tuli toimimattomuus. Koen samankaltaista osallani. Kipu salamoi.

Ihmisen oma suunnitelma ei koskaan ole vedenpitävä. Hetkessä kaikki muuttuu ja kääntyy ympäri. Tämä on itselleni oppimisen kohta. On niin paljon mukavampi soutaa myötätuuleen. Poutapilvien alla. Näinä hetkinä elämässä tunnen, miten vahvasti kantava pinta on siinä ,miten lujasti luotan Hänen hyvyyteensä. Suunnitelmaan, jossa en itse kuljeta kynää. Rennon kehon on helpompi kellua. VAan aina ei ole helppo heittäytyä kannateltavaksi. Luulee tietävänsä ja taitavansa. Selviytyvänsä.

Kipu kiertyy verhoksi ympärilleni. Tuikkii ja vaatii. Tivaa ja kiskoo. Kuljettaa ajatuksiani. Ystävä löysi pilkahduksen hyvää tässäkin. Siitä tarrasin kiinni ja sain pienen aiheen hymyyn. Ihminen on kovin pieni. Siitäkin ukkosen tekoset muistuttivat. Ilman sähköä sitä on aika avuton. Pitää katsoa uusin silmin ja asettaa ajatukset uusille urille. LÖytää toisenlaisia ratkaisuja.

Tänään päätän listata hyvyyttä ympäriltäni. Työnnän sivuun sen mitä keho tuntee ja kuuntelen sydämen ääntä. Lepään lempeiden käsien suojassa. Opetan askeleitani ohittamaan kivikot. Ulkona jyrisee ukkonen jälleen. Nyt laitan pisteen ajatuksilleni ja suljen tietokoneen. Särkynyt modeemi pöydän syrjällä. Uusi jakamassa yhteyttä ympärilleni. Sen sai ostaa kaupasta. KAikkea ei voi. Huokaan särkyneenä ja käännän katseen sinne, mistä apu tulee. Aikanaan.

Nuppuna

2011-06-29T11:05:00.006+03:00

Tuli osalleni aika olla nupussa. Pienenä, silti hauraudessani varmana, että koittaa hetki, jolloin kaikellaan saa avautua auringonvaloon. Kuin aallot, jotka silittelevät rantakallion poskea toisinaan , saapui luokseni kipu. Sen tyrskeet muovaavat hiljalleen pintaani. Ovat olleet luonani aiemminkin ja taas tyyntyneet. Niinhän aalloille käy. Elämää katsellessa pienuudesta käsin, tuntuu hetken kuin taivas laskeutuisi peitoksi ylle. Tuulen kosketus kuin lohduttaisi. Eilen annoin kyyneleille luvan. Löysivät poskilleni ja antoivat minun olla ihan pieni. Pehmensivät pikkuisilla laineillaan.

Isompi tyttönen tutkaili illansuussa uutta kalenteriaan. Löysi hauskan kyselyn: jos olisin väri...jos olisin vaate...jos olisin....jos. Olisin. Vuorotellen vastailimme. Minun osalleni helppo oli jos olisin puu...Vuodenkierron verran kanssani maailmaa kiireettä katsellut pihakoivu nyökäytti oksallaan. Vilkutti lehdillään läpi ilta-auringon. Ja ymmärsi. Hetki sitten olin kuin oksistaan vankin. Nyt hentoisin, joka jaksaa vain muutamaa vihreää lehteä kesätuulessa heilautella. Kunnes kestän taas vaikka ukkoskuuron. Sillä juuret ovat tiukasti maaperässään. USkon ja luotan.

Tänään tartun tuulenvirettä kädestä. En kurkottele korkealle. Otan vain muutaman askeleen sen kepeydessä. Annan itselleni luvan oloiluun. Odotan sitä sadekuuroa, joka virkistää ja vahvistaa. Ellei se saavu, tiedän, että vesikannuun tarttuva käsi on lähellä. AIna se kuitenkin on. Kuinka sitä olisikaan oppinut ymmärtämään näitä kivikoita, jos omat askeleet aina kulkisivat pehmeitä polkuja? Kuinka sitä osaisikaan kuunnella pienen tuulen kuisketta, jos aina saisi virvoittua leppeiden tuulien alla? Kuinka ikinä osaisi kiittää pienestä, jos aina suuresti annettaisiin? Kuinka löytäisi ilon tiukasta nupustaan, jos joka päivä saisi kukoistaa? Tänään kuljen hiljaa ja tiedän, etten yksin. VAikka muut pakkasivatkin uikkarinsa reppuihin ja lähtivät ja minä jäin.

Jokainen nuppu avautuu uuteen aamuun.
Minäkin. Kun aika on.
Tänään en.

Keskikesän kimppuja

2011-06-26T17:03:00.000+03:00

LApset keskittivät voimansa metsänreunassa kasvavien koivujen katselmukseen. Vihtaoksat valittiin tarkasti. RAkkaan ohjeiden ja avun turvin valmistui kaksi vihtaa. Juhannussaunan ikkunasta kiipesi pehmeä koivuntuoksu. LAuteiden lämmössä keinahteli keskikesä! Punaposkisten hymyt vaihtuivat iloisiksi irvistyksiksi. Kukin sai vuorollaan olla vihdottavana. Terassille käytiin vilvoittelemaan ja vilkuttamaan poutapilville.

Astelin pellonviertä, kuljeskelin metsänreunaa. Hiljalleen syntyi syliini sinisten ja valkeiden sävyjen kimppu. Yksi juhannuksen juttuni on kukkien keräileminen. NAutin hitaista askelistani. Hyräilen ja haaveilen. IHmettelen ja iloitsen. Sisältäni häviää hymyinä häivähdykset melankoliaa, kulkiessani katoavat. Antavat piilopaikkansa paremmalle ololle, kepeydelle ja hempeydelle. Supatan kukkieni nupuille. Teen tuttavuutta. Toivotan tervetulleiksi tuomaan juhlantuntua luoksemme.

Vihtaoksien laitosta kerkesivät pikkuiset vielä polkaisemaan lupiineja tienviereltä. Osa pääsi maljakkoon, osa sai levätä pöydällä sellaisenaan. Jouluisin nautin valmiiksilaitetun kodin kauneudesta. Saatan istahtaa ja ihmetellä, ammentaa pieniä yksityiskohtia ja iloita. Juhannuskukkien kanssa on samoin! Viihdyn terassisohvan mutkassa hymyämässä sinne tänne asetelluille väripilkuille. En kaipaa kokkoa, en taikoja. Kukissa on se jokin. TAikovat juhannuksen lähelleni.

Illan tummetessa terassi kylpi tyynessä tyhjyydessään. Iloiset huudot tauonneet. Valvojat vetäytyneet metsän syliin mökkiin katselemaan unikuviaan. Tyttösen iltapuhteena leipaseman raparperimansikkapiirakan maku suupielissäni hyvästelen juhlapäivämme. Tyytyväisenä käyn levolle. Kesän keskimmäiset hetket elettiin levollisin mielin ilman sen kummempia kommervenkkejä. Tänään kiipeämme saunan lauteille uudelleen. TUttu koivuntuoksu tuntuu pehmenneenä. Pian terassin hiljaisuuden rikkoo iloinen ateriointi. Tämän ihmeempää en kaipaakaan. Tässä se juhla on. ARjessakin.

Kesätuulen huminaa

2011-06-22T19:28:00.000+03:00

Kuulen tuulen huminan. Sen lempeä kosketus poskellani tuntuu juuri siltä, että voisi hetken kehrätä kuin kissa silityksestä kiitellessään. En tiedä mistä se tulee, mihin kulkee, mutta ohimennessään jättää hyvää oloa luokseni. KEsä on avannut sylinsä ja kutsunut istahtamaan. Eilisen muisto kaivautuu hymykuopaksi suupieleen. Vietin aikaa ystävän kanssa poutapilvien alla. Saimme olla kuin kaksi kelloa, jotka helähdellen antoivat ajatusten ja kuulumisten kulkea toiselta toiselle . Aika kipaisi huiman askeleen huomaamattamme. Niin hyvä oli olla. Metsä olohuoneenamme.

Mieleeni nousee hetken kulku kaivon reunalla kauan sitten. Vesi, jota kaivosta sai ammentaa, vei janon. Mutta Hänellä oli annettavanaan vettä, jota juotuaan ei enää koskaan janoa. Eilisen eväissä maistui hedelmä, herkullinen leipä, makoisa pulla. Teen lämpö helli kurkkua ja capuchinon pehmeys suli suuhun. Jutustelun lomassa hörpimme raikasta vettä. Hetkemme helmeksi muotoutui tuttu yhteinen hetki , jossa se toisenlainen vesi pulpahtaa kiitoksiin ja pyyntöihin varmuudeksi ja luottamukseksi. On erityinen lahja saada kantaa asioita niiden kasvojen eteen, joiden lempeys on pehmeämpi kuin kesätaivaan pilvilampaan kihara villa.

Illoissa on ollut viileä läsnä. Päivän hellinyt lämpö lepää ja antaa sijansa vilakkuudelle. Ehkäpä siksi olen saanut kurkkuuni kivistävän käheyden. Toisen ystävän kanssa vietettyjen reippailuhetkien jälkeen tuulahdus kietoi käsivartensa ympärille ja saa herkästi vilunväreet juoksemaan pitkin selkää. KEsäsää temppuilee ja poukkoilee. Muistuttaa niin elämänkin kulusta. PAistetta, sadetta, tuulenvirettä ja tyyntä. Sytytin kynttilät iltaamme. Iltatuuli kieputti liekkejä ja houkutteli pientä savuvanaa hyttysten kiusaksi.

Tänään olen ollut itsekin vain hiljainen kesätuulen humina. Levännyt eilisen muistoissa. Ihmetellyt elämää. Hymyillyt punarinnan lennolle. Hymissyt tyytyväisenä multaan kätketyille siemenille. Iloinnut tyttösen huiman pitkästä uimasuorituksesta. Sillä 100m on ihan hirmuisen suuri matka pienen tytön elämässä! Pohtinut päättömiltä tuntuvia asioita, joiden edessä oma ymmärrys kääntää selkänsä. YSkinyt käheän kurkun uumenista kiitosta esiin. Äksyillytkin hiukan, sillä naisena on oikeus siihen aika ajoin:) Sulattanut suuhun kaapin kätköistä löytyneen suklaakonvehdin ja sivuuttanut päätöksen karttaa makeaa. Nyt istun ja hymyän pihakoivujen vilkutuksille!

Hiljaisuuden äännellessä sieluni puhuu,

mieleni kuuntelee ja järkeni ihmettelee.

(LAuri Sallinen)

Sanoja vailla

2011-06-17T20:03:00.000+03:00

Voivatko sanat kadota? Huuhtovatko tänäänkin illan tullen saapuneet pisarat niitä pitkin kallion rinnettä. Liukenevatko ne kalliokuopan lintulampeen pienten siivekkäiden juotavaksi. Tänään on ollut päivä vailla sanottavaa. Ajatukset tuntuvat juuttuvan puolitiehen. Olo on tyhjyydestä kumea. Kuin avaisin kämmeneni sadetaivaan alla ja katselisin veden lipuvan sormien lomasta.

Eilen iltasella istuskelin sateenjälkeisessä pehmeydessä yksikseni terassilla. KAtselin ilta-auringossa vastapyykättyjä koivun lehtiä. Hymyilin. Paljon herkkiä sanoja virtasi sisimmässäni. Puin ne ajatuksiksi Isälle. LAuleskelin ja tunsin hyvän olon viihtyvän vierelläni. Kolmen kirjan verran lauluja yhteisen otsakkeen alla: Hyvä on tuoda kiitosta. JA minä toin.

Sadetaivas avautui eilisessä illassa pumpulinpehmeiksi hattaroiksi. Tässä hetkessä taivaankansi on reunoihinsa saakka harmaa. Kuin viltti viluisen yllä. Värjöttelen vailla sanoja. Ehkäpä niitä onkin liian paljon. SAnojen suohon uppoutuneena istun enkä löydä niitä, joihin haluaisin sydämelläni olevaa pukea. Kurkistelen viltin alta ja kuuntelen.

Hymyilen eiliselle hyvälleni. Suljen silmät ja kuulostelen viileän laulattamia koivuja pihalla. Lintujen sirkutus on tauonnut. Sanatonna istuksivat oksillaan. Kuuntelevat tuulen suhinaa ja sateen tasaista soittoa. Hyvä on tuoda kiitosta. Tästäkin pysähtyneestä päivästä, johon mahtui sittenkin paljon sanatonta hyvää. Pinaatin poimintaa ja uusien siementen kasvamaan maanittelua. RAparperikiisseliä tyttösen kanssa yhdessä. Viestejä ystäviltä. Eiliselle hymyilemistä. Päivänokosia rakkaan kainalossa. LAsten viipottamista sinne ja tänne. Oman sanattomuuden keskellä laiskottelua. Sanattoman päivän illassa lämpeää sauna.

Vaan sana on sinua aivan lähellä, sinun suussasi ja sydämessäsi, niin että voit sen täyttää.

5.Moos.30:14

Miksen siis minäkin?!

2011-06-15T10:40:00.000+03:00

Pienin askelin kulkee elämä ja kesä eteenpäin. Antaa hetkittäin lempeyttä lohduttomuuteen. Väliin heittelee hempeyttä ja ilonpisaroita ylle. Ainut särkynyt sydän kukoistaa kaivon kupeessa ja saa minut hymyilemään. Pieni hauras kauneus lumoaa. Oma sydän sai haavoihinsa hellää hoivaa. Sunnuntain aamussa ja vielä laskevan auringon lämmössä. Sateen pehmeys kuiskii nyt ympärillä, jäi viipymään useammaksi hetkeksi. Herättelee lämmöstä nuukahtaneita. Eilen ihailin pellonviertä, jossa lupiinit lauloivat haikeita melodioita. Niiden lainehtiva sinipunerva meri sai hyvälle tuulelle. Ovat vähään tyytyväisiä, miksen siis minäkin!

Luin tutut jakeet, mutta uusin käännöksin. Jäin maistelemaan ja miettimään, oivaltamaan ja ilahtumaan. Kun oli parantanut syntymästään asti sokean, utelivat, kenen syntisyyden vuoksi, tuo sija oli tälle jaettu. Ei omiensa, ei isiensä, vaan, jotta Jumalan suunnitelma hänessäkin saisi toteutua. Niin. Oppisinko ajattelemaan noin vahvasti luottaen hyvyyteensä?! Että jokaisesta kivusta, huolesta ja taakastani osaisinkin kohottaa kiitoksen, ottaisin vastaan annetun, vaikka sattuisi. Suunnitelmansa osanen olen. Tarkoin harkitun. Muistelen Vivamon laulunäytelmää Tuhlaajapojasta. Miten suuri oli tuon isän luottamus poikansa paluuseen. Miten taiten ohjattiin poika huomaamaan kodin rakkauden arvo. Ei silloinkaan hänelle pettymyksiä ja vastoinkäymisiä jaettu kuin silmienaukaisuun. Jotta näkisi taas. LApsi luottaa, että äiti ja isä huolehtivat, miksen siis minäkin?!

KAsvimaa ja perennapenkin suloiset asukit kiittävät sateen raikkaudesta. Imevät juurillaan ja avaavat varovasti lehtiensä syliä. Sateen jälkeen paistaa. Tuon fraasin anti on suuri! Itkuni kiipeää nauruksi. Uupumus avautuu jaksamiseksi. Epäilys lipuu luottamuksen luo. Pimeys väistyy valon tieltä. Ihmetys isoaa innostuksen mittaan! Sateen jälkeen paistaa aurinko. Luonto kiittää kuivuudessaan kasteen jakamasta virvoituksesta. Miksen siis minäkin?!

Väsymyksen pesä

2011-06-10T23:19:00.001+03:00

Voikohan jäädä tunteidensa vangiksi? Liikutus läikehtii ja liikuttaa liepeitään sisälläni. Kaipaus ja melankolia ottavat hellemekkoni helmasta kiinni ja pitävät otteessaan. Hiljalleen heijaavat kuin pikkulasta, joka etsii untaan. Tulisielu tyttönen tuikauttaa tahdonlujuudellaan tunteideni venhettä ja saa sen keinahtelemaan toisenlaisten tunteiden aallon harjalla. Reippaus riepottaa ja saa rientämään uusiin tuulensuuntiin. Tänään tarvitsin ystävän sanat saadakseni kaikellani seisahdutuksi. Tähän tässä ja nyt. Tein itselleni pesän. PAikan, jossa istahdan ja annan tunteiden valua kastehelmiksi nurmen nukkaan.

KEsätuuli heilauttelee harson helmoja. Huuhdon harteiltani uupumuksen pölyhiukkaset. Silittelen kalenterin lokeroita ja kuiskin niille, etten tahdo täyttyvän. En kokonaan. KArkaavalle ajalleni tahdon sanoa, ettei niin rientäisi. Kuuntelin radiosta viisauksia. Meille annetaan vain palanen kerrallaan, ei loppuelämän edestä. Valaistaan askeleita muutaman turvallisen metrin verran, ei päätepysäkille asti. Vähässä on paljous ja pienuudessa suuruus. Kunpa sen ajatuksen kanssa saisi kuljetuksi kesäänsä. Ottaisi kiinni sitä kädestä ja hymyilisi.Niinkuin taivaansini, joka lepää kesän yllä.

Toisinaan pitää kaiken käydä sameaksi, synkäksi, ennenkuin taas osaa katsella kirkkaammin silmin. VAikeat tunteet viihtyivät vierelläni. Kyyneleissäni kimmelsi kipeys. Ymmälläni ja ihmetystä täynnä itkin. Avutonna käänsin katseen korkealle. Huomasin kasvaneeni ihan pieneksi. Ja silloinhan Sinä juuri tartut ojennettuun käteen. VAhvistat ja muistutat, että olet siinä ihan lähellä, vaikka oksistot eteen osuisivatkin!

Pesässäni lempeys kietoi käsivarsiaan ympärille. LAsissa helmeili mansikan ja raparperin kirpakka maku. Kesän maku. Lehden sivuille siirsin itseni haavemaailmaan saakka. VArpaiden alla ruohon viileys. Yllä taivaan kansi, jonka väreissä siinsi sinisyys. Puuvanhus puhui lupauksiaan. Tuntui hyvältä saada astua ulos liioista tunteista. Antaa sija vain tyyneydelle ja toiveikkuudelle. Kesälle.

Tässä päivässä käveltiin pitkä lenkki ystävän kanssa. Ihmeteltiin mennyttä aikaa. Itkettiin ja halattiin. Levättiin ja lepyteltiin. Kummasteltiin kuumailmapallon lentoa illan hämyssä. Huokaistiin ja kiitettiin kuulluista rukouksista. Muisteltiin. Kuunneltiin ja kerrottiin. Luettiin ystävän viisaita sanoja ja viivyttiin niiden lohdullisuudessa. Haaveiltiin. Suunniteltiin kesän hetkiä.

Kuin tuo valkea harso omenapuuvanhuksen oksistolla, tunnen siunauksen lepäävän yllämme. Luottaen astun huomiseen. Hetkiin heijastuu hyvyys, kun niille antaa tilan. Huomisessani kuljen hiljaa kiirehtimättä. Kerään kimpun kesäkukkia pellon pielestä. Asettelen ne maljakkoon ja upotan ajatukseni niiden keveään kauneuteen.

VArmana siitä, että Sinä Luojani kuulet. Olet turvanani, suojanani. Kuin minä poimin ne kedän kukat, sinä poimit minut hyvyyteesi, huolenpitoosi ja ihailuusi. Kiitos!

Juhlien mentyä kiitollisin mielin

2011-06-08T14:04:00.002+03:00

Kesä avasi sylinsä ja jakoi kiirettä, jota katselen nyt jälkeenpäin tyytyväisenä myhäillen. PÄivät ja illat kuljettivat juhlaa lähemmäs. KAiken rakkauteni jaoin jokaiseen pieneenkin järjestelypuuhaan. Tunnustan, että stressikin viipyi vierellä, mutta siitä sain vain lisäpuhtia touhuihini. Koti ja pihapiiri pukeutui ottamaan vastaan tuota aurinkoisena aukeavaa päivää. Ilon ja onnen päivää. PÄivää, jonka Jumala hyvyydessään antoi eteemme kauniina ja heleänä. PÄivää, jonka toteuttamiseksi sain sen voiman, jota siihen tarvitsin.

Aamusella pääsin laulamaan suvivirttä pienempien kevätjuhlahetkeen. Saivat todistuksiinsa rasteja, jotka kertoivat, että erinomaisesti taikka ainakin hyvin oli kouluvuoden jokainen homma hoidettu. Lukiolla suvivirsi soi uudelleen. HEittäydyin kaikellani sen tunnelmaan ja kyynelsilmin kerroin korkealle kiitokseni laupeudestaan. LAulaen saamme lintujen lailla livertää ja kiittää ihmeistään! KAtsellessani lakkirivejä ja juhla-asuihin sonnustautuneita nuoria tunsin suurta onnellisuutta jokaisen puolesta. Kun oma lapsi kumarsi vastaanottaessaan todistuksensa ja stipendinsä, sykki äidinsydämeni suurta kiitosta ja rakkautta, onnea ja iloa ja ihmetystä. LAkin painuessa päähän päättyi yksi taival. TAivas on avoin ja askeleittensa yllä lemmikinsininen.

Juhla imaisi tunnelmaansa. Kummisedän kauniit sanat siivittivät esikoispoikaa uuden alun edessä. Voi, hurja miten monia kyyneleitä olen vuodattanut. Liikutus läikähteli sisälläni saaden silmät kostumaan. Äidin ylpeys nuoren komean olemuksen edessä jakoi omanlaisensa. Kiitollisuus kirvoitti kimmeltävät helmet poskilleni niin monesta. Siunaus lepäsi päiviemme yllä ja juhlapäivänä se tuntui sydänalassa asti. Juhlanjälkeinen tyhjyys täytti kyynelkammiot ja niin monien tunteiden taival kulki kyynelinä ulos yhä uudelleen. LApsen elämässä avautui uusi ja vielä tuntematon. Tyhjä arkki, jonka niin toivon ja pyydän täyttyvän hyvyydellä ja rakkaudellaan vaalivan Isän myötäkulkiessa.

Sanat ystävän kortissa säilyvät. Luen niitä uudelleen ja uudelleen. Ja itken. Sanojen joukosta ajatus siitä, että kimpale omaa kultaista sydäntäni ja rakkauttani on tallessa nuoreni sydämessä hänen elämänsä perustana ja voimavarana, on niin lohdullinen. Tuon ajatuksen turvin uskallan katsella lapseni lähtöä kohti elämän seuraavia pysäkkejä. Kun kerroin, että olen niin onnellinen ja ylpeä. Kun kerroin, että pyydän kaikkeen Taivaan ISän läsnäoloa ja hyvyyttä. Kun kerroin, miten rakastan. Kerroin sanani sillaksi uuden ylle.

PAlanen juhlaa säilyi vielä maanantaihin. Saimme ystävien joukon luoksemme. Yhteiseen iltaan, jossa raikuivat kiitolliset laulut ja kitaran sävelet. VAihdoimme ajatuksia kasvusta. Siitä, miten joskus kukkaan puhkeamiseksi meidän tuleekin kasvaa kovin pieniksi. Saamme olla taimia, joita hoitaa ja kasvattaa suuri Jumala. Sylinsä on aina avoin ja aikansa aina meitä varten vapaa. KAsvuamme vaalii uskollinen tarhuri. Niin pimeän hetken kuin kirkkaan paisteenkin hetkinä saamme luottaa hellään hoivaan. Jokainen taimi tarhassaan on omanlaisensa, silti juuri sellaisena tärkeä ja arvokas, ainutlaatuinen. LAulun sanoin sisimpääni kasvaa nyt ilon kukkamaa. Sen väriloisto syntyy menneiden päivien muistoista.

Jokaisesta hetkestä kiitän.

Tuntien, tietäen, että riitän.

Askellan kesään avojaloin, ilo sydämellä!

Alun äärelle

2011-05-30T17:00:00.001+03:00

Alussa loi Jumala taivaan ja maan. Ja maa oli autio ja tyhjä ja pimeys oli syvyyden päällä ja Jumalan henki liikkui vetten päällä.(1.Moos.1:1-2) Sunnuntain pieni tihkusade tuntui vain pehmeltä tyhjyydeltä, kun kaiuttimista taivasalla alkoi soida Vivaldia. Vivamon Raamattukylän retkelle pääsin tyttöjeni kanssa mukaan. Luomisen puutarha oli esityksistä ensimmäinen. Puutarha omenapuineen tarjosi sille oivallisen näyttämön. Kameroita ei sallittu. Saimme uppoutua alkulähteille luomisen tunnelmaan tanssillisen musiikkiesityksen kuljettaessa kauas aikojen alun äärelle.

VAlkeus erotettiin pimeydestä. VAhva tanssi ja liike sekä koskettavan kaunis koreografia eri-ikäisten esiintyjien toteuttamana jakoi minuun jotakin, mille en löydä sanaa, en nimeä. Liikutus on liian laimea. Jokin kietoi kätensä ympärilleni ja otti syliinsä. Avasi eteemme kaikkeuden alkamisen.

Ja Jumala teki taivaanvahvuuden ja erotti vedet, jotka olivat taivaanvahvuuden alla vesistä, jotka olivat taivaanvahvuuden päällä; ja tapahtui niin. (1. Moos.1:7) Erisävyiset kankaat liehuivat tanssijoiden käsissä. Toukotuuli kulki yllämme.

Maa alkoi kasvaa vihantaa ja ruohoja.Tämän kevään vihreä meri ympärilläni näyttää nyt vieläkin vihreämmältä. Jokainen avautuva kasvun ihme on tarkasti paikalleen tarkoitettu. Meille annettu.

Jumala teki kaksi suurta valoa, suuremman valon hallitsemaan päivää ja pienemmän hallitsemaan yötä, sekä tähdet. (1.Moos.1:16)

Kun nurmelle marjapensaiden ja omenapuiden lomasta kirmasi erikokoisia eläviä, en voinut olla huokaisematta ihastuksesta. KAtsojana olleen näkövammaisen opaskoira haukahteli hämmästyksestä ja oli kuin osa tätä huikeaa näytelmää. Pieni suloinen kissa konttasi maukuen kasvoillaan piirrettyjen viiksien lisäksi iloinen hymy. Kalat heiluttelivat läpikuultavia eviään ja posket pullistellen hengittelivät kiduksillaan. Valkea kyyhky lenteli pikkulintujen kanssa kepeästi kostealla nurmella. Leijona, kirahvi, seepra sekä uhkea norsu sovussa kengurun, apinan ja tiikerin kanssa. KArhu, orava, jänis ja lehmä. Kukin lajinsa mukaan. Ja Jumala näki, että näin oli hyvä. Minä katselin tyttöjä vierelläni. Luin heidän kasvoiltaan saman haltioituneisuuden, joka viipyi omillani. Käsikirjoittajana Anna-Mari KAskinen vahvisti käsitystäni siitä, että hänelle on annettu suuri lahja.

Jumala loi jo luomaansa paratiisiin lopuksi ihmisen. Omaksi kuvakseen. Mieheksi ja naiseksi. Aatami astuu esiin hiljaa ja ihmetys muuttuu riemuksi hänen kasvoillaan. Ihonvärinen eleetön asu on kauniisti alaston. Eeva löytää Aatamin uinumasta nurmivuoteelta. Alkaa tanssi, jossa kauneus ja puhtaus kietoutuvat rakkaudeksi. Kaikki muuttuu. Jumalan suunnitelmaan luikertelee käärme. Tuo notkea tyttö oli roolissaan juuri niin viekoitteleva kuin pitikin. Kietoo itsensä omenapuun oksistoon ja kutsuu Eevaa luokseen. Ihminen lankeaa ja joutuu jättämään paratiisin. Raamatun ensimmäinen kertomus ei jäänyt viimeiseksi. Jumala kutsuu Nooaa ja jakaa hälle uskomattomalta ja mahdottomaltakin tuntuvan tehtävän. KAtsojat kutsutaan siirtymään suuren puisen arkin luo. LAstenomaisesti ja hauskasti esitetty Nooan arkki lauluineen rikkoo omaa lumoani. Hieman. LApsille se jakaa helpottuneisuuden. Tähänkään päivämme ei päättynyt. Ruokailun jälkeen pääsimme vielä seuraamaan Tuhlaajapoika-näytelmää. Siitä kerron ensi kerralla. Sen monisäikeinen kosketus kulkee vieläkin kyynelissäni mukana. Monien tunteiden nauhana. Päivämme oli lahja.

Luonto puhuttelee

2011-05-24T14:59:00.002+03:00

Sinä puhut hiljaisuudessani.

Hetken kauneudessa hohtaa valo

2011-05-23T09:35:00.001+03:00

Aamusella eilen pakkasi reppunsa ja vilahti ovesta tuo pian täyskymppi. JAlkapallon pariin. Aamuaurinko vilkutti peräänsä. Pikakomennolla itseään vanhempien peleihin. Osaa kaikkeen touhuunsa askeltaa ilman huolta tai jännitystä. Toisin kuin äitinsä. Aamu avasi ovensa myös minun ja tyttösen kulkea. Kuoronsa lauloi kevään viimeiset laulut. Mukaan vierelleni haimme ystävän, jonka lähelläolosta olen kiitollinen. Kuunnellessa kumpusi harras pyyntö, pidä tuo laululintunen lähelläsi, Herra! Aina anna livertää kirkkain silmin hyvyydestäsi, ainiaan anna laulaa armostasi, lunastuksestasi. Pidä kämmenelläsi kuin juuri nupustaan auennutta kukkaa. Juuri aukaisi itsensä kukkaan iloksemme oratuomipihlaja, jonka hauras valkea kauneus välkkyy näkösällä vain muutamat päivät. Ehkäpä kertoen hetkeen tarttumisen tärkeydestä.

Kuuntelin puhetta osaksemme annetun armon lahjasta. Sovituksesta. Se ei ole kiinni tuokioista. Se on ,säilyy, pysyy. Miten ihminen varjeleekaan kuviteltua kunniaansa. Piiloutuu vaillinaisuudeltaan ja virheiltään pensaiden suojiin. PEnsaiden, jotka eivät kanna valkeaa huntua, vaan ovat vain kuvitteellinen suoja kulisseillemme. Selitys tekemillemme erheille. JA ainut todellinen suoja on ympärillemme kiedottu kauan sitten. TAholta, jolle kuuluu kaikki kiitos ja kunnia!

Eilisessä oli kaunis hetki, joka jäi helähtelemään minuun. Lähtiessämme seurakunnasta, kulki vierellämme harmaahapsinen rouva. Silmissään vilpitön ilo kertoi tyttöselleni, miten olikaan nauttinut lasten lauluista. Sitten pyysi tyttöä katsomaan tarkasti kasvojaan. Kertoi, miten vanhus saa voimaa lapsen hymystä. Ensi kerralla nuo uurteiset kasvot ovatkin tutut. JA hymy odottaa jo pääsyä hänen päiväänsä. Tuomaan valon.

Illalla viivyin terassin kaidetta vasten nojaten sinisen taivaan alla. Seurailin omieni touhuja. Siinä hetkessä oli minun valoni. Riemusta kiljuvaiset temppuilivat valkoisen aidan reunustamalla näyttämöllä. Ei ihan vielä, huudahtivat sisäänpyytäessäni. NAuttivat hetkestään kevätillan vihreän pehmeyden kämmenellä. Iltapäivän kauppareissulla tapasin työkaverin. Kymmenen työpäivää, huudahti riemuiten! Niin. Kymmenen päivän ajan on jäljellä erityisen vuoteni hetkiä. Ei sittenkään! HAluan oppia tarttumaan lapsen lailla jokaiseen tuokioon ja nähdä niiden erityisyyden. Jokainen hetki on meille lahja. NE kuljettavat meitä. Toivon polkuja, tyyneyden teitä. Tummiinkin mutkiin taittuu taivaan kannen valo. RAskaatkin ovet aukeavat ja ympärillä iloa jakavat tuhannet pienet. Kuin lapsen hymyt.

Avaan itseni sinua kohti. MAlttamaton mieleni hiljenee. Sinä tartut ojennettuun käteen. TAlutat valoon. Avaat silmäni huomaamaan ohikiitävien hetkien hyvyyden. Tässä ja nyt. VAikka kukkisin vain tuokion.

Miten avautuvat valoisat väylät,

ymmärryksen ääret?

Miten katoaa näkymätön raja,

jonka takaa en näe

tämän hetkeni hohtoa,

eilistä hyvää ja huomista?

JOs vain odotan, luotan

kuin perhonen pysähtyneellä kämmenellä.

(Pia Perkiö)

v ä s y n y t

2011-05-19T22:54:00.000+03:00

Hentoinen pieni ja hieman jaksamaton on tunne, joka kieppuu keralla. Pienin pääsi luokkansa kanssa retkelle. Aamutihku ei haitannut ja mukavaa oli ollut. Ensimmäinen opinvuotensa kääntymässä pian päätökseensä. Aika on rientänyt. Iltasella riemuitsi jaetuista pelipaidoista. Rakas kyseli pelistä saapuilevalta punaposkelta, että mitäs paikkaa pelasit? "Ensin puolustajana ja sitten pakkina" tuumasi tärkeys vielä niin pienessä katseessaan. Ihmetteli aikuisten nauruksi kiirinyttä hymyä. Minä yritän omaa paikkaani täyttää.

Väsymyksen läpi tavoitan arjen ohikiitäviä tuokioita. Ne kohoavat siivilleen ja yltävät pilviin. Tuntui murkkutyttösen kanssa singotut sanatkin saavuttavan taivaan kannen. TAi pilvenreunapitsit ainakin. Mutta onneksi kuin viime päivissä paikkaansa vaihtaneet sade ja paiste, on tuntonsa tuon. Nyt jo leppynyt. Minussa vielä hetken kaihertaa mieltä. VAlkoisen lakin juhla vilahtaa ajatuksiin ja saa suunnitelmien ketjuun silmukkansa. Kentältään kotiin kilpaa pellon yli lentävän kyyhkyn kanssa saapuili tällä kuulla täyden kympin täyttävä. Heilautti reppunsa nurkkaan ja suihkuun kipaistessaan huudahti, että nälkä tuli! Tänään tahtoisin osan huolettomuudestaan itseeni. OSaisinpa viskata ylimääräisen lastin olaltani. Se kun on luvattu kantaa. Ja kannetaan.

Ilta tummui huomaamatta.

Mitä nyt, kysyy rakas, kun kuulee huokaukseni.

Hymyssäni on hiven enemmän painoa kuin eilisessä.

Kiittämistä mittaamaton määrä. Tänäänkin.

Sateen ja paisteen tanssiaskeleita

2011-05-18T22:12:00.000+03:00

Sade saatteli eilisen päivän iltaansa. JAksoi koskettaa pisaroillaan pitkälle tummuviin tunteihin. Aamuun kutsui auringon. Ulkona kevättuulen kuiskeessa tuntui tänään pehmeä tuoksu. Sateenjälkeinen. Aamukaste viipyi nurmen nukassa. KAiken vihreytensä avannut luonnon syli kutsui luokseen. Miten voikaan yksi väri loistaa niin monena!

Ulkosalla kasvun melkeinpä kuulee. Sateen ja paisteen vuorotanssi on houkutellut sitä näkösälle. Tekisi mieli seisahtaa seuraamaan pienten vihreiden nyyttien avautumista. Jokaisessa päivässä saa huomata uutta ympärillään. Valo kutsuu. Uinunut herää ja asettuu ympärille vehreäksi kehykseksi keväisiin päiviin. Kuljettaa kesään.

Suuntaan katseeni sisimpääni. Omaan kasvuuni. Mitä sateen antama ja auringon jakama saa minussa esiin. Siunauksen sade ja Jumalan huolenpidon lämpö, välittämisen valo. Suhteeni kasvattajaani on kaiken vaalimisen arvoinen. Ammennan sanastaan janooni. KAsvaakseni. Pienen vahvistuvan taimen tavoin kohottaudun valoaan kohti. Kuiskin ja kuuntelen.

Hymyssäni siintää ilo näiden uudesta kasvuvaiheesta. TArvitsevat pörriäisensä. Kaipaavat sateen antamaa kosteutta juurilleen. Venyttävät varttaan valoa kohti. Jaan kanssaan toiveen hallattomista öistä. Jotta saapuu se hetki, jolloin saan poimia makean antinsa. Vielä viivyn hetken vain ihastellen herkkää vaaleanpunaa. Se tarttuu poskilleni tyytyväisyyden punaksi. Iloksi. Hän toimii samoin. Jää vierelleni hiljaisiin hetkiin. Tietää tarpeeni, torjuu osaltani haitaksi koituvan. Poimii ilon itselleen sanoistani, joita kiireetönnä jaan kertoakseni, kysyäkseni. Viihtyy kanssani kasvuani kaitsemassa. VAstauksissaan viisaus.

Askeltaa keskenään sade ja paiste. Rinnakkain ja vuorotahtiin. Kumpikin kasvua esille kutsuen.

Niin kaikessa tässä. Ympärillä. LÄhellä.

Erilaisin silmin

2011-05-16T15:01:00.000+03:00

Olen katsellut arkeamme uusin silmin. HUomannut, miten hurjasti toisen panoksen puuttuminen muovaa päivien kulkua. Välillä väsymys taittaa jaksamisesta latvan ja tekee mieli istua sulkemaan silmät kaikelta. Sen tunteen hetkellä käännän asian näkösälleni toisin päin. Näen edessäni välittämisen ja jakamisen, joka rinnallani kulkevan kanssa jaetussa rakkaudessa on läsnä. Se on kukka kämmenelläni. Kukka, jonka terälehtiä ei tarvitse nyppästä irti jännittäen rakastaako vaiko eikö rakasta. Olen saanut rinnalleni ihmisen, jonka rakkaudesta kertovat arkemme pienet ihmeet.

Sydämen silmin näen vierellämme rakkauden kukkameren. Armon auringon paisteessa ja siunauksen sateessa sen aava kauneus rakentuu tuhansista terälehdistä. Jokainen niistä vastaa: rakastaa. Sitä suuremmin ja syvemmin, mitä rosoisempi on poimijan niittypolku. Tämän välittämisen voiman näen kukkaan puhkeavassa luonnossa. Se kuiskii ikuisuuttaan avautuvissa kukinnoissa. Sen suunnattomuus siintää metsän sylin vihreydessä. Lehtien havinassa sen hellä lohdun kosketus, kun kesään kääntyvä tuuli niitä hyväilee. Kuin kaikkinainen kauneuden vuodenkierto ympärillämme ovat nämä rakastavat käsivarret. Kietoutuvat ja sulkevat lämpöönsä. Pitävät kiinni ja kantavat ohi kolhujen ja yli kuoppien.

Eilen sain seurata tapahtumia hyvin kauan sitten. Pietarin silmin. Monologilaulunäytelmä kosketti vahvalla karuudellaan. Sauli Ahvenjärvi Pietarina Lasse Heikkilän säestäessä flyygelillä. Ensin hiljaisuuden rikkoivat vain aaltojen rauhalliset lyönnit. Kunnes laulut alkoivat viitoittaa tavallisen kalastajan kulkua ihmisten kalastajaksi. Myrsky ja tyven elämässämme nyt. Niin myös tuolloin. RAkkaus, jonka tänään saamme osaksemme lunastettiin tuolloin. Pietari-silminnäkijä. Nuo silmät todistivat ihmeitä, näkivät tyhjän haudan, tuijottivat naulanjälkiä mestarin käsissä, katsoivat Kirkastusvuorelta erämaahan kaukaiseen ja sokaistuivat tulenliekkien kirkkaudesta. Samat silmät saivat todeta kahleiden katkeavan. Uuden aamun koittavan. Vahvistuin tuona laulujen täyttämänä tuntina ja kuljin kotiin kiittäen. KAtsomaan uutta päivää uusin silmin.

Tyhjyys kulki tuulena pois

2011-05-14T13:45:00.000+03:00

Tyhjyyteeni sain rakkaan takaisin tähän, vaikka siipirikko vielä pitkään onkin. Koko viikon uni antoi kohdallani odottaa itseään ja ilo piti maanitella pintaan. Huoli pitää piilossa pieniltä, jotka niin kovasti ikävöivät. Sairaalassa istutuissa tunneissa tuntui hyvän läsnäolo. LÄhtiessä kaivautui kaipuu kainaloiseksi kotimatkalle. VAan nyt olemme taas kaikki tässä. ARkeen oppimassa. VAillinaisuudesta vahvuutta ammentamassa. Kuulluista pyynnöistä kiitollisina. Edessä erilainen kesä. Ehkei aivan perhosen kepeä.

Kun arkeen tulee kolhu, askel hidastuu. Oppii näkemään elämää kevään silmin, uuteen kurkottaen, hiljaa. Se, mikä eilen oli ohimennen, onkin tänään vaivoin. Nyt jo huojentuneisuus asustaa minussa. Sen turvin kulku eteenpäin kohti kesää on helpompaa. Kyyneleet muuttuneet. Eivät vuoda murhetta, vaan kimmeltävät poskella lämpöä ja välittämisen määrää. Tyhjyyteen asettuu tyyneys. Häivähdys rakkautta rohtona jokaisessa sanotussa sanassa. Niissä, joilla arkea kuljetetaan eteenpäin. Sydämen sanoilla laulan luottamusta meitä elämän tuulissa kuljettavaan voimaan.

Tähän päivään annettiin sade kutsumaan vehreydestä kaikki vihreä esiin. Kevät avaa viimeiset nuppunsa ja kasvaa kesäksi. KAtselin ikkunasta tuttua pihakoivua, joka talvella jaksoi kantaa valkoisen kuormansa. Joka joissakin aamuissa hohti kuuran hopeaa. Riisui itsensä paljaaksi. Antoi tuulen riepoa ja repiä. Nyt työntää näkösälle lehtien tanssin tuulen soittaessa. Toisaalla lehtikuusen tyhjyys kääntynyt pehmeäksi kasvuksi. Elämän vuodenajoissa me muunnumme. KAnnamme taakkamme, vastaamme valon kutsuun. TAivumme. Alastonna seisomme suuremman edessä varmoina tulevasta keväästä jokaisen talven jälkeen. Jossakin aina. Sade, jonka Hän lähettää ajallaan, saa kätemme kurkottamaan aurinkoon.

VAikka olen väsynyt, on iloa tallessa jaettavaksi asti. Pysähtymisten väleissä valkeita aavoja, joissa sisin on saanut levähtää. Jokaiseen aamuun herään kiitos silmissäni. Kuinka yksin olisi juuriltaan revitty, pois kitketty. Sinun rakkautesi kasvumaassa ikuisuus sataa ylle. Siinä sisimpäni siemen.

Verhot hulmahtavat ikkunoissa

kun valo tuulee sisään

ja kiitollisuus.

Siihen on hyvä herätä.

(Pia Perkiö)

Elämän sävyjä

2011-05-09T22:29:00.001+03:00

Sain herätä eiliseen suloisen supatuksen saattelemana. Lasten vilpitön antamisen ilo on koskettavaa. Omin käsin tehtyjen lahjojen ja korttien kauneus on ainutkertaista. Aamiaisen olivat yhdessä laittaneet terassille auringon syliin. Hetken pehmeyden tallensin otettavaksi esille niihin äitiyden tuokioihin, joissa sitä tarvitaan. Äitiys on elämänmittainen matka. Sitä taittaessa pyydän matkalleni viisautta rakkauteni rinnalle. Kärsivällisyyttä lempeyden vierelle. Oikeamielisyyttä rajoittamisen ohelle. Ymmärtämystä luottamuksen luo. JA paljon siunausta jokaiseen matkani päivään.

Tähän aamuun heräsin toisenlaisin tuntein. RAkkaus sykki sydämellä huolta omasta rakkaasta. Iltavisiitillä tyttösen kanssa luonansa sain huomata, että eilisillan rukous kuultiin ja lupaus kantaa tämänkin vaikean yli on todellinen. Äitienpäivän ihanat tapahtumat antoivat suloisen uupumuksen kiitolliselle keholle. Tänään unta pitää maanitella laskeutumaan lähelle. TYttönen toi unikaverinsa tyhjää paikkaa täyttämään. Sydän on pyynnöistä raskas. YStävän sanat lämmittävät vielä. On onni saada lähelleen kaltaisensa myötäeläjä. LEvollisuus ojentaa kättä tartuttavaksi. VArovasti ojennan omani.

Kevät kutsui kesää lähemmäs. Tänään jo sai paljaat varpaat tuntea nurmen pehmeyden. KAsvoille saakka ylsi auringon lempeä lämpö. Luoja maalaa hiljalleen vihreyteen värinsä. Kesän hipaisu tuntuu poskella. LApset laskevat koulupäiviensä määrää. En minäkään niitä jarruttele, vaikka kesä saapuessaan siirtää vuoteni muistoiksi.

Liikutuksen ja ilon kyyneleet antavat tilansa huolen kosketukselle.

RAkkaus on läsnä tässäkin.

Kohotan katseen tummuvan iltataivaan tyveneen ja kuiskaan

kiitos, että kuljetat tämänkin läpi.

Kesä kuiskii...

2011-05-06T15:29:00.000+03:00

Tänään olen kuullut kesän kuiskivan. Se on kurkkinut runkojen takaa ja leikkinyt piirileikkiä perhosten kanssa. Kevätpäivässä on ollut vallaton vapauden tuulahdus! AUrinko on jakanut valoaan ja lämpöään ja tuntunut hymyillen seurailevan kevään heräilyä kohti kesää. Tuulen kosketuksessa on ollut kesälämmön suloisuutta. Sen houkuttelemana pieniä versoja nousee esiin. Joka päivä löydän uusia kasvaneita. Luonto laulaa! Sisimmässänikin soi ilo. Kuin kevätsoitto. Olen ihmeissäni , miten upean suunnitelman palasina saamme kulkea ja kohdata kaikkea osallemme jaettua. Tätä päivää olen askeltanut hyvyys ympärilläni.

Sunnuntaisupatuksia, niitäkin on tänään jo kuiskittu. Koulusta palaavaisilla on ollut sihinää ja puhinaa. Kilvan ovat pitäneet minua loitolla puuhistaan ja touhuistaan:) VAlmistelevat yllätyksiään, joita minun ei ole lupa huomata. Tuhissut ja touhunnut olen itsekin. Viikonlopun kynnykselle aiottu reissu peruuntui ja annoin kaiken aikani Riihipirtin pihapiirille. Olen tänä keväänä erityisesti nauttinut oman reviirini kauneuden kutsusta luokseen, lähelleen. Huomaan, miten kiireettömyys on oiva kasvualusta kaikelle. HAravatanssissakin tahti on muuttunut letkeän keinuvaksi. Kiitollisuuteni kodistani ja rakkaistani on saanut kohota korkealle uudelleen ja uudelleen. PÄiviini on istahtanut tavallisuuden ihmeellinen ihanuus!

Tänään minäkin. Avaudun nupustani kohti valoasi. Kiittäen.

Suuruuden sylissä pienenä ihmeenä. Sinun puutarhassasi paistaa ikiaurinko!

Sumu hälvenee ,kaipuu kasvaa

2011-05-03T14:50:00.000+03:00

Hiljalleen. Hyvin haurain askelin arkemme kulkee kohti tuttuja raiteitaan. Ennätimme huokaista, tässä se tauti oli, onneksi vihdoin lähti. Tuli silloin ja kaatoi vielä viimeisenkin , poikapolo kuiskaa huh huh ja koittaa jaksaa hörpätä vesitilkan. Kuin usvan läpi olisimme eläneet päivien ketjua. Jokainen vuorollaan jaksanut hiukan toista paremmin ja tarjonnut auttavaa kättään. KAikki aiottu, suunniteltu taikka mietitty jäi. Me kun emme ole oman elämämme käsikirjoittajia. SUunnitelmien sulkakynä ei ole omissa käsissämme.

Kuin viima, ravisteli tauti. Imi voimat ja asetti ajatukset kauemmas sydämen syvyyksistä. Säröille sai minut. KAipuu läsnäoloosi istuu nyt isosti minussa. Heikko ja hento sisin janoaa puhettasi. Sydän huutaa puoleesi. Sinä olet läsnä, vaikka kuljen pyykkikoneen ja narun väliä. VAikka asettelen astioita paikoilleen. Kun kannan vettä janoavalle. Asettelen tyynyä heiveröisen pään alle. Kiiruhdan kaupasta toivotut viinirypäleet ja käännyn takaisin noutaakseni kassalle unohtuneet lehdet. Kaiken keskellä. Pieni kaaos arjessani ei aja sinua luotani. Sinun sanasi lepäävät minussa, uinuvat. VAhvistavat. Pian ehdin taas nähdä sinut pilvien kuurupiilossa, tuntea tuulen hyväilyssä, kuulla kevätviserryksessä. Huomaan, miten sinua tarvitsen!

Sinua kiitän hetkestä, jossa jaoit voiman kulkea tyttösen kanssa tuokioksi kallion laelle. Sadekuuron alle. Pieneksi, mutta niin tärkeäksi. Eväskori kulki mukaamme, vaikka vointi ei vielä antanut myöten tyttösellekään kuin puhaltaa kuplia korkeuksiin. Niissä kimalteli kiitos jokaisessa. VAimea ilo kalpeilla kasvoilla, mutta suuri sydämessä.

Riihipirtin korkeimmalle kalliolle kapusin uudelleen yksikseni. Korkealle, lähellesi. KAtse saavutti kaiken tutun, oman pihapiirin, kodin. Siinä hetkessä sisimpäni hyräili hyvää oloa. Kehoni voimattomuus antoi paikan sinun voimallesi, josta ammensin itseeni. Tunsin turvan, joka sulki minut tuokioksi syliinsä. Käsivarsiesi suojassa toin eteesi itseni, ystäväni, läheiseni. Sinä kuulet. Otat luoksesi huokauksessakin lausutun. Kätket siipien suojaan, lämpöösi, läheisyyteesi. Olit vierelläni jäkälän rouheassa pinnassa. Auringonsäteessä, jolla pyyhit poskeltani kyynelhelmen. KAikessa allani siintävässä. Miten paljon oletkaan jakanut. Miten paljon antanut. Miten paljon rakastat!

Hipaisen kuivuneen männynoksan sileyttä rosoisen vieressä. Hymystäni voi lukea ymmärryksen. Elämässä tarvitaan rouheaa ja sileää. Toistaan täydentämään, toiselle sijaa antamaan, väistymään ja ottamaan paikkaa. Hetkeni tutulla kalliopaikalla asettuu sinuksi minuun. En ikinä kulje yksin. En hyjättynä niissä rouheimmissakaan myrskyöissä. Synkeimmissäkään syvänteissä. Sinä askellat kaikessa, kaikkialla. Siinä on minun voimani, salainen jaksamisen aseeni. KAllioni, se sinä olet. Turvapaikkani.

VAroen kuljen askeleet alas tuttua solaa. Kävin lähempänä sinua. Nyt jaksan taas. Kaipuu paikkautuu.

Tuohon iltaan ripautit valkeuden:) RAekuurossa kuulin lupauksen. Voimassasi on kyllin!

Blogitunnustuksia kaksin kappalein:)

2011-04-29T12:29:00.001+03:00

Kirjoitan sydämelleni laskeutuneita ajatelmia. Napsin kuvia ja sujautan joukkoon. Blogini on aikojen saattelemana muuttanut muotoaan omanlaisekseen. Nyt se tuntuu olevan niinkuin tarkoitettu on. Ei sattuman kautta, ei väkisin väännettynä. Sen teksteissä kulkee vierellä elämäni kanssakulkija. Mieltä lämmittää huomata, että löytyy ihmisiä, joille sanani avaavat tuokioita , joissa istuu hyvyys.

Aamunkukka sekä Maria ilahduttivat niin suloisilla tunnustuksilla♥ Kylkiäisenä tuli kumpaisestakin haaste julkaista kolme vanhaa kuvaa, joita blogiin ei ole aiemmin laitettu. Vilautan neljästäni kolmea.

Juuri tänään koen suuresti helpotusta ja huojentuneisuutta pienimpämme toipumisesta. Hiljalleen jaksaa jo taas. Eilen illalla sanoi: jalkani tuntuvat kovin heikoilta. TAuti oli raju ja vei voimat. Äidin ja isän sydämemme herkistyivät, kun tuo suloisuus jaksoi pitkin yötä kuiskata : kiitos, kun sai puhtaan oksennusvadin eteensä. Tänään ehkä uskaltaudumme jo hetkeksi ulos aurinkohoitoon!

TAitavainen, oppivainen. Herkkä, isosti tuntevainen. HAlaa ja rakastaa lämpimin sydämin. Kysymystensä edessä herkistyn. Pohtivainen, nauravainen. Laulullaan sulattaa suurenkin! Äidin tunteiden paras tulkki:)

Tulisielu, pippurinen on isosiskonsa. Tahdonlujuudestaan ja uskalluksestaan riittäisi annettavaksi asti. Miettii, pohtii, tuumailee. Apu korvaamaton kotosalla! Elämän isojen ihmeiden äärelle hetkeksi hiljenee. Empii ja ihmettelee. Hymynsä taakse kätkeytyy äärettömyys.

Oman polun kulkija on veljeksistä pienempi. Loikkii, pomppii, juoksee, pelaa, nauraa, vimmastuu, keksii, oivaltaa, vipeltää, viilettää. Elämäänsä askeltaa jalat irti maasta! Huolettomuudestaan ottaisin osan itseeni, jos voisin. Sinne ja tänne rohkeasti. Silti illan tullen löytää syliin.

Vielä ei tarkene paljain varpain tässä keväässä. Silti vuokkojen valkeat lammet kutsuvat vierelleen. Eilen iltasella kuljin niiden kauneudessa ja kiitin Taivaan Isää. Monesta.

VAloja ja varjoja häivähdyksin

2011-04-28T13:59:00.000+03:00

Pikkuiseen hautaansa laskimme suloisen turrikkamme tuhkauurnan. Kyyneleet kimmelsivät ilta-auringon kajossa. Hetkemme oli hauraan kaunis. Unskin oloinen:) Muistoilla kullattu. KAipaus kiipesi hetkeksi luoksemme ja annoimme sille sijan ja tilan. Oli ilonamme, nyt sydämiemme kätkössä.

Yhteinen ateria terassilla on aina mukava hetki. Yhdessäolo omien kanssa tuo tunteen turvallisuudesta ja huolenpidosta. Kiitollisuus sisälläni on hetkittäin kuin siivilleen juuri hamuava linnunpoikanen. Pyrkii päästä pois pesästään kevättuulten kannateltavaksi, eteenpäin.....LAsken sen levollisin mielin avaraan maisemaan. Kotikin on sellainen pesä, josta poikaset aikanaan kukin lähtevät omille siivilleen. HAikeus on vahvasti minussa. Läheisyys muuttaa muotoaan kohti etäisyyttä. Silti matka sydämestä toiseen on aina yhtä pieni.

Miksi pitäisit

rakkaimmistasi kiinni?

Avaa kätesi

ja annan heidän lentää

minne siivet kantavat.

(Anna-Mari KAskinen)

Tiedän, että annat suunnan ja kuljetat siiveniskuin heitä läheisyydessäsi. VAin sinne, mihin siivet kantavat!

Toukokuu kuiskii tulostaan. Se laittaa tullessaan pisteen erityiselle vuodelleni. Astun kesään uusilla mielin. Vuodessani on ollut niin paljon valoa! Niin paljon läsnäoloasi! Olen saanut astella Luojan eteeni asettamia polkuja sydämeni ovet ammollaan. Monituisten ihmeiden edessä olen ollut kosketettu. Suljen kaiken tiukasti sisimpääni. Avoimen taivaan alla kohotan hymyni sinua kohti ja kiitän! Kevät vierelläni kutsuu iloitsemaan antamastaan. TAivaan hento sini heiluttaa kättään. Tervehtii eikä vielä laula hyvästejään. PAljon on edessäni vielä. Ihan tässä.

Tänään olen kuunnellut lintujen kevätsoittoa ikkunan läpi. Pikkuinen sai rajun vatsataudin ja saa kaiken huomioni. VAhva suloinen tarmonpesä meni nopeasti kovin hauraaksi. Hentoinen kauneus viipyy ulkosalla. Odottaa vierelleen eikä väisty. Tänään on varjojen vuoro kuljettaa.

Sunnuntain tyhjyydessä sydän täynnä valoa

2011-04-24T10:55:00.000+03:00

Heräsin auringon hymyyn. Eilinen pääsiäisnäytelmä sadan näyttelijän toteuttamana viilenevän ja hiljalleen tummuvan kevätillan sylissä Tuomiokirkon portailla jätti minuun levollisuuden. Tässä aamussa valonheittäjiä ei tarvita. Auringon hyväily tulee luo pyytämättä. Tänään sen valossa on valtava voima. Se leikkii säteillään ja saa nauramaan kanssaan. Sen käsivarsille heittäytyessä tuntee vapauden. Se on täytetty. Hauta on tyhjä. Hän elää! Hän kulkee kanssani tätäkin kevätpäivää. Sunnuntaita, jonka aamussa kauan sitten itku muuttui riemuksi.

Huomenna laskemme rakkaan koiramme tuhkat maan multaan. Ikävä on muuttanut muotoaan. Se ei ole joka hetki enää läsnä, vierellä. Muistot kulkevat mukana ja jokin pieni hetki nostaa surun pintaan. KAipaus kulkee kuin tuulenvire ohi ja koskettaa kasvoja. Kuiskaa menneen hetkeksi lähemmäs. Itku ottaa itselleen tilaa. Tyttönen laulaa LAsken matkaan leijan kauneimman, se saa lentää tuulien teitä....

Kevättuulen lempeys kutsuu ulos. Tämän päivän kauneus ottaa kädestä ja kuljettaa luontoon. Kohottamaan kiitoksen saadusta vapaudesta. Annetusta elämästä. RAkkauden lahjasta, jonka tänään haluan nähdä tuhannessa pienessä ohikiitävässä hetkessä.

Pitkäperjantai

2011-04-22T22:35:00.000+03:00

Tänään olen kosketettu pienistä ihmeistä. Uuden nousemisesta esiin. Olen kulkenut oman tieni ristin juurelle. Suurimman ihmeen luo. Kiittämään. Ansaitsematon ympärilläni ylistää suuruuttasi Jumalani! Luomasi kauneus siintää silmänkantamattomiin. Se lepää avautumiseen keskittyvässä vuokon nupussa. Se on asettunut kaikkeen, mitä silmäni poimii. Saan olla osana, palasena paikalleen asetettuna ja rakastettuna. Koska kärsit puolestani. Kannoit vikani, virheeni, kipuni. Tänään olet lähelläni sammaleen pehmeydessä. Kiipeän syliisi kallion laelle ja katseeni hamuaa kättesi piirtämää koivun latvaoksaa, joka kämmenellään kantaa pientä livertäjää. Asetun kauneuteesi ja sydämeni laulaa sen siipien alla. Tässä hyvyydessä yritän löytää hauraat sanat. Huokaisuksi puen elämän hetken, jossa viipyessäni ymmärrän enkä silti kykene ikinä täysin käsittämään. Kyynelpolku kostuttaa nuhaisen nenäni vierustan. Tässä on hyvä olla. Tätä elämää kulkiessa löysin paikkani. Luotasi. Lunastuksestasi.

Niinkuin tiedät polkuni nyt, tiesit jo omasi silloin. Omaa ristiäsi kantaen astuit Isän tahtoon. Kuolit, jotta saisin elää. Kestit tuomion vailla kohtuutta. Kärsit ivan, pilkan, huudot ja iskut. Sinä puhtoinen! Tänään kohotan käteni, ojentaudun tahtoosi. Muiden itkevien kanssa olisin tuolloin surrut. Nyt saan riemuita ikuisuuden äärellä. Vuodatit veressäsi ikuisen rakkauden kyyneleet. Kevättuuli heittää lämmön ylleni. Sen kuiskeessa sulan kuin viimeinen kinos auringon kosketuksessa. Syvyyteesi.

Aamussa avautui tyhjyys. Pimeän väistyttyä loisti ikuinen valo! Astuit ylös ikuisuuteen, johon olen kutsuttu uskossa sinuun. Täyttymykseen, joka sinussa toteutui. Kuljetan sydämeni ajatusta kohti pois vieritettyä. Siirrän sivummalle turhan, kuin kiven hautasi suulta. Istun alas kanssa surevan. TAivas laskeutuu luokseni. Miksi etsit elävää kuolleitten joukosta, kysyit. Olet vierelläni, lähelläni. Mullan pehmeässä tummuudessa, aamukasteen pisaroinnissa poimulehden nukassa. Miksi murehtisin! KAuan sitten täytetty tyhjyys piirtyy kaikkeudeksi elinpiiriini. Pienenpienissä pisaroissa. Kyynelveressä.

Pääsiäinen. Pääsen läheisyyteesi. Päästit ikeestä. Tänään saan kiittää. Ikinä en ehkä käsitä. Lähelläsi on vain niin hyvä olla.

Tuulesta aurinkoon

2011-04-21T10:17:00.000+03:00

Kevätlämpö väistyi hetkeksi. Viileä tuuli eilisessä päivässä ryhditti rakkaan ja tyttösten pihapuuhia. Minusta ei niihin ollut. Nuha ja yskä saapuilivat vierelle, vaikka sinnittelin miten ja taltuttaa koitin. Peiton alla oli paikkani poissa perennapenkeistä. Suunniteltu terassiateriointi siirtyi sisälle. Kala kypsyi yksinään grillin kannen alla. Sisään tuotaessa levitti taivaallisen maukasta tuoksua. Tänä aamuna aurinko tervehti kaikella lämmöllään ja asettui kirkkaudeksi taivaan sineen.

Minulla on ollut aikaa seisahtumisiin. Pääsiäinen pysähdyttää ilon äärelle. Ei sen rakastamisen syvyyttä voi käsittää, jota ilosanoma levittää. Siitä voi vain riemuita ja kiittää! Saamme nauttia elämän lahjasta. Pyyteettömästi annetusta. Luen tutut jakeet Raamatustani ja tunnen kyynelvanan kostuttavan posken väsyneen pinnan. Täydellinen suunnitelma toteutui. Kunpa jokaisessa päivässäni muistaisin, mitä olen saanut. Kunpa jokaisen huolenkin hetkellä kykenisin kiittämään. Liikutus ottaa itselleen sijaa ja pehmentää oloani. KAtseeni osuu ilmavirran heilauttamaan pääsiäisketjuun, jossa kauniinkirjavat kukot keinahtelevat kilvan värikkäiden munien kanssa. Sain postilaatikosta pääsiäisyllätyksen. Antajalleen pyydän paljon ilon hetkiä! Yllätys oli tyhjä hautakin. Kätki sisälleen tyhjyydeksi puetun täydellisen rakkauden. Ylösnousemuksen ihmeen. Hän elää! Kulkee vierellämme ja kuulee huokauksemme. Näin uskon. Tänäänkin.

NUhainen olo ehkäpä herkistää ihmettelemään tuoksuja. Tuulen kuivattamat pyykit jakavat omaa pehmeyttään tuoksuna ja tuntona. Pyykkikorin pursuilu kertoo keväästä! Trampoliinin kasasivat porukalla eilen ja pomppiessa lentelevät vaatteet yksi toisensa perään sinne ja tänne! Huolettomuus ja hyvä olo lapsissa laulaa kevään tulleen! VAin taivas on kattona. MAisema nauraa kilpaa pomppivien, polkevien, potkivien ja kirmaavien kanssa! Ajatuksissani lennän mukana. Suureen syliin saakka!Tänään jo vointi antaa myöten ulkopuuhiin uskaltautumiselle. KOhta hipsin tervehtimään sinivuokkomätästä kallion kupeessa. Niiden suloisuus houkuttelee hymyn suupieliin:)

Pitkälle iltaan jaksoivat linnut laulaa ja aamuvarhaiseen ne virittävät sävelensä. Tänään valo otti sijan maisemassa. Annan sen ottaa paikan sisimmästänikin. Ovi paukahti pienten perässä, kun viipottivat ulkosalle. Minä lähden myös. Ihmettelemään täydellisen kaunista maisemamaalausta, jonka sisään saan astua:)